Kategoria:

Espoo Ciné 2013, osa 3

The Deflowering of Eva Van End lainaa kehystarinan Pier Paolo Pasolinin Teoreemasta: muukalainen saapuu keskiluokkaiseen perheeseen, jonka jäsenet hänen kauttaan tulevat huomaamaan sisäiset ja kätkettyinä pysyneet minänsä. Muuten näiden elokuvien yhteydet jäävät sitten vain teoreettisiksi, visuaalisesti ja sisällöltään kun on kyse täysin eri maailmoista tulevista teoksista; sellaista mieltä repivää, päätä puhdistavaa ja sielua murskaavaa vaikutusta kuin Teoreemalla on The Deflowering of Eva Van End ei yritäkään tarjota, vaan suoltaa kestonsa ajan mustaa huumoria ja pysyttelee visuaalisesti yhtä kamera-ajoa, sekin kovin tavanomainen, lukuunottamatta harmittomana; siispä näiden kahden elokuvan itselleni mahdoton vertailu loppukoon nyt. Tämä teksti spoilaa kaiken.

Julkaistu: Kirjoittaja: Laajakuvan toimitus
Kategoria:

Lapsuuspelkoja aikuisille – Haastattelussa ohjaaja Elmo Rautio

Elmo Rautio on oululainen findie-elokuvantekijä, ja luotsaa Aseman Lapset -nimistä elokuvaryhmää, joka on tehnyt jo kolme Muumeista inspiraatiota ammentavaa kauhuelokuvaa, jotka ovat jaossa YouTubessa. Laajakuvan toimittaja tavoitti miehen kesäloman tiimellyksessä ja haastatteli häntä elokuvanteosta ja etenkin Muumi-mytologiaan perustuvien kauhuelokuvien tekemisen syistä.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Zagor kara bela (1971)

Hän on oikeamielisyyden perikuva. Hän ei juo. Hän ei polta. Hän voittaa pahikset oveluudella, nyrkein ja kehittyneillä aseillaan, haukuttuaan heitä ensin kurkuiksi. Rintaa komistaa uhkea logo. Kuka hän on? Batman? Ei. Teräsmies? Ei. Hämähäkkimies? Ei todellakaan, vaan kyseessä on villissä lännessä seikkaileva ja kaikkien tuntema legendaarinen Zagor! Miten niin ette ole kuulleet hänestä? Tämä intiaanien paras ystävä on lähtöisin italialaisen Sergio Bonnellin kynästä. Hän seikkaili 1960-luvulla kotimaansa huippusuosituissa sarjakuvissa. Kyseiset sarjakuvat saapuivat myös Turkkiin, jossa ne nousivat niin kovaan kysyntään, että Turkin elokuvateollisuus teki niistä peräti kaksi elokuvaa. Niistä ensimmäinen ja kenties merkittävin on Zagor Kara Bela, jossa Zagoria esittää roolista suureen suosioon ponnistanut Levent Çakır.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Blue Collar (1978)

Hajota ja hallitse. Omistava luokka tekee mitä tahansa pitääkseen työtä tekevän luokan ruodussa. He yllyttävät vanhan miehen nuorta miestä vastaan ja mustan miehen valkoista miestä vastaan, jotta työväenluokka ei koskaan järjestäytyisi käydäkseen omistavan luokan kimppuun. Yksinkertainen suunnitelma ja tuntuu toimivan. Paul Schraderin unohdettu helmi Blue Collar on tuskallisen hieno kuvaus kuinka työväenluokan keskinäinen solidaarisuus ja ystävyys on pohjimmiltaan selkärangaton haave, jonka tarkoituksena on antaa kuhnureiden nauttia muutamista armonpaloista samalla kun pomomies tietää tasan tarkkaan mistä naruista vedellä ja vie rahat.

Julkaistu: Kirjoittaja: Jens Hattuniemi
Kategoria:

Kauhuelokuvan sisäsiittoisuudesta

“Dude, Where’s My Car? meets 28 Days Later” kehutaan Shaun of the Deadia. “Twilight meets My Bodyguard” sanovat kriitikot Let The Right One Inistä. Kauhu lienee ainoa genre, jossa mainonta, yleisö sekä kriitikot vuolaasti sopusoinnussa ylistävät ja ylläpitävät matkimisen jaloa taitoa. Ja se näyttäisi kelpaavan kaikille asianomaisille jostain syystä. Yllä mainitut elokuvat ovat malliesimerkkejä onnistuneesta aiempien elokuvien iteraatioista, sillä ne tuovat jotain uutta aiempien versiointien tarjontaan, oli se sitten huumoria tai lapsista kertovaa ihmissuhdetragediaa. Valitettavasti tämä otanta ei edusta edes prosenttia kauhugenren tarjonnasta. Suurin osa, ja oikeastaan koko kauhuelokuvan historia, on täynnä enemmän tai vähemmän onnistuneita matkimisketjuja ja sisäsiittoisia sukupuita. Kauhuelokuvien kronologia tuntuu aivan liian usein lopulta päätyvän joko tarinan, visuaalisen annin tai narratiivin rakenteen puolesta F.W. Murnaun Nosferatuun tai Robert Wienen The Cabinet of Dr. Caligariin.

Julkaistu: Kirjoittaja: Miikka Kaitila
Kategoria:

Kılıç Bey (1978)

Kummisetä on monessa yhteydessä äänestetty kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Sen gangsteriestetiikassa on jotain, jossa valtavirta sekä kriitikot ovat yhtä mieltä. Suuren arvostuksen ja suosion vuoksi ei olekaan yllätys, että turkkilaiset ovat tehneet elokuvasta oman kalkkunansa. Elokuvan ohjauksesta vastasi Natuk Baytan, joka oli tullut tunnetuksi eeppisten seikkailuelokuvien ohjaajana. Kummisedän roolissa nähtiin itseoikeutetusti Cüneyt Arkın. Baytanin ja Arkınin yhteinen elokuvahistoria juontaa aikansa nimenomaan seikkailuelokuvien ajalta. Tästä johtuen Kılıç Bey on ainakin kuriositeettina mielenkiintoinen elokuva.

Julkaistu: Kirjoittaja: Tuomas Porttila