Seitsemättä kertaa järjestetyn, yleisöennätykseensä yltäneen Season Film Festivalin tarjonnasta Laajakuvan katseluun valikoitui amerikkalaista indietä, yksi studioelokuva, dokumentteja sekä kotimaisia lyhytelokuvia. Festivaalin elokuvissa olivat tuttuun tapaan esillä sukupuolen ja identiteetin kysymykset. Tämän raportin ovat koostaneet Suvi Heino ja Miikka Mononen.
Wildlife (2018)
”Laatuelokuvan kevätkauteen” tunnuslauseessaan viittaavan Season Film Festivalin keskeistä tarjontaa ovat sellaiset amerikkalaiset elokuvat, joita tavataan kutsua indieksi erotuksena suurten studioiden suuren yleisön lippulaivaviihteestä. Näissä aikuiselle yleisölle suunnatuissa elokuvissa esiintyvät usein tunnetut, joskaan eivät varsinaisen supertähtiluokan näyttelijät, joiden roolisuoritukset keräävät kehuja ja palkintoehdokkuuksia. Tämän vuoden ohjelmistossa amerikkalaisen laatudraaman edustajiin kuului muun muassa Wildlife, näyttelijöinä tunnetuksi tulleiden Paul Danon ja Zoe Kazanin kirjoittama ja Danon ohjaama kuvaus erään perheen hajoamisesta vuoden 1960 Montanassa.
Wildlifen kiireettömät kuvat ovat kuulaita ja kohtaukset hyvin rytmitettyjä, mutta ennen kaikkea kyseessä on näyttelijöiden elokuva. Tai pikemminkin näyttelijän: Carey Mulligan on elokuvan emotionaalinen keskus. Vaikka päähenkilö ja tapahtumien tarkkailija on Ed Oxenbouldin esittämä 14-vuotias Joe, on Mulliganin hienosti esittämä äiti se, jonka tarinaa varsinaisesti kerrotaan. 34-vuotias Jeanette ei ole tavattoman nuori teini-ikäisen äidiksi, varsinkaan elokuvan kuvaamassa ajassa ja paikassa. Elokuvan jännite kuitenkin syntyy juuri siitä, että hän on edelleen nuori, eikä vielä täysin luopunut haaveistaan ja tarpeistaan. Perheen isä Jerry (Jake Gyllenhaal) puolestaan kamppailee oman roolinsa kanssa: hänen tulisi olla perheen elättäjä, mutta hän ajelehtii työstä toiseen vailla selkeää kuvaa siitä, mitä tehdä ammatikseen. Jerry lähtee metsäpalojen sammuttajaksi, mutta jättää toisen roihun kotiin kytemään. Vapautta janoava Jeanette ei aikaile irtautuessaan sovinnaisuudesta.
Richard Fordin romaaniin perustuvasta Wildlifesta pystyy aistimaan kirjallisuustaustan, mutta esikoisohjaaja Dano onnistuu hyödyntämään mallikkaasti myös elokuvallisia kerrontakeinoja. Vaikka elokuva ei ole mikään järisyttävä tapaus, pikemminkin hiukan etäinen, on sen vähäeleisyys samalla sen ansio. Kotiäiti voi jättää perheensä ilman, että kaikki päättyy tragediaan. Hän ei myöskään ole paha ihminen tai uhri. Petetyksi tuleva ja sittemmin yksinhuoltajaksi jäävä mies ei lopulta romahda, vaan ryhtyy rakentamaan omaa elämäänsä uusista lähtökohdista käsin. Season Film Festival pyrkii nostamaan esille monipuolisia sukupuolirooleja, ja tässä mielessä Wildlife on mainio poiminta sen ohjelmistoon. (SH)
Vox Lux (2018)
Festivaalin laatudraamaan painottuvasta tarjonnasta jonkinlaisena villinä korttina erottautuneen ja lopulta koko tapahtuman katsotuimmaksi elokuvaksi nousseen Vox Luxin voi olettaa jakaneen yleisön mielipiteitä. Vaikka lapsinäyttelijänä uransa aloittaneen, sittemmin auteuriksi ryhtyneen Brady Corbetin hengentuotos osoittautui kerronnaltaan odotettua vähemmän vaikeaselkoiseksi, on elokuva silti sävyltään niin erikoinen, että osa poptähtitarinan houkuttamista katsojista kokee varmasti tulleensa petetyksi. Omaäänisyydessään Vox Lux edusti ehdottomasti Season Film Festivalin tarjonnan kärkeä. Hyväksi elokuvaksi sitä ei välttämättä voi varauksetta kehua. Mutta olisiko tämä Corbetin tavoitekin?
Erään fiktiivisen poptähden, Celesten, uran alkua ja nykyhetkeä kuvaavan Vox Luxin nimittäminen ”pop-eepokseksi” on sekä harhaanjohtavaa että täysin perusteltua. Elokuva pyrkii selvästi käsittelemään suuria asioita ja välittämään zeitgeistin: spektaakkelin yhteiskunnassa massojen huomiosta kilpailevat poptähdet ja massamurhaajat. Temaattinen kunnianhimo saa kiehtovan ilmiasun toteutuksessa, joka on ajoittain niin banaali, että kyseessä on oltava taiteellinen ratkaisu. Pop-eepokseksi elokuva liikkuu huomattavan arkisissa ja tylsissä miljöissä, eikä lopun pitkässä, kaiken huipentavassa keikkakohtauksessa tavoiteta mitenkään jättikonsertin tunnelmaa. Budjettirajoitteilla lienee jotain tekemistä lopputuloksen kanssa, mutta joka tapauksessa tietyt elokuvan ratkaisut saavat pohtimaan, onko Corbet nero vai tyylitajuton. Willem Dafoen kertojaääni ja juuri edesmenneen Scott Walkerin alleviivaavan painostavaa tunnelmaa vailla varsinaista tarvetta luova musiikki eivät kuulu elokuvan parhaisiin ratkaisuihin.
Vox Luxin hämmentävyyttä lisää se, että elokuva sekä pilkkaa että puolustaa poptähteään ja poptähteyttä. Natalie Portmanin reteästi esittämä aikuinen Celeste on teinimäisesti käyttäytyvä, latteuksia laukova ja tyttärelleen kuin kaverille puhuva 31-vuotias veteraani, joka pitää elämäänsä kyllästyttävänä, mutta ei osaa olla muutakaan. Nuori Celeste, josta traumaattisen kokemuksen jälkeen tehdään tähti, puolestaan on täysin tyhjä taulu, mitä korostaa Raffey Cassidyn lattea esiintyminen. On helppo tulkita Celesten jääneen henkisesti 14-vuotiaan tasolle, muiden ohjailemaksi sätkynukeksi. Celeste on sekä traaginen että koominen, ja hahmon yksiselitteisyys on pinnallista. Lopun konserttijakso on niin ikään ristiriitainen. Siinä on puitepuutteista huolimatta imua: Sian kirjoittamat kappaleet kuulostavat hiteiltä, ja vaikka niiden sanoitukset ovat tarkoituksella täyttä geneeristä huttua, ei kohtaus tunnu pelkältä parodialta, vaan myös popin nostattavan voiman julistukselta. Vox Lux ärsyttää, huvittaa, kummastuttaa ja jää mieleen, joten jotain Brady Corbet tekee oikein. (SH)
Can You Ever Forgive Me? (2018)
On yleinen harhaluulo, että elämäkertaelokuvien ongelma olisi väärän mittakaavan valinta kohdehenkilön kuvaamiseen, kuten koko elämän sovittaminen kahden tunnin elokuvaan. Niiden todellinen synti on kohdehenkilön elämän tapahtumien sovittaminen tapahtumakeskeisesti elokuvaan. Mittakaava voi olla vaikka kuinka pieni, mutta se voi silti mennä mönkään, jos elokuvan ainoa funktio tuntuu olevan katalogimainen tapahtumien adaptaatio elokuvan muotoon. Hollywood on tehnyt tätä viime vuosina paljon Bohemian Rhapsodyn ja Hidden Figuresien kaltaisten elokuvien myötä. Ongelma on lopputulos konfliktista, joka syntyy elokuvan esittäessä itsensä henkilökuvana, mutta toimiessaan oikeasti enemmän narratiivisena luotisuorana. Marielle Hellerin Suomessa varsinaista teatterikierrosta jostain syystä vaille jäänyt Can You Ever Forgive Me? astuu ilahduttavasti tämän sudenkuopan ylitse suurimman osan kestostaan keskittymällä vahvasti kirjailija Lee Israeliin ihmisenä hänen väärentäessään Hollywoodin kulta-ajan julkimoiden kirjeitä rahan toivossa 1980-luvun New Yorkissa.
Israelin samannimiseen kirjaan perustuvan kässärin tehneet Jeff Whitty ja Nicole Holofcener tuntuvat ottaneen kirjasta sen ytimen, Israelin proosan äänen ja sielun, ja sovittaneen sen Melissa McCarthyn esittämän kirjailijan sisälle itse elokuvassa. McCarthyn roolisuoritus ei ole manerismien ja kliseiden määrittelemä, vaan siitä jää päällimmäisenä mieleen hahmon suru ja henkinen tyhjyys. Alkoholisoitunut himohamstraajan alku löytää toivoa elämäänsä Richard E. Grantin esittämän kodittoman huijarin kautta ystävyyden syntyessä kahden toisiaan ymmärtävien sarjaepäonnistujien välille. Hahmot toki puhuvat, mutta heidän käytöksensä, liikkeensä, ilmeensä ja reaktionsa toistensa toimiin rakentavat heitä katsojan silmissä huomattavasti enemmän kuin dialogi itsessään. Season Film Festivalille uskollisesti molempien hahmojen LGBT+-spektrille asettuvaa seksuaalisuutta kuvataan myös ilahduttavan minimalistisesti ja ei-paisuttelevasti, mikä on pieni saavutus yhdysvaltalaiselta studioelokuvalta. Toivottavasti tällaista kuvausta nähdään lisää tulevaisuudessa, jolloin siitä tulee normi saavutuksen sijaan.
Rakenteellisesti Can You Ever Forgive Me? on kiehtova, sillä Whittyn ja Holofcenerin käsikirjoitus käyttää biopic-elokuvan rakastamia hetkiä päähenkilön elämässä – ensimmäisen väärennöksen tekeminen, sen myyminen, ensimmäisten ongelmien kohtaaminen ja niin edespäin – enemmän komediallisina hengähdystaukoina elokuvan varsinaisen sisällön, hahmoja tutkivien hiljaisempien hetkien välissä. Heller melkein onnistuu subvertoimaan elämäkertaelokuvan muodon, mutta valitettavasti hän pettää hieman oman elokuvansa sen loppua kohden sen siirtäessä keskittymistään jatkuvasti hieman enemmän kohti Israelin väärennösringin väistämätöntä tuhoa, mikä ei surullisine pianomusiikkeineen kaikkineen sovi kovin hyvin muun elokuvan huomattavasti humanistisemman ja minimalistisemman otteen kanssa yhteen. Elokuvaa ajava ajatusmaailma tuntuu hetkellisesti unohtuvan ennen surullista, toiveikasta ja ystävyyden tärkeyttä painottavaa loppua. (MM)
Damsel (2018)
Perinteisesti hyvin miehinen western ei ole ensimmäinen mieleen tuleva elokuvagenre, jonka edustajia Season Film Festivalilla odottaa näkevänsä. Tänä vuonna festivaali kuitenkin tarjosi peräti kaksi lännenelokuvaa: Sistersin veljekset sekä Damselin. Kummassakaan ei tosin ole kyse aivan tyypillisistä lajin edustajista. Feministiseksi westerniksi kutsutussa Damselissa genren asetelmat tarjoavat oivan alustan sukupuoliroolien tarkastelulle. Neito, jonka oletetaan olevan hädässä, onkin elokuvan todellinen lännenelokuvan arkkityyppi eli vaitelias, kylmähermoinen sankari.
David ja Nathan Zellnerin ohjaama ja käsikirjoittama Damsel on lähtökohtaisesti kiinnostavasti rakennettu. Elokuvan käänne, jossa päähenkilö ja sankari vaihtuu Robert Pattinsonista Mia Wasikowskaksi, ei ehkä tule täysin puskista, mutta ei ratkaisu tyypillisimmästä päästäkään ole. On myös virkistävää nähdä nice guy -ilmiötä käsiteltävän tällä tavalla kepeästi, mutta painokkaasti. Kukin Penelopen (Wasikowska) kosijoista (ei-niin-hienovarainen viittaus Odysseiaan) pitää itseään parhaana vaihtoehtona, eikä voi ymmärtää, miksi nainen valitsee mieluummin jonkun muun tai yksinolon.
Pienoiseksi ongelmaksi muodostuu ohjaajaveljesten tarve olla itse esillä niin paljon. Heidän esiintymisessään on jotakin häiritsevää: ikään kuin he eivät itsekään uskoisi taitojensa yltävän muiden näyttelijöiden tasolle. David Zellnerin esittämä, sekä Pattinsonin Samuelin että Wasikowskan Penelopen matkakumppaniksi päätyvä Henry on elokuvan näkökulmahenkilö ja saa lähestulkoon eniten ruutuaikaa, mutta sympaattiseksi tarkoitettuun hahmoon on vaikea uskoa, saati kiintyä. Nathan Zellner puolestaan vetää sivuhahmonsa tympeyteen asti naurettavaksi. Karismaltaan vähintäänkin rajoittunut Pattinson sen sijaan sopii kerrankin rooliinsa loistavasti, ja Wasikowska on täydellisen osuva Penelope.
Damselista tulee ajoittain mieleen Coenin veljesten tuotanto, mikä saattaa olla tarkoituksellista tai sitten pelkkä katsojan laiska mielleyhtymä. Vähäeleinen, mustahko huumori, yllättävä väkivalta ja tragikoomiset hahmot ovat joka tapauksessa tutunoloisia elementtejä. Kokonaisuus ei kuitenkaan tunnu aivan tasapainoiselta, vaan Damsel onnistuu olemaan hykerryttävän vastapainoksi välillä myös vähän ärsyttävällä tavalla eksentrinen. Paikoittain elokuvan sävystä ei ota selvää ja kesto tuntuu hiukan ylimitoitetulta. Damselin idea on hyvä, ja naisen itsemääräämisoikeuden lisäksi sillä tuntuu olevan kiinnostavaa sanottavaa myös yksinäisyydestä ja rakkaudenkaipuusta. Harmi, että Zellnerien visio ei kiteydy timanttiseksi kokonaisuudeksi. (SH)
Maiden (2018)
Naiselokuvalla – jonka esittäjänä Season Film Festivalin edeltäjä Artisokka profiloitui vuosina 2001–2012 ja joka on edelleen kiistaton osa Seasonin brändiä – voidaan määrittelystä riippuen tarkoittaa paitsi naisten tekemiä ja/tai naisista kertovia, myös erityisesti naisyleisöä kiinnostavia elokuvia. Jo DocPointissa alkuvuodesta nähty, feministinen ja mukaansa tempaava vaikeuksien kautta voittoon -elokuva Maiden istuu Seasonin profiiliin erinomaisen hyvin. Alex Holmesin ohjaamaa elokuvaa ei tosin voi markkinoida naisohjaajalla, mutta toki onnistunutta ”naiselokuvaa” voivat tehdä miehetkin.
Ensimmäinen kokonaan naisista koostunut venekunta purjehti maailman ympäri Whitbread Round the World Race -kilpailussa vuonna 1989. Elokuvan nimi viittaa sekä purjealukseen että sen kapteeniin, venekunnan kasanneeseen Tracy Edwardsiin, jonka tarina lapsuudesta kaikkien aikojen ensimmäiseksi naispuoliseksi Yachtsman of the Year -palkinnon voittajaksi on elokuvan keskiössä. Maidenin venekunnan reilusta tusinasta muusta jäsenestä noin puolet on mukana dokumentissa muistelemassa. Heidän taustoistaan kerrotaan kuitenkin vain hyvin pikaisesti, jos ollenkaan. Ääneen pääsevistä naisista moni on mainion oloinen tyyppi ja esiintyjä, mutta keskittyminen erityisesti Edwardsiin on ymmärrettävää, sillä iskevässä tarinassa ei ole tilaa monelle sankarille. Elokuva ihailee ja ylistää Edwardsia, mutta ei täysin kritiikittä: sekä kanssapurjehtijat että Edwards itse viittaavat myös persoonallisuuden hankalimpiin puoliin ja kapteenina tehtyihin virhearviointeihin. Tämä on elokuvalle eduksi, sillä pelkkä yletön hehkuttaminen muuttuu helposti puuduttavaksi.
Maiden koostuu dokumenttielokuvalle tyypillisistä elementeistä: arkistomateriaalista sekä puhuvista päistä, joiden kerronta vie tarinaa eteenpäin. Arkistomateriaali on kiinnostavaa ja sitä on ollut tarjolla ilmeisen runsaasti, sillä kuvien toistoon ei turvauduta. 1980-luvun kuvamateriaali ei ehkä näytä nykysilmiin kovin kauniilta, mutta sen rosoisuus sopii kontekstiin. Varsinkin kuvat mereltä ovat tunnelmallisia. Uuden ja vanhan materiaalin tyylikäs, joskin hyvin perinteinen yhdistely tekee Maidenista sujuvan ja miellyttävän elokuvan seurata. Toinen keskeinen syy elokuvan onnistumiseen on sen tarinan luontainen draamankaari: purjehduskilpailu käsitellään etappi kerrallaan, jolloin katsoja saa jännittää, kuinka Maidenin käy. Kilpailun lopputulosta suurempi merkitys on sillä, että Edwards ja Maiden-venekunta näyttävät epäilijöilleen.
Dokumentin kruunaa sen painava sanoma. Maidenin feministisyys ei ole päälle liimattua, vaan siinä esiintyvien naisten kokemusten jalostamaa. He halusivat tulla kohdelluksi samanarvoisina kuin muutkin purjehtijat, eivät pelkkinä sukupuolensa edustajina. 1980-luvun arkistohaastattelussa Edwards vastaa inhoavansa koko sanaa, kun häneltä kysytään, onko hän feministi. Maidenin kapteenina kokemansa seksismin ja vähättelyn seurauksena hänen mielensä muuttui. (SH)
The Kindergarten Teacher (2018)
Eräs Season Film Festivalin toisinaan päätään nostavista peruskivistä – elokuvat jotka kertovat luomisesta – sisältää ongelman, josta on vaikea päästä irti. Luomistyön lopputulos on näissä elokuvissa usein mestariteos vailla vertaa, mutta näillä teoksilla on harvoin Jacques Rivetten La Belle Noiseusen kaltaisia kasseja, jolloin ne uskaltaisivat olla yksinkertaisesti näyttämättä milloin mitäkin ihailtavaa taideteosta. Vähemmän yllättäen, jos elokuvaa varten on luotu jotain, se ei yleensä ole mestariteos, jollaisena sitä elokuvan kontekstissa käsitellään. Monille kyseessä on sietämätön pikkuvika. Itse pystyn huijaamaan itseäni sen verta, että yritän nähdä teoksissa sen minkä elokuvan hahmotkin. Tänä vuonna Vox Luxin ohella Seasonissa asiaa käsitteli Sara Colangelon The Kindergarten Teacher, joka ei kuitenkaan vaadi tällaista, sillä elokuvassa nähtävän pikkupoika Jimmyn runojen mestarillisuus jätetään enemmän tai vähemmän mysteeriksi.
Vain nimikkohenkilön, Maggie Gyllenhaalin esittämän lastentarhanopettaja Lisan mielessä ne ovat kiistattomia mestariteoksia. Hänen mielessään ei muutenkaan ole ihan kaikki kunnossa. Tämän lapsen kyvyt runoilijana toki tiedostetaan muunkin maailman toimesta. Niiden Gyllenhaalin silmissä ilmiselvää kauneutta ei kuitenkaan varsinaisesti nähdä muiden todistavan. Elokuvan ainoassa julkisessa runonlausunnassa yleisö on toki otettu, mutta se, toimiiko vaikuttavuuden airuena runo vai sen lausujan ikä, jää hämärän peittoon. Taiteen subjektiivinen kokeminen ei ole ainoa Colangelon hämärtämä raja. Gyllenhaalin tylsän, yksitoikkoisen elämän pelastajana näyttäytyvä pikkulapsi toimii oivana ponnahduslautana herättämään kysymyksiä siitä, mitkä aspektit lastenhoidossa – hoivaajan saama tyydytys uusien maailmojen avaamisesta niihin tutustumattomalle, ja omien haaveiden toteuttaminen henkilön kautta joka ei ole oman elämänsä oravanpyörässä vielä – ovat itsekkäitä ja mitkä vain hieman antaumuksellisempaa kykyjen suojelua.
Näiden välisen rajan häilyvä luonne antaa The Kindergarten Teacherille lähes kauhunomaisen luonteen, sillä kysymys asettaa elokuvalle psykologisen pohjavireen, jonka avainjännite on se, milloin Gyllenhaal loputtomassa kunnianhimossaan astuu enemmän itsekkyyden kuin hoivan puolelle. Gyllenhaal tekee merkittävän osan tämän asetelman rakentamisesta esittämällä Lisan ihmisenä, joka peittelee lähes kaikki tekonsa siten, että ne näyttäytyvät lapsille hyödyllisinä. Kieltämällä itseltään työstään nauttimisen muun maailman silmissä hän tulee usein vahingoittaneeksi kaitsettaviaan enemmän. Tämän maskin ylläpitäminen käy elokuvan edetessä yhä enemmän työstä, ja lopussa sen olemassaolon tiedostaminen auttaa häntä pysymään edes jotenkuten kasassa varsin vaikeassa tilanteessa. Colangelon elokuva herättää Lisaa kohtaan tavattomasti sympatiaa esittämällä hänet näinkin tarkkaluontoisesti ja hahmona, jonka identiteetti ei pohjaudu suoraan mielenterveysstigmoihin tai -kliseisiin. (MM)
Three Identical Strangers (2018)
Vuonna 1980 19-vuotiaille, toisistaan täysin tietämättömille amerikkalaisnuorukaisille selvisi sattumalta, että he ovat kolmosia. Mediasensaatioksi noussut tarina sai uusia kerroksia, kun alkoi paljastua, että pojille ja heidän adoptiovanhemmilleen jätettiin tarkoituksella kertomatta veljien olemassaolosta – samoin kuin siitä, miksi psykologit tekivät pojille tutkimuksia koko näiden lapsuuden ajan. Biologian ja ympäristön roolia mielenterveysongelmille geneettisesti alttiiden adoptoitujen kaksosten ja kolmosten elämässä kartoittanutta tutkimusta ei koskaan julkaistu. Tim Wardlen dokumenttielokuva Three Identical Strangers kertoo tämän monipolvisen tarinan tunteisiin vetoavalla tavalla.
Palkintoja ja kehuja kahmineen Three Identical Strangersin suosio ei yllätä. Season Film Festivalin toisen dokumenttielokuvan Maidenin tavoin kyseessä on erittäin hyvin elokuvaksi taipuva tositarina. Elokuvia yhdistää myös runsas puhuvien päiden käyttö, mikä ei tietenkään ole yllättävää dokumenteissa, joissa päähenkilöt itse kertovat elämästään. Three Identical Strangersin vetoavuus pohjaa paitsi uskomattoman tarinaan kaikkine käänteineen, myös kerronnallisten keinojen hallintaan – leikkaus, musiikin käyttö ja yllättäviä käänteitä toisensa perään paljastava käsikirjoitus ovat tehokkaita – ja niiden avulla tapahtuvaan katsojan johdatteluun, jopa suoranaiseen manipulointiin. Elokuvan voi sanoa onnistuneen tavoitteessaan, sillä yleisön mukanaelämisen pystyi selvästi näkemään ja kuulemaan.
Three Identical Strangers ei ole ollenkaan huono elokuva, mutta jotakin epämiellyttävän laskelmoitua siinä on. Kerronnan muodostavat puhuvien päiden ohella pääasiassa dramatisoidut jaksot sekä arkistomateriaali, josta joitakin pätkiä toistetaan turhan monta kertaa. Amerikkalaisista televisiodokumenteista toteutuksessa muistuttaa tällaisen toiston lisäksi runsas alleviivaaminen. Jokainen käänne tarinassa tehdään hyvin selväksi. Häiritsevintä on kuitenkin juuri tunnerektioiden lypsäminen. On kuin elokuva olisi vähän väliä kärttämässä olan takana: ”Eikö olekin uskomatonta?” Sävynvaihdokset alun feelgoodista mysteerin kautta syvempiin pohdintoihin sujuvat kunnialla, mutta katsojalle olisi voinut jättää enemmän tilaa omaan oivallukseen ja omien johtopäätösten tekemiseen. (SH)
Uutta Suomesta – kotimaista lyhytelokuvaa
Toisin kuin viime keväänä, Season Film Festivalin perinteisen kotimaisten lyhytelokuvien valikoiman ei tänä vuonna voi sanoa muodostaneen minkäänlaista temaattista kokonaisuutta, vaikka löyhästi ajatellen kukin elokuvista käsittelikin jollakin tavalla ihmisten välistä kommunikaatioita. Punaisen langan puuttuminen ei kuitenkaan ole olennaista, sillä Seasonin tapauksessa lyhytelokuvanäytöksen funktio lienee ennen kaikkea nostaa esiin huomionarvoisia teoksia ja tekijöitä kotimaisen lyhytelokuvan kentältä ja kohottaa lyhytelokuvien profiilia myös sellaisen yleisön piirissä, joka ei niitä tavallisesti katso. Mukaan valitut elokuvat ovat helposti lähestyttäviä, kerronnallisia sekä tietysti verrattain korkeatasoisia, mistä kertoo sekin, että näytöksen viidestä elokuvasta kolme palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla aiemmin maaliskuussa.
Kattauksen ainoa dokumenttielokuva, Vilja Autiokyrön 1,5 metriä tilaa (2018), kertoo ohjaajan omasta naapurus- ja ystävyyssuhteesta iältään Autiokyrön isoäidiksi sopivan Sinikan kanssa. Lämminhenkinen sukupolvien välinen sielujen sympatia on läsnä, mutta keskiöön nousee oikeastaan sukupolvien välinen kuilu: tavaraan pienessä asunnossaan hukkuva Sinikka ei malttaisi luopua mistään, sillä hän tulee maailmasta, jossa kaikelle voi vielä joskus löytyä käyttöä ja tarvetta. Viljan sukupolvelle tavarapaljous ei ole vaurautta vaan pelkkä taakka. Elokuva onnistuu täten kuvaamaan päähenkilöään sekä arvostavasti että aavistuksen kriittisesti. Rivien välistä voi lukea kritiikkiä myös vanhusten oman onnensa nojaan jättämistä kohtaan. Elokuvan pääasiallinen sävy on silti optimistinen.
Useita elämänmakuisia lyhytelokuvia aiemminkin tehneet Antti Heikki Pesosen Maalitaulu (2019) on hyvin yksinkertaisen mutta ihan näppärän idean varaan rakennettu komedia. Väärinkäsityksen myötä riitatilanteeseen päätyvät erimieliset aikuiset taantuvat lapsellisuuksiin eikä väärässä ollut riidan aloittaja voi lopulta myöntää erehdystään. Puhelimiin turvautuminen, kaikkialle työntyvä kuvaaminen ja kuvatun materiaalin levittäminen ovat elementtejä, jotka sitovat tarinan tiukasti tähän aikaan ja antavat elokuvalle selkeän kriittisen sävyn. Typerä käytös hymähdyttää, mutta viimeistään loppukuvan myötä päällimmäiseksi tunteeksi jää ärtymys – ei niinkään elokuvaa, vaan sen kuvaamaa maailmaa kohtaan.
Parhaan käsikirjoituksen Jussin Hölmöstä nuoresta sydämestä (2018) juuri voittaneen Kirsikka Saaren Super Comfort (2018) pohjaa sekin varsin yksinkertaiseen ideaan: keski-ikäisen naisen huolehtiminen ja hössöttäminen vain kiusaannuttaa ja ärsyttää kohteita eli miestä sekä vierailemaan saapuvia aikuista poikaa ja tämän tyttöystävää. Elokuvan kuvaama tilanne ja hahmojen dynamiikka ovat ajoittain jopa kivuliaan tunnistettavia, mikä tekee Super Comfortista komedian, jolle on vaikea nauraa. Tämä ei suinkaan ole moite.
Siinä missä Maalitaulu ja Super Comfort ponnistavat tunnistettavista asetelmista ja rakentavat niiden varaan vaivaannuttavaa komediaa, nojaa Lauri-Matti Parppein Hiljaa kuin murhaajat (2019) enemmän tyylittelyyn ja tunnelmaan. Nuorten naisten ystävyyden jännitteisyyden sekä yksilöllisyyden ja symbioosin ristiriidan elokuva tavoittaa hyvin, samoin tietynlaisen vaaran tunteen, jota ystävyyden intensiivisyys ruokkii. Sinänsä pätevää elokuvallista toteutusta yöllisine kuokkavierailuineen ei ole perusteltua moittia, mutta kokonaisuutena kuvakerronta on hiukan turhan musiikkivideomaista.
Näytöksen varsinaiseksi täkyksi oli mediahuomion perusteella noussut näyttelijänä parhaiten tunnetun Anna Paavilaisen ohjaama ja pääroolissa esiintyvän Laura Birnin kanssa kirjoittama Kaksi ruumista rannalla (2019), joka olikin tuoreudessaan ohjelmiston kohokohta. Feministinen musta komedia on sekä riemastuttavan oivaltava että häpeilemättömän kantaaottava. Se ei päästä helpolla katsojaa tai edes päähenkilöitään, vaan haastaa ja tekee naurettavaksi. Kaksi ruumista rannalla tulee olemaan tämän vuoden Helsinki Mansplaining Massacre, ja hyvä niin. (SH)
Blindspotting (2018)
Vuonna 2018 Yhdysvalloissa tehtiin kaksi varteenotettavaa sosiopoliittisia rotukysymyksiä käsittelevää elokuvaa, joissa etnisesti hyvin yläluokkaiset ääninäyttelijät toisinaan dubbaavat pääosassa olevia mustia katujen kasvatteja komedian ja satiirin nimissä. Näistä suuremman huomion osakseen sai Boots Rileyn suuryhtiövittuilu Sorry To Bother You, joka kärsii jossain määrin siitä, että Riley on nähtävästi tunkenut kaiken yhteiskuntakriittisen sanomansa yhteen elokuvaan. Vaikea sinänsä moittia, kun sanottavaa on paljon ja elokuvaa yritetty saada tehtyä vuosikymmen, mutta hyvää elokuvaa sillä mentaliteetilla on vaikea tehdä. Etenkin kun verrokkina on Carlos López Estradan gentrifikaatiota yllättävän objektiivisella näkökulmalla käsittelevä Blindspotting.
Käsikirjoittajat Rafael Casal ja Hamilton-musikaalista mainstream-tietouteen hypännyt Daveed Diggs esittävät kahta Kalifornian Oaklandissa asuvaa muuttomiestä, jotka yrittävät selvitä ympäristönsä kaksijakoisesta luonteesta. Lähikauppa myy ylihinnoiteltua vihreää mehua ja vanha pikaruokapaikka tarjoaa lihapurilaisia vain jos sitä älyää pyytää. Samalla vanha meno jatkuu, kun kaduille ammutaan nuoria mustia miehiä sen kummemmitta syittä, ja musta Diggsin esittämä Collin joutuu jatkuvasti syypääksi valkoisen Casalin esittämän Milesin tyhmille teoille, koska valkoinen mies ei voi koskaan tehdä väärää vaikka halu olisi yhtä kova kuin hampaita peittävä terässuoja. Duon käsikirjoituksen erinomaisuutta on vaikea olla huomaamatta, kun elokuva onnistuu yksittäisissä kohtauksissa tiivistämään esimerkiksi rasismin jatkuvan, päättymättömän yhteiskuntaan integroituneen luonteen huolimatta siitä, että sen olemassaolo tiedostetaan käyttämällä avuksi psykologi Edgar Rubinin vaasia elokuvan nimen selittävässä hienossa kohtauksessa.
Estradalle on tähdellistä antaa täydet kehut siitä, että sävyltään äärimmäisen heittelevä komedia pystyy silti Diggsin todistaman veriteon jälkimainingeissa koettujen painajaisunien tai erittäin hengästyttävän kliimaksin yhteydessä vakavoitumaan pisteeseen, johon Riley ei hevoshirviöelokuvallaan ikinä päässyt. Blindspotting lienee myös ainoita elokuvia, jossa diegeettinen räppäys toimii eikä tunnu epätoivoiselta yritykseltä tavoittaa nuoret katsojat tai herättää katsojassa jotain mielikuvaa “realistisesta” katukuvasta. Sellainen kun luodaan niin onnistuneesti muun elokuvan toimesta. (MM)