Ryan Murphyn, Ian Brennanin ja Brad Falchukin nimet eivät välttämättä sano teille mitään, mutta kolmikko on vastuussa yhdestä nopeiten yleistyvästä TV-sarjagenrestä: Trooppisarjoista. Sarjoista, joiden tematiikka, olennaiset tarinakerronnalliset elementit sekä usein juonikuvioiden rakenteet muodostuvat yhteen ängetyistä, kyseisen sarjan genreen sopivista troopeista – toistuvista ilmiöistä, jotka näiden sarjojen tapauksessa ovat vakiinnuttaneet viimeiset 40 vuotta yhdysvaltalaista popkulttuuria slasher-elokuvan noususta ja tuhosta aina 80- ja 90-lukujen teinielokuviin.
Kolmikon ideoima Glee (2009–2015) räjäytti katsojalukemapotin ensimmäisillä kausillaan. Erinäisistä teiniklikkien ulkopuolisista jäsenistä koostuneesta kuorosta kertova energinen musikaalisarja kaatui valitettavasti omaan kantaideaansa, sillä modernit pop-kappaleet eivät oikein toimi sarjan muiden tapahtumien vaatimina herkkinä balladicovereina, kiitos lähinnä takapuolien ja muiden ulkoisten seikkojen ihailuun keskittyneiden lyriikoiden. Sarjan edetessä sudenkuoppa vain kasvoi, joko käsikirjoitusten syntyessä kyseisen jakson hittibiisin sanoitusten ympärille tai musikaaliesitysten järkevöittämisestä liian typeriksi äityneiden koreografioiden kautta. Kaava oli kuitenkin hakattu kiveen. Jokainen jakso käsitteli teinille suunnatulle medialle yleisiä teemoja itsevarmuudesta neitsyyden menettämiseen käyttäen peruskuvioina ihmissuhdesotkuja, jotka usein napattiin sellaisenaan esimerkiksi John Hughesin elokuvista. Mukaan pääsi jopa hyvin kirjaimellinen tulkinta Rocky Horror Picture Show’n ihmiskuvista kyseistä elokuvaa nolosti toistaneen jakson kautta. Kyllä, jollakin tavalla käsikirjoittajana toiminut Murphy onnistui tekemään musikaalispesiaalin sarjalle huolimatta siitä, että koko sarja oli jo valmiiksi musikaali.
Pari vuotta myöhemmin, vuonna 2011, käynnistynyt ja jollain ilveellä yhä jatkuva American Horror Story jalosti trooppisarjakonseptia jonkinlaiseen huippuunsa. Falchukin ja Murphyn luotsaamassa antologiakauhusarjassa jokainen kausi on oma, omillaan seisova tarinansa. Tapahtumapaikkoina ovat toistaiseksi toimineet kummitustalo, mielisairaala, noitaluostari, sirkus sekä parhaillaan pyörivällä kaudella Lady Gagan omistama kummitushotelli. En ole nauttinut yhdestäkään kaudesta täysin siemauksin, ja ongelmani ohjelman kanssa eivät välttämättä liity niinkään itse sarjaan kuin siihen, että se on TV-sarja.
American Horror Story yrittää nimittäin olla pelottava – tai ainakin häiritsevä. Valitettavasti onnistumiset tällä saralla ovat rajoittuneet erinomaisiin alkutekstijaksoihin. Mainoksilla pätkityssä TV-sarjassa on kuitenkin vaikea luoda mitään erityisen jatkuvaa, painostavaa tunnelmaa, koska reilun kymmenen minuutin pätkään, joka mainosten väliin mahtuu, sellaisen rakentamiselle ei ole tilaa. Kiitos tästä kuuluu toki osittain sarjalle itselleen, jossa puhutaan tai huudetaan jatkuvasti. TV-lähetyksen yhteydessä laskeva äänenlaatu tekee huonon kauhun tehokeinoista kuten pelästyttämisistä tehottomia, joten niitä harvemmin edes yritetään. Lopputuloksena sarjan sisältö koostuu täysin pitkistä jaksoista, joissa pällistellään kauhukuvaston perusjuttuja yleensä vahvoilla psykoseksuaalisilla vivahteilla höystettyinä Murphyn ja Falchukin rakastaman kalansilmäobjektiivin kautta. Tunnelma on toisinaan katossa ulkonäön monotonisuudesta huolimatta, mutta yleensä ei.
Suuremman ongelman pelottavuudelle ja sarjalle yleensäkin luovat käsikirjoitukset. Yhden kauden rakenteen luulisi helpottavan niiden tekemistä – se antaa kirjoittajille mahdollisuuden luoda yhden, yhtenäisen kokonaisuuden jossa on selkeä alku ja loppu. Näin ei kuitenkaan ole, koska sen sijaan, että sisältöä tiivistettäisiin sitä vain ängetään suunnattomat määrät yhteen kauteen. Suosikkiesimerkkini tästä on kolmannen, moderneja noitia seuraavan kauden kolmas jakso, jonka loppupuolella Kathy Batesin esittämän kuolleista heränneen sadistisen matriarkan menneisyys tulee kummittelemaan hänen kidutuksensa takia epämuodostuneen mustan, alastoman minotaurosmiehen muodossa. Onneksi Gabourey Sidiben esittämä noita pystyy projisoimaan omia tunteitaan muihin olentoihin, joten hän masturboi mieshärän edessä, kunnes härkä kiimaisena kaappaa hänet mausoleumiin eläinsekstailun merkeissä. Sibideä ei tässä niinkään kiinnosta Batesin pelastaminen vaan enemmänkin itsekin syrjintää kokeneena toisen samaa (joskin rankemmin) kokeneen kohtaaminen. Tämä kaikki tapahtuu noin viiden minuutin sisällä ja on leikattu suunnilleen yhtä kuumeisesti kuin miltä se kuulostaa. Viidessä minuutissa käsitellään siis kidutusta, rasismia, eläinseksiä sekä voodoota, ja tämä pitäisi nähdä jollain tasolla pelottavana tai häiritsevänä sen sijaan, että nauraisi maanisesti. Vastaavia esimerkkejä turboahdetuista kohtauksista on jaksosta toiseen useita, ja ongelmaa suorastaan korostaa sarjan haudanvakava suhtautuminen naurettaviin konsepteihinsa. Se ottaa itsensä liian vakavasti, mikä on, hassua kyllä, sama asia josta Gleetä syytettiin pidemmän päälle.
En siis ollut kovin innostunut viime vuonna alkuperäistrion uutukaisesta Scream Queens, joka vaikuttaa konseptin tasolla vain American Horror Storyn uudelta kaudelta; slasher-elokuvista inspiraatiota imevä tarina kertoo yhdysvaltalaisen yliopiston Kappa Kappa Tau -sisarkunnan ja sitä vaanivan murhaajan keskinäisestä mittelöstä. Tyylilajia tuo lause ei kuitenkaan paljasta, ja siinä piilee Scream Queensin salainen ase: se on komedia. Sataprosenttinen, puhdasverinen slapstick-sekoilu, jossa American Horror Storyssä niin kadoksissa olleet sadat elementit voivat olla kuin kotonaan, koska sarja ei ota niitä vakavasti. Kieli on jatkuvasti poskessa, ja hyvä niin. Tämä luo sarjaan omituisen hyväntuulisuuden, joka jatkuu huolimatta siitä, että jo ensimmäisessä jaksossa sisarkunta vahingossa polttomurhaa taloudenhoitajansa rasvakeittimellä.
Niin, kampuksella vaeltava murhaaja on kaukana sarjan vaarallisimmasta hahmosta. Jonkinlaiseksi päähenkilöksi nousee Emma Robertsin (Ericin tytär jo nyt elämänsä roolissa) esittämä sisarkunnan johtaja, Chanel Oberlin, joka yhdessä alaistensa (todelliset nimensä taakseen jättäneet, ruumiiden kerääntyessä alati vaihtuvat Chanel #2-6) kanssa yrittää epätoivoisesti ylläpitää arvokkaan järjestönsä mainetta ilkeän (ja poikkeuksellisen himokkaan) dekaanin (Jamie Lee Curtis) määrätessä, että kuka tahansa voi liittyä siihen. Pian sisarkunnassa onkin saalistajalesbon ja kuuron Taylor Swiftin lempinimiä kantavia innokkaita, mikä puolestaan vaikuttaa suoraan Chanelin suosioon, johtaen siihen, ettei Chanelin poikaystävä Chad Radwell voi enää seurustella hänen kanssaan. Chad johtaa veljeskunta Dickie Dollar Scholarsia, joka on jonkinlainen 50-luvun golf-seurojen ja modernin bro-kulttuurin hybridiklubi, jossa rasismi rehottaa ja homoseksuaaliset pohjavireet värisevät.
Näin vahvasti humoristisen ja suorastaan kitschin sarjan katsominen päättyisi nopeasti siihen, että ymmärtäisi hahmojen olevan yksipuolisia karikatyyrejä, joiden tohelointia ei jaksaisi katsoa paria jaksoa enempää. Scream Queensin hahmot ovat kuitenkin varsin kaukana tästä. Chad on ehkä oikeasti homo (kuten hänen koko possensa), mutta se ei tunnu haittaavan ketään heistä, vaikka kukaan ei uskallakaan myöntää sitä. Chanel narsistisuudestaan huolimatta (tai sen johdosta) järjestää vuosittain Instagram-seuraajilleen oikeasti merkittäviä yllätyksiä, ja Gleen kaltainen jaksoja kestävä feminismivänkäys kuitataan yhdellä kohtauksella, jossa sisaret vetävät heille vihellellyttä kusipäätä turpaan kuin vettä vain. Tarkoituksellisen kitschahtava asenne siirtyy huumorista murhaajan pukuvalintaan, joka on yliopiston maskottina toimiva punainen piru. Maski ei ole pelottavaa nähnytkään, joten sen ilmaantuminen ruutuun tuo aina joko mukavat kutinat vatsanpohjassa tulevaa sekoilua odotellessa tai muikean naurahduksen rumuudellaan.
Mitä tulee sarjan trooppiperäisyyteen, se yrittää peitellä mahdollisesti vähiten näistä kolmesta alkuperiään. 90-luvun loppupuolella käynnistyneen (huonon) Urban Legends -sarjan muistavat voivat bongata hahmokatraasta erittäin tutun tuntuisen onnettoman vartijan, joka yrittää selvittää murhaajan identiteettiä siinä jatkuvasti onnistumatta. Elokuvaluennolla katsellaan The Texas Chain Saw Massacrea sekä Maissilapsia aivan uskomattoman teennäisten luentojen siivittäminä (“Are we all just running from the chain saws of our past?”). Etenkin Gleessä varsin ärsyttävät pop-kulttuuriderivatiivit nostetaan Scream Queensissa arvoon arvaamattomaan, sillä niiden kautta sarjan onnistumisen olennaisin elementti korostuu: Se osaa yllättää. Yllättävyyttä harvemmin saavutetaan modernissa komediassa, etenkin parodioissa, muulla kuin erittäin, noh, yllättävillä, mutta sarjan varsinaisen konseptin ulkopuolelta tulevilla elementeillä. Scream Queensinkin jokainen kohtaus voisi muistuttaa Loaded Weapon 1:n Turtles-kohtausta, mutta se ottaa pop-kulttuuriviittauksensa niin hyvin ytimeensä, että pystyy viemään näitä elementtejä uusiin, omituisiin suuntiin. Esimerkiksi Dickie Dollar Scholarsien luonne tiivistyy täydellisesti kohtauksessa, jossa viiden miehen valkoisiin poolopaitoihin sonnustautunut joukko etsii pesäpallomailoin varustautuneina punaista paholaista tyhjillä kaduilla Backstreet Boysin soidessa taustalla. Jätkät hakkaavat kaikkea punaista, koska palopostit ja punaiset autot varmasti liittyvät murhaajaan. Lopulta murhaaja ilmestyy paikalle moottorisahan kanssa ja vetää poikia poikki ja pinoon. Yhdessä kohtauksessa yhdistyvät kolmen edellisen jakson aikana esitellyt elementit aseistuksesta asenteisiin, vaatetuksesta musiikkiin, tavalla jota American Horror Storyn sisäisen logiikan kaava
- Jakso alkaa, minotauros asuu kellarissa.
- Jakson kliimaksina minotauros panee naista ja katoaa loppusarjaksi
voi vain kadehtia. Murphy, Brennan ja Falchuk ovat siis viimein onnistuneet luomaan trooppisarjan, joka uhmaa koko konseptin olemassaoloa kääntämällä troopit edukseen sen sijaan, että se tuhoutuisi niiden painosta. Toivoisin tämän tapahtuneen jo aiemmin pelkän vanhan lämmittelyn sijaan, mutta pääasia, että se ylipäänsä tapahtui. On myös ilahduttavaa, että Scream (2015–) ei ole ainoa slasher-sarja televisiossa. Se olisi hyvin masentavaa.