Yllättyminen on harvassa 2000-luvulla suursuosion saavuttaneita supersankarifilmatisointeja katsoessa. DC-elokuvien ohjaajasta ja tekoajasta riippuen megavakava tai hirvittävän hölmö sävy on tiedossa jo julistetta katsoessa, Marvelin MCU-elokuvien olemassaolon mahdollistava itseään toistava kaava valjastetaan aniharvoin muihin kuin viihdytystarkoituksiin. Tämä johtaa tilanteeseen, jossa supersankarielokuvista on vaikea puhua Laajakuvan kaltaisella analyyttisempaan sisältöön painottuvalla sivulla. Analysoitavaa ei yleensä hirveästi ole, on vain kysymys siitä, miten hyvin muotti on tällä kertaa istutettu.
Siksi olinkin yllättynyt siitä, miten innoissani olin Avengers: Endgamea katsoessani. En hirveästi välitä näiden elokuvien hahmoista etenkään Avengers: Infinity Warin kaltaisten spektaakkelien yhteydessä. Niiden taipumus nojata täysin siihen, millaista pohjustusta hahmoille on tehty ennen varsinaista suurelokuvaa, ei ole tyydyttävä. Endgame kuitenkin veti minut näiden hahmojen maailmaan onnistuneesti. Tunsin jopa välillä lapsenomaista intoa heidän kohtaloitaan jännittäessäni. Erityisen vaikuttavaa tämä on, koska Marvel on jo ilmoittanut ainakin seitsemän sarjan tulevan elokuvan sankarit, mikä syö jännitystä kyseisten hahmojen kohtaloiden suhteen. Syynä siihen, miksi tällä kertaa olin näin tunnetasolla mukana Avengers-elokuvan tapahtumissa on, että Marvelin elokuvajatkumon nykyisen kaaren muutamalla tapaa päättävä uutuus poikkeaa muotista tavalla, jolla ainakaan Avengers-elokuvat eivät ole sitä aiemmin tehneet. Tämän poikkeaman riemuvoiton käsittely vaatii muutamien elokuvan tärkeiden juoniyksityiskohtien kertomista, joten tämä toimikoon varoituksena elokuvaa innolla odottaville lukijoille siitä, ettei tämä välttämättä ole teille sopiva artikkeli.
Marvelin kaava on tuttu varmasti niillekin, jotka eivät seuraa näitä elokuvia erityisen vahvalla pieteetillä. Päähenkilönä toimivan supersankarin arkielämä, oli se sitten salaisen kansakunnan kuninkaana tai opiskelijateininä, kokee mullistuksia. Samalla noin 15-20 minuutin välein ruudulle omissa erillisissä kohtauksissaan ilmestyvä rosvo suunnittelee tai toteuttaa pahaa suunnitelmaansa. Puolivälissä elokuvaa nämä kaksi kohtaavat, sankari häviää tai pakenee. Lopussa paha suunnitelma estetään suurella tietokonetehosteryminällä. Jos kohtausten taustalla ei soi jousimusiikkia ja ruudulla ei ole pahista, ne sisältävät yhdestä kymmeneen vitsiä per kohtaus.
Nämä tarinat pyörivät siis niiden antagonistien ympärillä. Endgamea edeltänyt Infinity War heittäytyi konseptiin täysillä, yrittäen tehdä purppurasta CGI-mörkö Thanoksesta oikeasti hahmon, jolle annetaan enemmän ruutuaikaa kuin yhdellekään yksittäiselle sankarille koko elokuvassa. Lopputuloksena oli internetin oikeistokuvalaudoilla kehuja niittänyt sosiopaattikuvaus. Elokuva itse validoi hänet hieman turhan tanakasti laittamalla kosmoksen palkitsemaan hänet hyväksikäytetyn tyttärensä tappamisesta, koska hän todella “rakasti” tytärtään. Hän, kuten hyväksikäyttäjät aina, haluaa vain sitä, mikä on kaikille parasta, vaikka se sitten olisi hieman pöhkö suunnitelma universumin väkiluvun puolittamisesta resurssien loppumisen pelossa kun vaihtoehtona olisi tehdä vaikka äärettömästi lisää resursseja.
Endgame korjaa edeltäjänsä ongelmia asettamalla Thanoksen visusti taka-alalle. Menetettyään päänsä aloituskohtauksessa hänelle annetaan vain pari minuuttia ruutuaikaa ennen loppumittelöitä, joihin päätyessä hänestä on tullut varsin perinteinen seinähullu. Hänen suunnitelmansa onkin nyt kaiken olemassaolon pyyhkiminen jotta uusi, hänelle mieluisampi sellainen voisi syntyä. Tämä korjaa paitsi hahmon toksisuutta, se on myös avainasemassa elokuvan rakenteen muuttamisessa: Endgame ei ole pahiskeskeinen elokuva.
Se on sopivaa, koska Avengers-elokuvienhan pitäisi lähtökohtaisesti olla sankarikeskeisiä. Niiden kantava idea on aina ollut tuoda suuri joukko supersankareita valkokankaalle kerralla, mutta ensimmäiset kolme elokuvaa pyörivät kaikki pahojen tyyppien suunnitelmien estämisen ympärillä. Lopettamalla edellisen elokuvan sankarien epäonnistumiseen MCU-veteraanikäsikirjoittajat Christopher Markus ja Stephen McFeely pystyvät rakentamaan elokuvan, jossa isoa pahaa ei yritetä päihittää. Sankareiden tehtävänä on luoda suunnitelma, jolla Thanoksen onnistunut suunnitelma kumotaan.
Tämän suunnitelman luonteella ei suoranaisesti ole väliä, sillä tärkeintä siinä on, että se sallii hahmojen hengittää ja toimia keskenään ilman, että heidän täytyy osallistua jatkuvasti taisteluihin avaruusmörököllejä tai aivopestyjä tovereitaan vastaan. Endgamessa on käytännössä yksi toimintakohtaus ennen loppuryminöitä. Se on siunaus elokuvasarjalle, jonka lähtökohtana on radikaalisti erilaisten hahmojen yhteen saattaminen. Markus ja McFeely käyttävät hieman kliseisesti Kübler-Rossin ja Kesslerin surutyön viittä vaihetta Infinity Warin lopetuksen jälkimainingeissa antaakseen hahmoille erilaisia tunnetiloja, jolloin he pystyvät kuvaamaan näitä hyvin perinteisiä, jopa ikonisia hahmoja psykologisissa tiloissa, joissa emme ole tottuneet heitä näkemään.
Nämä tilat eivät välttämättä ole kovin syvällisiä (masentunut kaljamahainen Thor kaipaamassa äidin syliin ehkä kärkkäimpänä esimerkkinä tylsästä stereotypiasta huumoriarvoista huolimatta), mutta ei niiden välttämättä tarvitsekaan olla. Endgame onnistuu ideologisesti olemaan jonkinlaisella absoluuttisella Marvel-sarjakuvien tasangolla, jossa yhteen lauseeseen tai hahmon eleeseen saadaan typistettyä erittäin iskevästi yksi sanoma tai ajatus, jotain hyvin yksinkertaista ja puhdasta. Oli se sitten surutyön prosessointia tai jonkin uuden rakentamista menetyksen jälkeen. Tunteet ovat samaistuttavia juuri siksi, ettei niihin sukelleta vahvasti. Menetykseen ja toivoon voi samaistua hyvin ja yksinkertaisestikin kirjoitettuna. Puhuvan pesukarhun eksistentialistiseen ahdinkoon siitä, että hänen puhuva puukaverinsa on kuollut, olisi vaikeampi samaistua. McFeelyn ja Markuksen dialogi onnistuu yksinkertaisuudessaan välittämään näitä tunteita ja se ikään kuin psykologisesti edesauttaa tilanteiden varsin hullujen puitteiden yli hyppäämisessä huomattavasti.
Marvel-kaavaa piristävä innovaatio ei kuitenkaan pääty puhtaasti hahmotyöskentelyyn. Sanoin, ettei sankareiden tekemällä suunnitelmalla ole niin väliä, koska se on vain tekosyy hahmojen työstämiselle. Tämä voisi olla totta huonommassa elokuvassa. Endgame kuitenkin tekee suunnitelman, johon liittyy aikamatkustusta. Tämä oli hyvinkin odotettavissa, koska Thanoksen teot pitää kumota jollakin tavalla. Vähemmän odotettavissa oli, että aikamatkustus ei vie sankareitamme taisteluun Thanosta vastaan, vaan neljälle eri aikakaudelle ennen kuin kukaan edes tiesi koko hirviön olemassaolosta. Käytännössä Endgamen keskimmäinen tunti on yksi iso caper-elokuva, jossa sankarit matkustavat eri aikoihin ja paikkoihin varastaakseen Thanoksen suunnitelman kannalta oleellisia taikakiviä.
Formaatin muuttaminen supersankarielokuvasta ryöstöelokuvaan mahdollistaa paitsi tällaiselle elokuvalle jossain määrin oleellisen määrän faneille suunnattuja hetkiä joissa nykyajan sankarit kohtaavat MCU:n aiempien elokuvien tilanteita ja hahmoja, se myös antaa jälleen jotain uutta supersankarielokuvien kaavalle. Hahmot joutuvat tilanteisiin, joissa emme ole tottuneet näkemään heitä. Tilanteisiin, joissa väkivallan tai supervoimien käyttö ei välttämättä ratkaise kaikkia ongelmia. Heidän pitää reagoida tapahtumiin ajattelevina, nokkelina hahmoina, joka inhimillistää heitä huomattavasti. Käsikirjoittajat eivät edes kirjoita itselleen kovin helppoja ratkaisuja näihin dilemmoihin, joten kukaan ei keksi jotain uutta hilavitkutinta joka ratkaisee kyseisen ongelman. Keinot näiden tilanteiden lähestymiseen ovat lähes inhimillisellä tasolla, jolloin ratkaisutkin ovat samaistuttavia.
Koko tämä tunnin jakso muistuttaa jossain määrin Shane Blackin Iron Man 3:sta, jossa Tony Stark seikkailee puolen tunnin ajan ilman rautahaarniskaansa. Se elokuva on siinä vaiheessa Shane Black -elokuva ilman kirosanoja. Endgame tuntuu kuitenkin tämän tunnin ajankin hyvin yhtenäiseltä ohjaajaveljesten Anthony ja Joe Russon muun tuotannon, ja täten MCU:n, kanssa. Sitä ei käsitellä irtiottona kaavasta, kuten monia muita vastaavia, yksittäisiä sekvenssejä MCU-elokuvissa. Se on visusti keskeinen osa Endgamen tarinaa ja jännitystä. Suuren pahan poissaolo mahdollistaa tällaisen väkevän keskittymisen johonkin erilaiseen.
Kuten olen jo monesti sanonut, näiden elokuvien yksityiskohdilla ei suoranaisesti ole väliä, ja etenkin kirjoitettaessa ne kuulostavat hyvin hölmöiltä. Siksi haluan palata artikkelin alussa mainitsemaani yllätyksen tuntuun. Tämä on elokuva, jossa supervoimilla varustetut hahmot, joihin lukeutuu puhuva pesukarhu ja vihreä lempeä jätti, metsästävät läpi aikojen kuutta taikakiveä voidakseen laittaa ne taikahansikkaaseen ja napsauttaa sormiaan. En vieläkään ymmärrä, miksi kivien täysi voima aktivoituu aina vain napsautuksen yhteydessä, mutta tärkeintä on, että Avengers: Endgame saa katsojansa tuntemaan, ettei sillä ole niin väliä. Se tarjoilee riittävästi yllätyksiä ja poikkeavuuksia hyvin, hyvin kuluneeseen kaavaan, ja näiden poikkeamien määrä ja niiden aikaansaama jännittävyyden tunne saa elokuvan tuntumaan joltain oikeasti merkittävältä, vaikkakin vain sen katsomisen ajaksi. Se kuitenkin riittää. Spektaakkelin ja suurien tunteiden takiahan näitä teoksia usein katsotaan. Ne halutaan kokea.
Endgame todistaa, ettei spektaakkeli välttämättä tarkoita, aiempien Avengers-elokuvien harhaluulojen mukaisesti, suuria tietokonetehosteilla toteutettuja joukkotaisteluita. Voin vain toivoa, että Marvel ottaisi Endgamen rakenteellisesta menestyksestä hieman osviittaa siihen, miten MCU:n tulevia elokuvia luodaan. Endgame ei ole tarinakerronnallinen menestys, koska se on kymmenen vuoden ajan ilmestyneiden elokuvien kulminaatio, vaan siksi, koska siinä on saatu tehdä luovia hyppyjä yli perinteisten studiomandaattien. Mikään ei suoranaisesti estä firman muiden tuotosten yltämistä samoihin korkeuksiin. Näennäisesti vain itse Marvel Studios itse tekee sen toimiessaan kaavansa ylläpitäjänä. Toivottavasti se ei ylläpidä tätä status quoa taas kymmentä vuotta panttivankinaan ennen seuraavaa irrottelua.