Ranskalainen Jacques Audiard (s. 1952) on ohjaajana luottomies. Hänen pääteoksensa ovat roimasti keskivertoa parempaa aikuisten elokuvaa, jonka sensibiliteetti on kuitenkin mukavan mainstreamia. Hän on hyvässä mielessä amerikkalaisen uuden aallon hengen vaalija. Kerronnassa on tyyliä ja tavoitteellisuutta, joka erottaa hänet tekijänä massasta, mutta myös ankkureina rehellistä melodraamaa ja väkivaltaa, ettei jälki olisi turhan hienostelevaa.
Tuskinpa hän olisi muuten tehnyt esimerkiksi elokuvaansa Kun sydän lakkaa lyömästä (2005), joka on James Tobackin Fingers-elokuvan (1978) sovitus. Profeetta (2009), joka lienee Audiardin arvostetuin teos, on taas vahva jälkiscorseselainen – etnisyys ja uskonto ovat uusia muuttujia – rikoselokuva (unohtamatta Robert Bressonin panosta: tapahtumat sijoittuivat usein vankilan lukittuihin tiloihin). Luihin ja ytimiin (2012) voisi taas olla melodramaattisempi sovitus Walter Hillin Hard Timesista (1975). Siinäkin stoalainen nyrkkisankari rakastuu naiseen, ja tapahtumat sijoittuvat työnväenluokkaiseen miljööseen.
Sistersin veljekset (2018) on sovitus kanadalaisen Patrick DeWittin (s. 1975) samannimisestä lännenromaanista (2005), jota sen lukeneilla on tapana tuputtaa muillekin. Kuulun tähän joukkoon vaillinaisesti. Se on hauska mutta limainen ralli ja ammuttu rehellisesti ulkolaidalta. DeWitt kirjoittaa rennosti kumuloituneen populaarin western-taiteen päälle yrittämättä kuulostaa autenttiselta, arkistoja penkoneelta maailmanluojalta, kirjailijaksi ryhtyneeltä amatöörihistorioitsijalta, joka pyrkisi osoittamaan, millainen ”villi länsi” ”oikeasti” oli. Sitä voisi kuvailla esimerkiksi Looney Tunes -versioksi Cormac McCarthyn raamatullisuudesta (josta kylläkin pidän enemmän kuin DeWittin nokkelan nenäkkäästä proosasta).
Elokuvasovitus on jokseenkin sellainen kuin mitä siltä odotin: lännenelokuvan puitteissa kerrottu tie- ja rikoselokuva, joka ei ole mestariteos, vaan romaania vakavampi raaka western, jota edellä mainitusti voisi verrata 60-70-luvun amerikkalaisiin ja italialaisiin genre-variantteihin taikka -dekonstruktioihin, joita on myös kutsuttu ”revisionistisiksi”. Usein käytännössä tämä tarkoitti vapautta tuotantokoodin sisällöllisistä rajoituksista ja modernistista kuvakerrontaa. (Kysyttäessä muinoin mielipidettä uusista tulokkaista Howard Hawks, vanhan koulukunnan edustaja, vastasi jossain haastattelussa tähän tapaan: ”Ai että nämä uudet tekijät sitten olisivat olleet paikan päällä ja puhuisivat kokemuksesta?”)
Tarinan päähahmot Eli ja Charlie ovat näppärästi nimetyt Sistersin veljekset, palkkatappajat. Heidän uusin keikkansa – joka yltyy klassiseksi ”viimeiseksi keikaksi” – on ensiksi saada kiinni muuan kohti länttä matkaava mysteerimies ja sitten pakottaa hänet kertomaan, mikä on hänen salaisuutensa, jonka keikan tilannut mahtimies haluaa kuulla.
Elokuvan konteksti ja myyttinen perusta on kultaryntäys länteen; tarinatyypiltään se on tavallaan argonautit kultaisen taljan perässä. Jahdattu mysteerimies saattaa tietää, kuinka kullanhuuhdonnalla voisi rikastua nopeammin. Mitä hän sitten haluaa rikkauksillaan tehdä, sepä se vasta onkin 1960-luvun ja 1970-luvun vaihtoehtokulttuuria, amerikkalaisen uuden aallon henkistä perustaa: luoda utopian mädäntyneen Amerikan sisään. Tässä taidan paljastaa liikaa. Kerronta luottaa pitkälti äkkivääryyteen ja elliptisyyteen.
Isoveli Eli ja ja pikkuveli Charlie ovat molemmat tappajina ammattilaisia, he ovat perineet isänsä pahuuden, mutta matkan aikana he saavat persoonalliset siluettinsa. Charlie tuntuu olevan kuin isänsä: häijy mutta surullinen juoppo. Eli on tullut äitiinsä: yrittää pitää juopon toimintakunnossa. Jos Charlie on sitä, mitä hänen ”kuuluu” olla, niin Eli taistelee vastaan olemalla herkkä eläimiä kohtaan ja ottamalla ensiaskeleita kohti sivistystä (Elia näyttelevä John C. Reilly hämmästelemässä ensimmäistä kertaa elämässään hammasharjaa tai sisävessaa on varsinainen tour de force).
Eli ei enää halua tappaa. Hän haluaa lopettaa ja perustaa kaupan. Näin hän ei ajattele siksi, että hän olisi nynny. Tappaja hän on siinä missä veljensäkin. Hän on vain viisas. Tappajan ura on sotaa kaikkia vastaan. Jälki on sottaista, vaikka siinä olisi yhtä hyvä kuin Sistersin veljekset: naisia ammutaan, miehiä ammutaan, hevosia palaa kuoliaiksi… Miksi ja mitä varten, voisi kysyä. Miesten ammatti on pakoa itsestä. Paikoilleen asettuminen ja perheen perustaminen molemmat pelottavat. Entä jos isän “paha veri” siirtyy poikien kautta näiden lapsille? Totisesti tässä on aihetta keski-iän kriisiin.
Sovitusta on turha verrata alkuperäiseen teokseen, mutta tässä romaania luetaan ainakin itselleni poikkeavalla tavalla. Jos romaani on ironinen, sovitus on katkeransuloinen. DeWittin Sistersin veljekset ovat mustan komedian rontteja, joita vedetään kölin alta ja jotka pannaan osoittamaan tyhmyyttään, mutta elokuvassa heidät on humanisoitu. Isän kokoinen trauma, jota he harteillaan joutuvat kantamaan, tulee molemmissa läpi mekaanisina juoniteknisinä jippoina, mutta elokuvassa ”traaginen taustatarina” hieman jo koskettaa. John C. Reilly (Elin roolissa) ja Joaquin Phoenix (Charlien) ovat syy tähän. Heillä on vaikuttavat kasvot.
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.