Sukupolvien mittelö Tangerissa

Emmi Ketonen, heinäkuu 2026, nro 2

Calle Málaga – muistojeni katu on Kaftaanin sini -elokuvasta tunnetun työparin Maryam Touzani ja Nabil Ayouch uusi ohjaus ja käsikirjoitus. Päätähtenä loistaa kuitenkin 79-vuotias näyttelijätär Carmen Maura, joka muistetaan etenkin Pedro Almodóvarin luotettuna. 

Mauran näyttelemä María Ángeles on syntynyt ja asunut koko elämänsä Gibraltarin salmen eteläpuolella, Tangerissa, vaikka onkin naapurimaa Espanjan kansalainen ja espanjankielinen. 

Taustalla on Espanjan siirtomaahistoria, jonka puuhamiehenä toimi useammalla vuosikymmenellä itse generalissimus Francisco Franco. 1900-luvun alun valloitusten myötä Marokkoon muutti asumaan monenlaisia Espanjan kansalaisia: sotilaita, työmiehiä, kauppiaita, pakolaisia ja näiden perhettä ja sukulaisia. 

Espanja piti myös Tangeria vallassaan vuosina 1940–45. Marokon itsenäistyessä vuonna 1956 espanjalaisia asukkaita siellä oli jo noin 30 000. Osa jäi maahan loppuiäkseen muodostaen näin katolisen ja espanjankielisen vähemmistön.

Punaiset pelargonit on aseteltu maljakkoon keskelle pöytää, lipaston päällä on pieniä pöllöfiguureja. Vanhanpuoleisen María Ángelesin elämä näyttäytyy idyllisenä. Hänen asuntonsa on sisustettu yksilöllisen kodikkaaksi, naapurusto on eläväinen, ja kaduilla elää sulassa sovussa eri ikäisiä ihmisiä. Elokuva antaa Tangerista kuvan lumoavana kaupunkina, jossa sukupolvet elävät rinnan ja yhdessä. Kaupunki-idylli on tietenkin kuvattu María Ángelesin näkökulmasta. 

Konflikti syntyy, kun kovasti kaivattu Clara-tytär (Marta Etura) saapuu Madridista vierailulle ja rikkoo rauhan. Tytär käy läpi eroa ja yrittää tulla toimeen kahden lapsen yksinhuoltajaäitinä Madridin raaistuneilla vuokramarkkinoilla. 

Sairaanhoitajan palkka uhkaa kulua kokonaan asumiseen, mikä on ymmärrettävää. Elokuva viittaa Espanjan asuntokriisiin, joka sekin on eräänlaista diktatuurin perua. Francohan pani alulle Espanjan mainostamisen matkailukohteena. Liikaturismista kärsivät nyt niin ympäristö kuin paikalliset asukkaat. Ihmisillä ei ole enää varaa asua kodeissaan. 

Espanjalainen El País –lehti uutisoi viimeksi toukokuussa, miten Espanjan kova vuokrataso pakottaa paikalliset tekemään ylitöitä tai kahta tai useampaakin työtä samaan aikaan. Jatkuva vuokratason nousu on pakottanut monet muuttamaan pienempään asuntoon, ja lopulta moni on päätynyt myös jakamaan asunnon toisen vuokralaisen kanssa. 

Claran viesti vanhalle äidilleen on järkähtämätön ja kylmä: joko äiti muuttaa hänen kanssaan Madridiin tai sitten on aika mennä hoitokotiin. Joka tapauksessa tytär on päättänyt panna äidin asunnon myyntiin. Huoneisto on tyhjennettävä kalusteista ja esineistä – elämästä, joka ei ole vain mennyttä vaan yhä olevaa. 

Tyttärensä ja tämän lapsien parasta ajatellen María Ángeles suostuu lopulta hoitokotiin, mutta pyörtää päätöksensä nopeasti. Hän palaa salaa kotiinsa ja alkaa keplotella tuloja korttelin nuorten kanssa järjestämällä jalkapallokatsomoita kodissaan. Saamillaan rahoilla hän ostaa vanhat huonekalunsa yksitellen takaisin. 

Itsepintaisuudellaan María Ángeles hankkii puolelleen myös antiikkikauppiaan sympatiat, ja vähitellen liikevaihtosuhteesta edetäänkin lakanoiden väliin. 

Calle Málaga kuvaa kiinnostavasti perheen sisäisiä valtasuhteita: missä vaiheessa lapsilla on oikeus määrätä vanhempiensa kohtalosta ja omaisuudesta? 

Entä muuttuuko ihminen jossain iässä merkityksettömäksi, menettää ihmisarvonsa ja luonnolliset tarpeensa? Ei tietenkään. Nuorempi sukupolvi on kuitenkin hädässä eikä tule toimeen nykymaailmassa. Omia vanhempiaan on helppo syyttää. Siinä missä María Ángeles muistelee erityisellä ylpeydellä työvuosiaan teatterin lippukassalla, tytär syyttää äitiään siitä, ettei tämä edes tehnyt mitään ”oikeita töitä”. 

Toisaalta on maantieteellinen etäisyys – onko maailma Marokosta eri näköinen kuin Madridista päin katsottuna? Tytär näkee vain äitinsä kovapäisyyden, kun tämä ei suostu luopumaan elämästään Tangerissa, mutta ei toisaalta kyseenalaista omaansa. Mikä pakottaa hänet jäämään Madridiin? Todennäköisesti työ ja perhe, mutta tämä tarina onkin kerrottu iäkkään äidin näkökulmasta, ja hyvä niin. 

Kuten sanottu, elokuvan päätähti on ehdottomasti Carmen Maura, joka pääsääntöisesti pysyttelee roolissaan naapurin kioskinpitäjälle somasti sirkuttavana vanhana rouvana. Tarvittaessa hauraan ja ylvään ulkokuoren alta paljastuu kuitenkin suorasukainen ja sanavalmis nainen, joka ei kiertele puhumasta edes miehen kanssa kokemastaan nautinnosta. Näistä asioista hän kertoo hiljaisuuslupauksen tehneelle, punastelevalle nunnasisarelleen, Josefalle (María Alfonsa Rosso). Näkisin kohtauksen suorana hatunnostona Almodóvarille. 

Elokuvan saamissa kritiikeissä on toistuvasti korostettu kahden ikäihmisen välistä lempeä, vaikka se leimuaakin varsin siveellisissä merkeissä. On silti totta, että elokuva onnistuu kuvaamaan myös kypsää nautintoa herkästi ja katsojaansa vedoten. Senioreiden seksielämää kuvataan harvoin yhtä intiimisti ja vilpittömästi.

Juoneltaan Calle Málaga jää avoimeksi. Myös käsikirjoitus uhkaa jäädä puolitiehen, mutta siitä huolimatta lopputulos antaa enemmän kuin vain ”hyvän mielen”.

Calle Málaga, 2025. Ranska, Marokko, Espanja, Saksa, Belgia. 116 min. 1.85:1.

Tuot. Nabil Ayouch, Amine Benjelloun, Jean-Rémi Ducourtioux Ohj. Maryam Touzani, Käsikirj. Nabil Ayouch, Maryam Touzani, Kuv. Virginie Surdej, Leik. Teresa Font, Säv. Freya Arde, Pääos. Carmen Maura, Marta Etura, Ahmed Boulane, María Alfonsa Rosso.