Tapahtumaketju lähtee liikkeelle terveystarkastuksen aikana tehdystä nöyryytyksestä ja siitä seuranneesta hyljeksimisestä. Hakkaaminen ja normiksi muodostunut rahojen keruu täyttää kazakkilasten koulupäivät maaseudulla, mutta viimeinen tippa läikähtää ja laukaisee hiljaisessa pojassa järjestelmällisen henkisen ja fyysisen harmonian tavoittelun. Kaikki koulussa opittu imeytyy tarkasti pojan mieleen, mutta oppien käyttötarkoitus alkaa muodostaa uutta suuntaa.
Toimintaelokuva on ollut genrenä laskusuhdanteessa viime vuosina. Asian voi osittain jäljittää siihen, että moderniin toimintaelokuvaan ei tunnu nykyään kuuluvan sellainen perusasia kuin juoni. Onhan elokuvissa tarina lähes aina, mutta oli kyseessä sitten The Lone Ranger tai Star Trek Into Darkness, tarinaa käytetään tekosyynä syöttää katsojalle toinen toistaan vaikuttavimpia setpiece-hetkiä, tai kiidättää katsojalle rakkaat ja tutut hahmot sellaisesta seuraavaan. Kaavan saapuu nyt rikkomaan District 9:n ohjaaja Neill Blomkamp, jonka Elysium hioo entisestään miehen visioita dystooppisista tulevaisuuksista.
Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.
Niille, jotka haluavat arvostelunsa spoilerittomana: World War Z on ideaköyhä, sieluton ja hampaaton ison rahan zombileffa, johon kenenkään ei kannata tuhlata senttiäkään. Jos jatkat arvostelun lukemista tästä eteenpäin, vastuu yllätyksellisyyden turmeltumisesta siirtyy pois kriitikon harteilta. Tosin jos haluat WWZ:n äärellä yllättyä, niin toivottavasti trailerit ovat jääneet näkemättä ja aivosi ovat irrotettavaa mallia, jotta ne voi jättää 3D-lasien pantiksi teatterin aulaan.
Tuotantoyhtiö Blumhouse Productions on taas teettänyt kauhuelokuvan, tällä kertaa yhdessä taide-elokuvan suurtukija Michael Bayn kanssa. Kolminaisuuden viimeinen pala on ohjaaja/käsikirjoittaja James DeMonaco, joka on aiemmin ollut lähinnä kirjoituskoneen ääressä esimerkiksi The Negotiatiorin käsikirjoituksen teossa. Lopputuloksena syntyi The Purge, tai kuten sitä Suomessa markkinoidaan, Puhdistuksen Yö.
Australialais-ranskalaisena yhteistyönä toteutettu, Julie Bertuccellin käsikirjoittama ja ohjaama The Tree sai alkunsa, kun ohjaaja luki Judy Pascoen romaanin Our Father Who Art in The Tree ja halusi tehdä siitä elokuvasovituksen. Tuottaja Sue Taylor omisti kirjan elokuvaoikeudet, mutta projekti oli jäissä sopivan ohjaajan puuttumisen vuoksi. Hieman yllättävän ja onnekkaankin sattuman kautta ohjaaja ja tuottaja siis löysivät toisensa ja pystyivät aloittamaan haluamansa projektin. Elokuva sai kunnian päättää vuoden 2010 Cannesin elokuvajuhlat, ja sille annettiin näytöksen jälkeen seitsemän minuuttia kestäneet seisovat aplodit.
Akiko (Rin Takanashi) on nuori nainen, joka yliopisto-opintojensa rahoittamiseksi työskentelee poikaystävänsä Noriakin (Ryô Kase) tietämättä prostituoituna. Tilanne on elokuvan alkaessa jatkunut jo pidemmän aikaa. Akiko lähetetään yleensä baareista asiakkaiden koteihin tekemään työnsä. Hän ei ole uskaltanut kertoa asiasta Noriakille, joka on jo aavistanut jotain ja seuraa Akikoa pakkomielteisesti, esimerkiksi soittelemalla varmistuspuheluita. Akikon motivaatiota ei kerrota: toisaalta hän tuntuu olevan haluton lähtemään varmasta parisuhteesta, toisaalta hän tuntuu pelkäävän Noriakin reaktiota ja hieman miestä itseäänkin. Eikä suotta, kuten elokuva tulee osoittamaan. Parittaja Hiroshin (Denden) ja ystävän ja kanssaprostituoitu Nagisan (Reiko Mori) neuvoista ei ole paljoa hyötyä.
Mörkö on Aseman Lapset –nimisen nuorisoryhmän vuonna 2011 valmistunut tunnin mittainen findie-elokuva, joka tutkii kauhugenren elementtejä poikkeuksellisesti hieman naivistisesta näkökulmasta. Elokuva kertoo kourallisesta murrosikäisiä nuoria tyttöjä, jotka perjantai-iltana päätyvät hetken mielijohteesta vaeltelemaan entisen koulunsa käytäville. Tyhjissä luokkatiloissa tyttöjen mieleen alkavat palata lapsuus ja tuolloiset pelot sekä tunnetilat, jotka yllättäen osoittautuvat todellisiksi. Elokuvassa kauhu liitetään suoraeleisesti lapsenomaiseen tunnetilaan, joka elokuvassa nimensä mukaisesti konkretisoituu Tove Janssonin Muumeista tunnettuna Mörkö-hahmona. Elokuvana Mörkö lainaakin findie-elokuville ominaisen suoraeleisesti erilaisia kauhuelokuvien konventioita hakien vaikutteita niin survival-tyyppisistä elokuvista kuin myös psykologisemmasta kauhusta.
