Ikävä fakta taitaa kuitenkin olla se, että ainut mahtavampi biisi Dawnissa on tuo tunnari. Sitä sitten väännettiin ja käännettiin vähän väliä uudestaan ja uudestaan. Leffahan nyt ei itsessäänkään ole erityisen musikaalinen, joten sääliksi kävi katsella bändiä, joka selkeän tylsistyneenä pyöritteli peukaloitaan about tunnin meiningistä.
Tänään Helsingissä konsertoiva elokuvamusiikin pioneeri kertoo urastaan.
Kolmeosaisen sarjan ensimmäisessä osassa Joonatan Nikkinen esittelee video nasty -termin taustat ja käy lävitse huomattavia sensuurivasaran alle joutuneita elokuvia.
Sanon seuraavan siksi, jos satutte ihmettelemään, että mitä se toimittaja mussuttaa. Toisin kuin kauhuelokuviin erikoistunut toimittaja Mononen, en voi sanoa ymmärtäväni kauhuelokuvan lajia. Hän, kuten moni muu kauhun rakastaja, jos olen oikein ymmärtänyt, katsoo sitä tavallaan kuten pitää, genren itsensä kautta, kohdellen sitä ymmärtäväisesti, jopa hellästi, ottaen ilon irti yksityiskohdista, pienistä variaatioista. Kauhuelokuva on hänelle se rakkaus mitä tunnemme nähdessämme vanhan koiramme juoksevan meitä pihatiellä vastaan: eipä se yllätyksiä tarjoa kuin harvoin, mutta miksi niitä pitäisi saadakaan? Tämä ei toisaalta tarkoita sitä, etteikö kauhufani voisi nauttia yllätyksistä – ne eivät vain ole välttämättömyys, jos paketti toimii.
