Kun taiteella tehdään hyvää, on jälki usein pahaa. Oja ja allikko kutsuvat kriitikkoa, kun täytyy kirjoittaa ja olla mieltä elokuvasta, joka haluaa parantaa maailmaa, ja on sen takia valmiiksi haudattua ja maatuvaa taidetta. Näin ei täytyisi olla, mutta yhteisen hyvän puolesta liputtava taide haluaa selvästi osoittaa hyvyytensä ja tyytyy ratkaisuihin, joiden kokee olevan myös kaikille hyväksi. Haaste, ilo ja yllätys katoavat – paitsi jos nauttii niiden poissaolosta, enemmän kuolemasta kuin elämästä. Jäljelle jää taidetta, josta täytyy pitää, koska siihen on moraalinen velvoite. Palkintogaalojen ja markkinointikampanjoiden kautta katsojalle viestitetään: Tästä sinun täytyy pitää. Tästä pitäminen on moraalisesti oikein. Yksilön nautinto soittaa toista viulua.
On liian helppoa syyttää tästä poliittista korrektiutta. Poliittisen korrektiuden merkitys on pienempi kuin yksilön maun ja yhteisön paineen välinen kitka, joka ilmenee kaikin tavoin, ei vain puhuttaessa siitä, mikä on kielenkäytössä hyväksyttyä. En aio viedä kirjoitusta poliittisen korrektiuden puolelle myöskään siksi, että se asettaa kirjoitukselle väärät raamit, sijoittaen sen konservatiivien ja liberaalien välisiin kiistoihin, joissa kuluneet fraasit toistuvat. Useimmissa ihmisissä on sekalainen kokoelma konservatiiveja ja liberaaleja puolia, vaikka meille halutaan poliittisten tahojen toimesta uskotella toisin, sillä vain ehdottomat ihmiset äänestävät ehdottomasti, kun taas yksilöllisen mielipiteensä tunnustavat ihmiset harkitsevat enemmän ja saattavat jopa jättää osallistumatta politiikkaan. Siitä järjestelmän evankelistat eivät pidä. Hyvän ja pahan rajojen on oltava selkeitä. Selkeyttämisessä auttaa hyvää tarkoittava taide.
Ennen kuin voi palata siihen mikä on hyväksyttyä ja mikä ei, on lähdettävä pitkälle kiertotielle siihen mikä yksilön maun ilmenemisessä ärsyttää muita ihmisiä. Populaaritaiteen kritiikissä yhdellä laidalla juhlii populismi, joka on ilmeisen suosittua myös monien viihdettä janoavien kuluttajien keskuudessa: populistien mukaan taiteen maailmaa hallitsee snobin eliitin oma taide, joka panettelijoiden mielestä voittaa festivaalien palkinnot ansioitta kiinnostamatta oikeasti ketään. Tutussa litaniassa snobitaide ei kosketa ja piilottaa yksinkertaisen sanoman tarpeettoman monimutkaiseen asuun, koodiin. Tällöin vain Rosettan kiven haltijat ovat todellisia taiteen alkemisteja; vaikea taideteos on oman salaseuransa fetissi, joka ei kuulu ulkopuolisille. Palvontamenot jäävät tunkeilijoille etäisiksi.
Mutta aina on olemassa halu aukaista ovi sinne minne ihmistä ei päästetä – aivan kuten joidenkin ilmiöiden kohdalla asiaan kuuluu silmien sulkeminen ja kieltäymys tiedosta. Harmittomien ja usein kuviteltujen salaseurojen ovet halutaan avata ja astua sisälle kaikkein pyhimpään, paljastaa niiden kaikki totuudet, mutta todella merkityksellisten, isojen yhteisöjen – minun, sinun, meidän – ongelmat on paisuteltu liian isoiksi ja mittaviksi, niiden ratkaisut mahdottomiksi tai vaihtoehtoisesti niin typerällä tavalla yksinkertaistetuiksi, että ne passivoivat. Näin niitä vältetään katsomasta suoraan. Tällaisia isojen yhteisöjen ongelmia ovat esimerkiksi luokkaerot ja rahan epätasainen jakaantuminen. On parempi kuluttaa ja jatkaa pienempien ryhmien kiusaamista.
Periaate oletettuun taide-eliittiin kohdistetussa kritiikissä on, että taiteen ovien tulee olla auki jatkuvasti kaikille, siis jokaisen ymmärrettävissä ja tavoitettavissa, ilman salaista kieltä, vaikka se on sula mahdottomuus. Näin syntyy yksi salaa totalitaarisimmista arkisista fantasioista, tie taidekenttää typistävään ajatteluun. Itseltä suljettu ovi taiteessa johtaa raivotilaan: miten jokin, joka mielletään perusluonteeltaan niin avoimeksi ja vapaaksi voi silti olla kiinni niin monelle, ennen kaikkea minulle? Pahimmillaan tämä johtaa haluun kieltää väärä taide tai estää sen leviäminen muilla keinoilla, ikään kuin markkinatalous ei riittäisi rajoitteeksi teosten leviämiselle.
Vaikka kutsun elitistisen taiteen kritisoijia nyt populisteiksi, painotan, ettei kyse ole tässä tapauksessa poliittisesta populismista eikä yksinomaan negatiivisesta termistä.
Populistien mielestä vielä todellisia elitistejä pahempia ovat he, jotka vain esittävät ymmärtävänsä salaisen koodin. Populistisen teorian mukaan suurin osa elitistisen taiteen ihailijoista on teeskentelijöitä. Vaikea teos on niin vaikea, ettei populisti voi hyväksyä toisen ihmisen siitä saamaa nautintoa. Niinpä nautinnon täytyy olla valhe, jolla muka-snobi yrittää huijata kaltaisiaan ja itseään. Onneksi valpas populisti on tarkka kuin salaliittoteoreetikko ja näkee hämäyksen lävitse… Tässä tulkinnassa teosta ei voi koskaan ymmärtää kukaan muu kuin tekijä, jos hänkään. Rajuimmissa syytöksissä jopa teoksen tekijä itse on vain teeskennellyt luodessaan työtään, halunnut toistaa papukaijan tavoin epämääräisen ideologiansa käsittämätöntä kieltä. Taideteos on tällöin zombitaidetta, taidetta joka näyttää aivan taiteelta, mutta ei ole sitä, koska se on tehty väärälle yleisölle.
Ymmärrys on olennainen sana. Ymmärrys on jostain syystä määritetty taiteelle päteväksi mittariksi, vaikka edes yksinkertaisemmista luomuksista ei ole olemassa ymmärrystakuuta. Käsittämätön teos on populistin näkökulmasta täydellisen hyödytön, ja mikään ei ole niin karmaisevaa kuin hyödyttömyys; populistit haluavatkin että taide helpottaa ja tasapäistää, koska silloin se palvelee jotain tarkoitusta, tekee itsensä hyödylliseksi. Turruttava taide nukuttaa työelämän ja työttömyyden välisessä rattaistossa, siis arjessa, makkaraksi jauhettavan kansalaisen ennen armonlaukausta, mutta ainakin nukutus on saatu. Vaikea, hyödytön taide taas näyttää totuuden, jossa edes sen itsensä takana ei ole mitään suurta vastausta. Se on rehellistä, koska myöntää oman hyödyttömyytensä. Taide ei pelasta ketään.
Elitistiseksi mielletty taide on populistin mielestä kauttaaltaan väärin tehtyä. Sitä on vaikeaa niellä, se maistuu pahalta eikä se toimi lääkkeenä. Se on paitsi vaikeaa, myös turhaa, koska miellyttää korostetusti harvoja eli näyttäytyy yksilöllisemmässä valossa.
Elitismin leimaa lätkitään tuosta noin teokseen kuin teokseen ja niiden tekijöistä elätellään jos jonkinlaista fantasiaa, vaikka vieraannuttavaa taidetta tekevät eivät useinkaan ole kymmenissä tai sadoissa miljoonissa euroissa kiinni olevia pankkiireja tai sijoittajia, todellista valittujen harvalukuista joukkoa, vaan työväestöä tai keskiluokkaa siinä missä muutkin. Se nimenomaan ärsyttääkin monia: kuvitteleeko tuo olevansa parempi yksilö, koska kuuluu taiteen salaseuraan, vaikka puree samaa ranskanleipää kuin me muutkin?
Erityisesti englannin kielessä tekotaiteellista lähimmäksi osuva sana pretentious (mahtaileva, teeskentelee arvokkaampaa kuin on) on menettänyt merkityksensä tultuaan käytetyksi synonyymina kaikelle populististen kriitikoiden ja katsojien maussaan halveksimalle ja käsittämättömälle (erotukseksi halveksitulle ja käsitettävälle).
Väärä, elitistinen taide on populistisessa kielenkäytössä teeskentelyn väline, jolla taiteen kokija luo itsestään persoonan. Vaikeiden teosten tehtävä ei ole olla olemassa itsenäisinä teoksina vaan valituille silmää vinkkaavina pyramideina ja vapaamuurareiden harppeina. Ääneen lausumaton mielleyhtymä on se, että avantgarde-elokuva, osallistumaan kutsuva teatteri tai kokeellinen musiikki on perusolemukseltaan aina negatiivista. Ne levittävät pahaa karmaa.
Populistille eliitin taide, toisin kuin populistien itse suosima, ei ole ihmistä suurempi ja siten joukkoja yhdistävä voima, vaan ihmistä pienempi, ristiriitoihin johtava ja pikkumaisuutta lisäävä häiriö. Sen syntilistaan ei kuulu vain teeskentely. Se rohkaisee itsekeskeisyyteen, joka ilmenee joukosta erottumisena. Synti se on, koska populismin suurin voimavara on kaikkien ihmisten samankaltaisuus, lohtu joka saadaan joukkoliikkeistä ja hurmoksesta.
Tietysti populismi ampuu väistämättä harhaan, ja kritiikki jää ohueksi, koska populistisessa taideihanteessa ei katsota tarpeeksi tarkkaan edes niitä teoksia, joiden pitäisi olla ihanteellisia sen oman estetiikan kannalta eikä niitä ihmisiä, joiden kuuluisi näistä teoksista nauttia. Toisin sanoen ei ymmärretä myös kansan sankkojen joukkojen hyväksynnän saavan taiteen rakentavan yhtä keinotekoisesti siitä nauttivien persoonallisuuksia.
Kaikki yritykset havainnoida taidetta ovat väistämättä yrityksiä rakentaa omaa persoonaa. Jos pitää huippusuositun ja lavoja kerta toisensa jälkeen täyteen vetävän Yön musiikista, ei se viime kädessä johdu yhteisyyden tunteesta, vaikka se voi olla olennainen osa nautintoa, vaan siitä, että kuulija löytää musiikista jotain sympaattista, jolla rakentaa oman persoonansa. Yön kuuntelija arvostanee sitä mitä pitää avoimena ja miehuullisena tunteista puhumisena sekä Olli Lindholmin konstailemattomuutena ja suomalaisena lempeytenä. Yön tuotanto rakentuu osaksi nämä ihanteet itseensä liittävän ihmisen persoonaa. Vanhempien kuuntelijoiden tapauksessa nostalgia näyttelee oman roolinsa. En kirjoita edellistä pilkaten. Yön musiikki voi olla monelle parhaimmillaan festareilla, kesäyössä viiden oluen tai siiderin jälkeen, mutta parhaimmat yhteisöllisetkin kokemukset suodattuvat minuuden lävitse.
Siksi en varmasti ole ainoa, joka on kirjaa lukiessa tai albumia kuunnellessa miettinyt, miten se asettuu siihen kulttuuripiiriin, jonka muodostavat minä itse ja ihmiset ympärilläni: onko tästä pitäminen minua ja jos ei ole ja pidän silti, venyvätkö minuuteni rajat omissa tai muiden silmissä ja miten?
Taideteoksen edessä mietin, mikä on elämäni taiteellinen ohjenuora. Olen saattanut hylätä jotkut teokset ja pitää niitä tylsinä, koska ne eivät sovi siihen hengen kirkkoon, jonka olen rakentanut minuuteni keskelle. En ole katunut hylkäämisiä. Otan esimerkit musiikin puolelta. Tässä kirkossa John Coltranen free jazz -sävellys Ascension ja pop-yhtye PMMP:n toiseksi viimeinen albumi Rakkaudesta soivat rinnakkain, koska ne ovat pidettyjä mutta eivät tekijöidensä parhaimmiksi miellettyjä levyjä. Juuri tämä julkinen, kanonisoitu syrjään työntäminen toisten teosten edeltä (Love Supreme ja My Favorite Things; PMMP:n edeltäneet levyt) on saanut minut kiinnittämään niihin huomiota ja aukaisemaan itselleni niiden epätasaisuutta. Osana persoonaani ja kirkkoni rakennusaineita ne ovat ylevöityneet mielessäni asemaan, jossa ne tuottavat suurempaa nautintoa, kuin jos pitäisin niitä sellaisten virheettömien mestariteosten veroisina, joilla ei kuitenkaan ole osaa persoonassani ja jotka siksi jäävät makuni ulkopuolelle.
Ascension on etäällä My Favorite Thingsin miellyttävästä maailmasta, mutta se on myös kokeellista Love Supremea kaoottisempi, raastavampi, henkisen kilvoittelun ilmentymä taiteessa. PMMP:n säveltäjä ja tuottaja Jori Sjöroos taas kritisoi itse Rakkaudesta-levyä ja piti sitä yhtyeen uran huonoimpiin kuuluvana. [1] Kaikella kunnioituksella Sjöroos on mielestäni väärässä, koska ajattelee asiaa soundin ja sävellysten hiomiseen erikoistuneen tuottajan, tavallaan kaanonin näkökulmasta. Rakkaudesta on kiinnostava levy siksi, koska sitä ei ole tuotettu kokonaisuudeksi asti ajatuksella. Loppu on kolkuttanut, ja asiat käyvät usein jännittävimmiksi juuri ennen loppua. Rakkaudesta on kuin jokin kesken suuren ajatuksen mieleen tullut sivuhuomautus, jota ajattelija lopulta laajentaa omaksi röpelöiseksi teoksekseen. Se on innostavaa.
Sen sijaan esimerkiksi rock-musiikin kaanoniin ikiajoiksi kaiverretun Led Zeppelinin albumeilla ei ole kirkkooni asiaa. Ne ovat asiansa ajavaa hard rockia ja miellyttävää kuunneltavaa, mutta ne eivät ole koskaan olleet oman persoonani rakennusaineksia. Minulla ei ole mitään esimerkiksi III– ja Physical Graffiti -albumeita vastaan ja voisin kuvitella ne soimaan taustalle automatkalla jonnekin, mutta en kuuntelisi niitä ikinä vapaaehtoisesti halutessani elähdyttävää iloa tai kärsimystä, joka havahduttaisi minut elämään. Ne eivät puhuttele sitä persoonaa, jonka olen rakentanut suhteessa taiteeseen, eivätkä paiskaa maailmankaikkeuteen kuin hankeen saunan jälkeen.
Samassa taiteen kirkossani modernistinen arkkitehtuuri on usein epäonnistunutta kaikissa yrityksissään miellyttää, mutta modernistinen kirjallisuus on ansainnut oman pyhättönsä. Asiat avaavat ovia toisiin, sulkevat ovia toisiltaan ja risteävät sisäisellä logiikalla, joka rakentuu henkiseksi kodiksi.
Kerroin nämä seikat esimerkeiksi siitä miten käsitän maun, sillä sen määritteleminen on siitä puhuttaessa välttämätöntä. Maku on luova yhdistelmä yllätyksiä ja ohjelmallisia valintoja. Se ei tee mausta jähmeää ja siinä tapahtuvat muutokset ovat tietysti väistämättömiä. Jos teos on tarpeeksi vahva, se rakentaa kirkon uudestaan. Sille tehdään uusi huone, huoneeseen otetaan tulevaisuudessa uusia pyhäinjäännöksiä.
Eräs ystävä ihmetteli ajatustani. Hän kertoi pitävänsä jostain miettimättä sen kummemmin millaiseksi ihmiseksi se hänet tekee ja miten teos asettuu suhteessa hänen minuuteensa. Hänen mukaansa ei ole kirkkoa. Ajatus minuuden alati rakentuvasta salista on hänelle vastenmielinen ja kuristaa kurkkua, koska häntä ahdistaa oman persoonan määritteleminen sanoin. Persoonasta puhuminen edes näin tarkoin termein tuntuu vankilaan joutumiselta.
Hän ei ole ainoa, joka näin tuntee, vaikka hän osasi pukea tuntemuksensa sanoin, toisin kuin monet muut. Persoonan tuominen esiin näin selvästi piirretyin rajoin on kuin vankila, ja vankila on häpeä, koska persoonalla on haluja, intohimoja ja makua. Maku on osoitus turmiollisuudesta, koska sen osoittaminen koetaan toisten makujen tuomitsemisena. Mitä se jollain tapaa onkin, koska se mikä ei kuulu omaan makuun, on rajattu siitä ulos huonompana.
Maun näyttäminen on pahempaa ja eri asia kuin itsekkyys, johon rohkaistaan, jos se saadaan piilotettua jonkin ylevältä kuulostavan taakse. Hedonismi on yleisesti täysin sallittua kaikille, jos sen tekee esimerkiksi matkustamisen varjolla, koska tunnetussa valmiiksi ajatellussa ajatuksessa “matkailu avartaa”. Sitä tämä puhki kulunut hokema ei selitä miten idioottimainen ja käsityskyvyltään ahdasmielinen ihminen tulee sen avaramielisemmäksi pyöriessään ulkomailla hänen miellyttämisekseen rakennetuissa kohteissa ja turistikierroksilla, jossa kokemuksen alkuperäisyyskin on enää performanssi.
Hedonismi on sallittua myös ruokailun muodossa, koska monipuolinen ruokakulttuuri on rikkaus, mitä se kirjaimellisesti kieltämättä on, koska laajat ruoka-ainekset jokaisen kotipöytään onnistuvat vain köyhempien palvellessa rikkaampia. Siksi sinunkin lähikaupassasi on kumkvatteja, joita et ole koskaan ostanut.
Mutta taiteellista ja pois-sulkevaa, ahtaaksi miellettyä makua ei ole sallittua osoittaa, koska vahva taiteellinen maku on tuomio. Matkustaa ja ruokailla voi tuomitsematta muiden reissaamishimoja ja makunystyröitä, mutta taulusta ei voi sanoa mielipidettä leimaamatta samalla eri mieltä olevia ääliöiksi. Tai voi, jos osaa, mutta asiallinen vastaanotto, oikea tulkinta ei ole mahdollinen makua pelkäävässä yhteisössä, joka näkee kaikki maun ilmaisut kärjistyksinä. Järjestelmät eivät pidä mausta, koska ne eivät osaa aukottomasti ennakoida miten makuja tyydytetään.
Ystäväni on halunnut välttää makunsa korostamista, ettei joutuisi lokeroiduksi, mutta ei ole voinut välttää sitä, että on joka tapauksessa tehnyt makunsa pohjalta valintoja. Yhtä lailla hän kuuluu joka tapauksessa muiden silmissä helposti määriteltävissä oleviin ihmisjoukkoihin; vieläpä hyvin helposti, jo fyysisten ominaisuuksiensa takia, vaikka jälkimodernina ja biologian kiistävänä aikana näin ei saisi ajatella.
Hän, kuten moni muu, ajattelee taiteen olevan vapauttavaa silloin, kun sitä ei tarvitse miettiä oman persoonan kannalta, aivan kuten oman persoonan sanoin lokeroimatta jättäminen on hänelle vapauden julistus, vaikka näin ei tietenkään ole.
Halu olla näkemättä itseään muiden ihmisten ehdoilla ja osana maailman suurimpia kliseitä ja vielä kliseisempiä ihmisryhmiä on vankila. Populismia ei tule niellä purematta, mutta on ymmärrettävä kuinka luonnollisista syistä se syntyy. Ihmisten ryhmittäminen on väistämätöntä. Yksilön suurimpia vapauksia ei ole kuvitelma omasta ainutlaatuisuudesta, vaan ymmärrys omien piirteiden yhteydestä muiden ihmisten ominaisuuksien kanssa. Vasta sen hyväksymisen kautta syntyy tyytyväisyyttä ja armoa itseä kohtaan. Yksilö voi vapauduttuaan hyvin mielin astua lähemmäs itseään, olla ylpeä itseydestään ja hylätä lopullisesti teeskentelyn. Oma maku ei ole enää häpeä, ja kirkon rakentaminen voi alkaa.
Kun nautin Witold Gombrowiczin päiväkirjoista tai Bachin sellosarjoista Pierre Fournierin soittamana, joudun ulkopuolisen silmissä jo nämä täysin irralliset asiat mainittuani lokerikkoon, joka on varmasti lähempänä elitististä kuin populistista. Tästä lokerikosta on turhaa yrittää päästä pois, huolimatta siitä, että nämä vain sattuivat olemaan ensimmäiset asiat, jotka osuivat silmiini pöydällä, jonka ääressä tätä kirjoitan.
Tämä ei ole ahdistavaa. Meillä jokaisella on ristimme kannettavana. Lokeroiduksi tuleminen on yksi maailman pienimmistä murheista. Tulen mielelläni määritellyksi elitistiksi, jos minun sallitaan pitää oma makuni tuomioitta. Uskon saman pätevän moneen populistiin.
Ongelmalliseksi taiteen kysymys muuttuu vasta, kun aletaan tehdä tuomioita sen perusteella millainen maku ihmisellä tulisi olla tulevaisuudessa, nyt ja aina. Silloin taidekenttää aletaan supistaa vain muiden kiusaksi. Tätä asennetta ajavia ihmisiä kannustaa ilmapiiri, joka ylistää hyvää tarkoittavaa mutta liikkumatonta taidetta.
Sellainen hyvän maun määritelmä, josta enemmistö on yhtä mieltä, on vaarallinen. Kirkot on rakennettu kestämään, mutta jatkuva moukarointi hyvän maun taholta tekee niistä surkeampia. Ihminen kiistää minuutensa.
Kiertotie on nyt kuljettu. Palataan polun alkuun. Kun elitismin leima lyödään otsaan jokaisesta poikkeuksellisesta näkemyksestä, on lähes mahdotonta ilmaista mielipiteensä oman makunsa mukaisesti jotain yleisesti hyväksyttyä vastaan.
Ei tietysti ole olennaista tai edes hyödyllistä kritisoida kenenkään ihmisen yksilöllisen maun perusteita enkä minäkään tarkoita tässä sitä, että joku olisi väärässä pitäessään jostain, josta en itse pidä. Subjekti on voitokas, vaikka muut haluaisivat tämän maun kyseenalaistaa. Mutta aiheellista on puhua siitä millaisen kuvan järjestelmän hyväksymä maku antaa taiteesta ja ihmisluonteesta.
On olemassa kaksi maun tasoa. Se mistä yksilö nauttii ja se mistä yksilö kokee, että kaikkien tulee nauttia tai vähintäänkin arvostaa sitä. Siis yksilön maku ja se maku, jonka yksilö olettaa yhteisölle. Toisella laidalla kulttuuripuhetta, kaukana elitismistä, ei ole puhdas populismi, vaan taide, josta yleisen mielipiteen mukaan kaikkien täytyy pitää, riippumatta siitä aiheuttaako se kenessäkään nautintoa vai ei. Populistikin haluaa tuntea, mutta tässä ääripäässä muulla tunteella kuin itsetyytyväisyydellä ei ole välttämätöntä sijaa. Tällaista kaikille hyväksyttyä taidetta on esimerkiksi Finlandia-hymni, josta ei sovi sanoa pahaa sanaa, vaikka pitäisi sitä siirappisena humpuukina. Kuvitelkaa ihminen, joka kutsuisi Finlandiaa roskaksi, koska ei nauti siitä! Hänelle ei löytyisi liittolaisia mistään.
On siis hyvä huomioida, että kyse ei ole yksi yhteen populismin yhteisöihanteesta eikä elitismin snobbailusta, vaikka se liittoutuu usein populismille tyypillisen sentimentalismin ja elitismille tyypillisen ylenkatsomisen kanssa. Kyse on taiteesta josta on pidettävä riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta, iästä, sukupuolesta… ja jos ei pidä, täytyy muistaa korostaa kuinka kaikesta huolimatta arvostaa taiteilijaa ja tehtyä työtä. Arvostus on erityisesti kriitikoiden tapauksessa sanottava ääneen, koska muuten joutuu julkisesti häväistyksi.
Kyse on yksilön elitismin sijaan massojen elitismistä, julkisesta hyvän maun osoittamisesta, järjestelmän merkitsemästä virallisesti hyvästä taiteesta, jolla on helppo tyydyttää ihmisiä, joilta on poistettu halu määritellä oma minuus, siinä pelossa, että he loukkaavat jotain jälkimodernia pyhää lakipykälää, jossa ei saa kutsua kissaa kissaksi eikä koiraa koiraksi.
Yhdysvaltalainen esseisti Dwight Macdonald piirsi 1900-luvun puolivälissä tämän ilmiön ääriviivat ja kutsui sitä midcultiksi middlebrow culturen mukaan. Epätarkka mutta kelpo käännös voisi olla sisäsiisti tai keskiluokkainen tai keskitien kulttuuri. Porvarillinen kulttuuri kenties myös, mutta sanassa “porvari” on Suomessa edelleen vasemmistolaisen kritiikin leima eikä tässä ajeta takaa sitä.
Macdonaldille midcult oli massojen populaarikulttuuria, joka teeskenteli olevansa jotain muuta kuin mitä oli rakentamalla ympärilleen pömpöösit rekvisiitat ja paukuttelemalla henkseleitä omasta tärkeydestään. Kirjallisuuden saralla tätä edustivat esimerkiksi Ernest Hemingway ja John Steinbeck. Se oli sitä mitä sanalla pretentious tarkoitetaan todella, ei vaikeaa eliittikulttuuria. Hän sijoitti kritiikkinsä yhdysvaltalaiseen kulttuuripiiriin, mutta tämän kulttuuripiirin vaikutusten levitessä rajusti toisen maailmansodan jälkeen, on siitä tullut olennainen muuallakin, myös Suomessa.
Macdonaldin kirjoituksia lukiessa tuntuu siltä kuin joutuisi kiitävän kanuunankuulan tielle, koska hän kirjoittaa niin ilmiselvästi midcult-kulttuuria inhoten ja säästelemättä. Essee Masscult and Midcult antaa esimerkin midcultin ideasta hyväksyttynä, kaikille avoinna olevana mutta samalla ylevyyttä imitoivana kulttuurina [2]:
“That standby of provincial weddings, “I Love You Truly,” is far more “romantic” than the most beautiful of Schubert’s songs because its wallowing, yearning tremolos and glissandos make it clear to the most unmusical listener that something very tender indeed is going on. It does his feeling for him; or, as T.W. Adorno has observed of popular music, “The composition hears for the listener.” Thus Liberace is a much more “musical” pianist than Serkin, whose piano is not adorned with antique candelabra and whose stance at it is as business-like as Liberace’s is “artistic.” So, too, our Collegiate Gothic, which may be seen in its most resolutely picturesque (and expensive) phase at Yale, is more relentlessly Gothic than Chartres, whose builders didn’t even know they were Gothic and so missed many chances for quaint effects.”
Lyhyesti sanottuna midcult siis tekee kokijan puolesta työn. Se esittää meemin, jonka mukaan ehdollistunut kokija reagoi. Se ei vaadi mitään, joten se ei voi koskaan esittää kovin monipuolisia ajatuksia, sillä vaikeimmat ajatukset ja tunteet ovat myös vaikeimmin ilmaistavissa.
Rehellisyyden nimissä Macdonald meni ääripäähän. Hänelle jokainen yritys puhua korkeakulttuurista massoille oli väistämättä midcultilainen latistus. Keskiluokan sormenpäät saastuttivat kaiken mitä menivät lääppimään. Macdonald kohteli kulttuuriaarteitaan mustasukkaisesti voimatta hyväksyä niihin kohdistettua rakkautta, jos sitä tuli ihmisiltä, joita hän ei arvostanut. Hänen mielestään valistusta ei ollut olemassa ja eliitin taide oli tarkoitettu vain eliitille.
Siksi haluan kehittää jonkin verran Macdonaldin ajatusta. Hänelle kaikki mihin massat koskivat oli saastunutta. Massoissa oli vika ja populaarikulttuuri oli hänelle kauhistus, oli kyse populismista tai midcultista. Olen eri mieltä kahdessa tärkeässä yksityiskohdassa. Ensinnäkin puhdasta populismia kannattaa ymmärtää ja myös nauttia siitä, sillä se ei jätä kylmäksi, toisin kuin midcult-teokset. Ihmisen on hyväksyttävä itsensä osana ryhmiä voidakseen vapautua. Toisekseen massat eivät tee mistään yksinään saastaista. Ongelmia syntyy vasta sitten, kun jonkin ylevänä pidetyn taiteen mielletään kuuluvan massoille, ei yksilöille; siis kun magia katoaa ja samalla kyky suhtautua luontevasti teoksiin.
Mutta ei Macdonald tietysti heikkouksistaan huolimatta täysin väärässä ollut. Hän oli kykenemätön suhtautumaan maltillisesti omiin teorioihinsa ja kehittämään niitä, koska hän keskittyi liikaa myrkyn sylkemiseen. Hänen ajatuksissaan on silti voimaa. Siihen on yksinkertainen syy: jokainen meistä tuntee ihmisen, joka yrittää teeskennellä hienompaa kuin on. Taide on teeskentelyyn erinomainen väline. Jos tällainen ilmiö on olemassa, se ansaitsee tulla pohdittavaksi. Macdonald väitti teeskentelyn olevan merkittävä osa nimenomaan populaarikulttuuria ja siten laajemmalle levinnyttä kuin oletetaan.
Populaarikulttuurissa itsessäänkin on aihetta käsitelty, tarkasti ja terävästi: Takavuosina yksi suosituimmista Suomessa nähdyistä televisiosarjoista oli teeskenteleväisen brittiläisen keskiluokan (ja groteskin alaluokan) edesottamuksia satirisoiva Pokka pitää (Keeping Up Appearances, 1990–1995). Sitcom sijoittui brittiläiseen luokkayhteiskuntaan, mutta sen aiheet olivat välittömästi tunnistettavissa suomalaisellekin. Ohjelma nautti vakaata kulttisuosiota, ja pääosaa esittänyt Patricia Routledge ehti jo leipääntyä rooliinsa. Sarjassa Routledgen esittämä keskiluokkainen kotirouva Hyacinth Bucket vaatii itseään kutsuttavan nimellä Bouquet ja yrittää osallistua seurapiiritoimintaan katastrofaalisin seurauksin. Hyacinthin yritykset tuhoutuvat kerta toisensa jälkeen joko ympäröivän yhteiskuntajärjestelmän todellisuuden raahatessa hänet mutaan tai hänen omien teeskenteleväisten taipumustensa pettäessä hänet: Hyacinth on sokea sosiaalisten tilanteiden hienommille nyansseille; hän ei ymmärrä, että hanakasti johonkin pyrkiminen tekee ihmisestä vain vastakohdan sille mihin hän pyrkii. Yksi sarjan suosion syistä oli se, että perusasetelmat eivät muuttuneet koskaan eikä kukaan oppinut ikinä mitään. Luokkayhteiskunnan lisäksi sarja on läpileikkaus midcultista, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä älykkääksi ja sivistyneeksi ja onnistuukin tällaisten kuvitelmien tuottamisessa. Todellisuus on kuitenkin jotain muuta.
Tietysti joku jälkimoderni akateemikko voi sanoa, että Macdonaldin teoriat ovat vanhentuneita, koska taide ei tosiasiassa ole kenenkään mielestä enää luokkakysymys vaan valistuneella 2000-luvulla jokainen pitää kaikkea taidetta samanarvoisena. Väite on valitettavan harhainen. Kysymyksessä on väärinymmärrys: ihmisten asenteet korkeaa ja matalaa kohtaan eivät ole muuttuneet mihinkään, vaikka Internet-ajan anonyymiteetissä toisteltu meemi on, että jokaisen ihmisen yksilöllistä makua tulee kunnioittaa. Käytännössä tätä kunnioitusta ei ole. Yksilöllinen maku on hyväksytty vain silloin, kun se ei olennaisesti poikkea valtavirran mausta.
Seuraava lainaus on Helsingin Sanomien jutusta liittyen Semi Purhosen sosiologiseen tutkimukseen Suomalainen maku [3]:
“Nyt moni uskoo, että koulutetut kaupunkilaiset ovat jo niin kaikkiruokaisia, ettei eroja löydy sen takia – fiksut ihmiset voivat lukea klassikoita ja dekkareita, syödä sushia mutta myös makkaroita, kuunnella oopperaa ja laulaa karaokessa. Kaikkihan käy.
Toisaalta on väitetty, että entinen yhtenäiskulttuuri on jo sirpaloitunut niin moniin alakulttuureihin, etteivät maku ja elämäntyyli enää mene sosiaalisen aseman mukaan. Sitä tutkijatkin etukäteen odottivat.
Väärässä olivat.
Tutkimus osoitti, että suomalaiset tekevät selvän eron korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä ja osaavat sanoa, mitä pidetään meillä hienona makuna ja mitä rahvaanomaisena.
Suomalaisten maku ja elämäntyyli myös vaihtelevat selvästi sen mukaan, mikä on ihmisen sosiaalinen asema. Eniten makuun vaikutti se, miten korkeasti koulutettu ihminen on. Toinen vaikuttava tekijä oli ikä.
Makujen hierarkia vastasi siis yhteiskuntaluokkien hierarkiaa – –”
Ehkä yliopistojen luentosaleissa taidekäsitys on saavuttanut pisteen, jossa kaikki taide on täysin irrallista maallisista yhteiskuntaluokista, mutta sieltä tämä asenne on liikkunut maailmaan hyvin hitaasti. En kiistä sitä, etteikö kaiken taiteen tasa-arvoisuus olisi teoriassa totta, mutta jokapäiväisessä arjessa jälkimodernilla taideteorialla on arvoa pyöreät nolla. Työväestön mielestä klassinen musiikki ja jazz ovat edelleen täyttä paskaa.
On sääli, ettei tutkimuksessa käsitelty sitä mikä on suomalaisten mielestä hyväksyttävää taidetta, josta kaikkien tulee pitää. Koska populisti tutkimuksen mukaan kuitenkin tunnistaa mitä taidetta pidetään hienona, vaikka inhoaa sitä… ehkä jopa haluaisi ymmärtää sitä, mutta ei osaa ja on siksi katkera… on tämä tunnistamisen ja halun ymmärtää välinen leikkauskohta se, johon midcult-taide iskee.
Dwight Macdonald piti kriitikkoja midcultin pääpiruina: laskevat standardit ajoivat hyväksymään huipputaiteena kaiken merkittävää apinoivan, tiettyjä tuntomerkkejä kantavan teeskentelyn, kuin hevonen jolle on maalattu raidat olisi sama asia kuin seepra. Kriitikot eivät toimineet enää portinvartijoina vaan tuotesuosittelijoina.
Rehellisyyden nimissä, tätä ei ole pystytty karistamaan sittemmin. Esimerkiksi “kauniista kuvauksesta” tulee elokuvalehdissä edelleen yksi symbolinen ekstratähti, vaikka kaunis kuvaus ei tarkoittaisi elokuvan itsensä kannalta mitään ja “kauniiksi” kutsuttu visuaalinen ilmaisu on usein merkki mielikuvituksettomimmasta mahdollisesta kitsistä, siniharmaan ja oranssin sävyttämästä loputtomiin käytetystä visuaalisesta estetiikasta. Myös teoksen syvällisyys saa helposti kriitikot ja katsojat myöntyväisiksi, ikään kuin kannattamaan teosta kuin se olisi huonosti ottelussa menestynyt lempiurheilujoukkue. “Syvällinen sanoma” on valitettavasti usein sitä, että vähäpuheiset roolihenkilöt tuijottavat eksyneen näköisinä tyhjää. Kontekstilla, jossa hiljaisuus ja kauneus esiintyvät ei ole merkitystä, vain hiljaisuudella ja kauneudella. Ne ovat trooppeja ja niitä myös kohdellaan sellaisina: jos teokseen sisältyvät ne, paketti ja paketista pitävät henkilöt täyttävät hyvän tunnusmerkit. Kiitos ja näkemiin.
Lisään vielä yhden ulottuvuuden: myös taiteilijat itse ruokkivat sisäsiistiä kulttuuria. Milloin viimeksi olette esimerkiksi törmänneet taiteilijahaastatteluun, jossa haastateltavan mielipide jonkun toisen taiteilijan yleisesti arvostetusta teoksesta olisi avoimen välinpitämätön ja epäkiinnostunut? Kriittisimmilläänkin maininnat ovat varovaisia, ympäripyöreitä, tulkittavissa kiittäviksi, ovathan kaikki taiteen puolella. Tästä keskinäisestä kunnioituksesta ja hymistelystä syntyvät vähän kerrassaan midcultin pyhät hirviöt.
Monstre sacré on ranskalainen termi, jonka toivoisi yleistyvän Suomessakin, koska siitä löytää esimerkkejä kaikkialta ja termin käyttäminen helpottaisi ilmiöstä puhumista. Pyhä hirviö on laajan fanikunnan tavoittanut ja kiitosta osakseen saanut tekijä, ei välttämättä taiteilija, jonka todellinen kritisointi on lähes mahdotonta, sillä jokaisen kritisoivan virkkeen jälkeen on lisättävä “…mutta arvostan kuitenkin…” Pyhät hirviöt ovat midcultin pappeja. Suomessa tällaisia ovat Vesa-Matti Loiri, Katri Helena, Teemu Selänne ja kaikki edesmenneet presidentit.
Yhdysvalloissa taas on Lady Gaga, hyvää tarkoittavan taiteen airut numero yksi. Lady Gagan asema yhdysvaltalaisessa populaarikulttuurissa on olla puhelinyhteyden päässä, kun tarvitaan sopivaa ulkopuolisuuden auraa hehkuvaa, mutta tarpeeksi vaaratonta esiintyjää tuomaan huomiota kulloinkin vuorossa olevan vähemmistön oikeuksille. Hän on aina valmis vastaamaan kutsuun. Hän ei koskaan sulje puhelinta, kun tarvitaan sopivasti sofistikoitunutta ja tavallisempaa pianonpimputtelijaa Oscar-gaalaan, musiikkikentän virallisesti hyväksymällä tavalla räväkkää ja seksuaalisesti tyrkyllä olevaa revittelijää Grammyihin tai puhenaista johonkin vähemmän huomiota keräävään tilaisuuteen.
Millainen on ulkopuolinen, jonka Yhdysvaltain varapresidentti spiikkaa sisään Oscareissa? Kun Gaga vastaa kutsuun pyydettäessä jälleen joihinkin kissanristiäisiin, ei hän totea pahoitellen, että Gaga ei ole kotona, täällä on vain Stefani Germanotta ja Stefania ei nyt kiinnosta. Stefani on pysyvästi muualla, Gagaa kiinnostaa aina.
Hän on ylittänyt rajan: Luulin aiemmin Germanottan kontrollin hahmostaan olevan niin vahva, ettei hahmolla voi jähmettyä täyteen yhdentekevyyteen. Stagnaation tilassakin Gagan perushahmo on aina liikkeessä, jokaista hahmon liikettä voidaan puolustella uutena piirteenä jo valmiiksi sekavassa mosaiikissa. Lady Gaga onnistuu olemaan niin joustava ja sopiva esiintyjä kaikkiin tilaisuuksiin, että tästä on tullut aivan uudella tavalla tahattoman koominen. Juuri muutoksesta on tullut stagnaatiota: ainoa hurja teko olisi vetäytyminen syrjään ja hiljaisuus, pysyminen Stefani Germanottana, Gagan julkinen teloitus, jota ei ole vieläkään tapahtunut. Ziggy Stardust sentään kuoli alle kahdessa vuodessa.
Hyvää tarkoittavan huonon taiteen puserrus on ahdistava. Tunnustus: On edelleen hankalaa kirjoittaa inhoavansa jotain, josta muut eivät vain pidä vaan pitävät sitä moraalisesti järkkymättömänä. Jostain pitäisi pitää, koska yleinen moraali vaatii sitä, mutta en kerta kaikkiaan voi, sillä pettäisin silloin makuni. Taidetta arvioidessa on pysyttävä uskollisena sille, että teoksen on tunnuttava hyvältä taiteelta.
Vuoden 2016 Oscar-juhlissa esitettiin Lady Gagan johdolla Yhdysvaltain yliopistoissa tapahtuneiden raiskausten vastaisen huomiokampanjan kunniaksi Oscar-ehdokkaana ollut kappale. Gaga soitti pianoa, lauloi ja sai kappaleen loppupuolella ympärilleen raiskauksista selvinneiden joukon, joka piti toisiaan käsistä.
Koin olevani syntinen, koska jouduin kääntämään katseeni pois. Musiikki oli täysin sietämätöntä ja Gagan lauluääni epämiellyttävä. Sen lisäksi tilanne oli aivan liian korni. Tunsin joutuneeni keskelle lakimieselokuvien lopussa olevaa helpottuneiden katseiden montaasia, jonka lopuksi puolustettavana ollut sankari nostetaan yleisön, poliisien, juristien ja tuomareiden toimesta harteille. Alkaa riemullinen kirmaaminen oikeussalin ulkopuolelle ja kaduille. For he’s a jolly good fellow. Näin koskettavaa on, kun oikeus joka päivä toteutuu.
Raiskauksen uhreiksi joutuneiden yhteen puristetut ja kohotetut kädet oli tarkoitettu kauniiksi eleeksi, sellaiseksi yhteisöllisyydeksi, jota minäkin voisin arvostaa, mutta kontekstissaan, keskellä Oscar-juhlien selkiintaputtelua, se muuttui peilikuvakseen. Eleen typisti kaikki tilaisuudessa muuten esillä oleva kylmä ja väsynyt hyväntahtoisuus. Tunsin sääliä uhreja kohtaan sen takia mitä heille oli tapahtunut, mutta myös siksi, että heitä käytettiin näin törkeästi tyhjänä kalskahtavaan symboliseen eleeseen, joita liberaalit rakastavat. Yhdysvaltalainen yhdessä pystymisen ja tekemisen tunne, yleensä koko voimaantumisen teesi oli siirapinjatketta juhlissa, joiden pääasiallisena tehtävänä on markkinoida myyntiartikkeleita ja varmistaa miljonääreille jatkossakin töitä miljardibisneksessä. Myrkyllinen omenapiirakka syövytti todelliset ihmiskohtalot atomeiksi.
Miten tämän voi kirjoittaa vaikuttamatta lukijan mielestä pahalta? Ei kyseessä ole arvostelma kaikkein perimmäistä ajatusta (“Raiskaus on väärin, ja ihmisistä tulee pitää huolta.”) kohtaan vaan taideteosta aktina, midcultin tyypillisenä muusina. Mitä minun pitäisi siis osoittaa arvostavani? Elettä? Miksi? Eihän taideteos ole koskaan kuin kokoelma eleitä ja tylsällä ja kuolleella, läpeensä epäonnistuneella teoksella ei ole sijaa edes kirkkoni pihalla…
Moraalin miekka värjyy ohuessa langassa pään yllä, koska taideteoksen ja tilanteen hirvittävyys voitti sietämättömyydessään teoksen mahdollisen sanoman. Sitä ei ole mukavaa tunnustaa, mutta niin se vain oli, koska niin sen koin. Nytkin kirjoitan kuin liukuen kohti anteeksipyyntöä, vaikka niin ei tarvitsisi tehdä. Tätä on liiskaaminen hyvän ja suoraselkäisen, hyväksytyn taiteen alle.
Gagan, pyhän hirviön, laulu oli midcult-taidetta siinä missä samoissa juhlissa parhaan elokuvan Oscarilla palkittu Spotlight (2015): katolisten pappien pedofiliaa ja sen piilottelua käsitellyt elokuva on tehty niin tärkeästä ja vakavasta aiheesta, että vaikka se olisi kuinka huono, kriitikon joka ei halua hukkua vihapostivyöryyn on lisättävä loppuun: “…mutta arvostan kuitenkin…”
Toisin kuin Dwight Macdonald väittäisi, populistinen Yö-yhtye tai Adam Sandlerin komedia eivät ole kulttuurisen pysähtyneisyyden merkkejä, koska ne edustavat nautintoa, jota ei ole koskaan virallisesti hyväksytty osaksi hyvän kulttuurin kaanonia. Suhtautuminen niihin on myös usein ironinen. Spotlight sen sijaan on pysäytyskuvan synonyymi. Se hieroo sitä nystyrää kuluttajan aivoissa, jossa sijaitsee paatuneimmankin konservatiivin liberaaliuden sopukka. Se on aatoksiltaan vaihdokas lukuisten vaatimattomuudellaan mahtailevuutensa peittävien elokuvien sarjassa aina William Wylerin The Best Years of Our Livesista (1946) Paul Haggisin Crashiin (2004). Spotlightille on pakko antaa arvostusta, vaikka se olisi kuinka yhdentekevä, koska se on yhdentekevyyttä, joka on kasvanut lukuisten ihmisten elämät pilanneesta kauhusta. Sen jälkeen elokuva retostelee omalla rohkeudellaan, mutta muka-vaatimattomasti, aivan kuin toisten ihmisten naamalle kuseminen muuttuisi miellyttävämmäksi, jos kusijalla on attaseasalkku kädessä ja puvuntakki niskassa. Moraalinvartijoina toimivat ehdollistetut kanssaihmiset, jotka ovat ottaneet entisten rautanyrkkikriitikkojen paikan: Nörtit pitävät huolen tappouhkauskimaroista lempielokuvien tai -pelien joutuessa kritiikin tulilinjalle.
Spotlight ottaa sanoinkuvaamattoman ja paketoi sen meetvurstikääreeseen ja myy sen elokuvalipun ja kultaisen pystin hinnalla kuluttajalle. Ilman virheitä. Ilman selittämätöntä. Ilman epäröintiä. Ilman tuomioita. Katolisen kirkon pedofiliaskandaalia journalistisen työn näkökulmasta käsittelevä elokuva välttää solvaamasta kirkkoa ja käsittelee tärkeää aihetta, josta puhutaan isoin ja sliipatusti kirjoitetuin sanoin, sen sijaan ettei sanoja olisi. Pahuus typistetään selitykseksi, antakaa kassakoneen laulaa.
Kenties minua syytetään nyt tarpeettomasta julmuudesta. Ehkä olen epäillyn elitistin lisäksi kyynikko. Kenties, sillä se miten minut määritellään ei ole minun vaan muiden päätettävissä. En kuitenkaan koe itseäni kovin julmaksi ihmiseksi, sillä se mitä toivon on ihmisyyden läpi päästävää taidetta, näyttäytyy ihmisyys hyvässä tai pahassa.
Olisin suonut raiskausten uhrien kertovan sanomansa itse ilman Lady Gagan mielistelevää vaikutusta, hyväksyttävän seksuaalisen ulkopuolisen estetiikkaa ja epävireistä lauluääntä, jonka muutokset gaalasta toiseen tuntuvat kuin maailman suurimmilla rahoilla järjestettävien laulutuntiharjoitusten seuraamiselta. Olisin suonut Spotlightin olevan alleviivaamaton ja murskaava. Nyt kumpikin teki hyväksikäytöstä kliseen. Se ei ole klisee vaan inhimillinen katastrofi.
Ehkä en kestänyt Lady Gagan esityksen herättämää tunnesäväystä ja piilotin sieluuni jotain, jota en voi myöntää itsellenikään. Edellinen virke voisi olla yksi minua kohtaan esitetty kyseenalaistus. Voin ilman muuta myöntää tunneliikahdukseni, jos sellainen olisi tapahtunut, ja iloinnut siitä. Jos pystyn myöntämään kuolemanpelkoni, kuten aiemmin tässä lehdessä julkaistussa Stan Brakhagen elokuvia käsittelevässä Kuolema otoksina -kirjoituksessa, pystyn myöntämään herkkyyteni. Voin myöntää, etten kestä katsoa edes Curb Your Enthusiasmin joitain jaksoja pistämättä silmiäni kiinni, koska koen helposti myötähäpeää (open mic -illat stand-up-klubeilla ovat joskus helvettiä). Voin myöntää, että liikutun kuunnellessani itseäni miellyttävää, häpeämättömän sentimentaalisessa valossa näyttäytyvää musiikkia. Miksi en voisi myöntää Lady Gagan esityksen aiheuttaneen minussa mielenliikutuksia?
Kyse ei siis ole siitä. En tuntenut mitään muuta hänen esitystään katsoessa kuin kohdistamatonta häpeää. Toki näin yleisössä ihmisiä, joista osa on varmasti kokenut seksuaalista häirintää myös omassa ammatissaan, ei vähiten heitä julkisena seksuaalisena riistana pitävän suuren yleisön tähden. En myös usko, että nuorien tähtien hyväksikäyttö tuotantoyhtiöiden kulisseissa olisi kadonnut ilmiönä. En usko valtaa käyttävien miesten moraalisen selkärangan kohentuneen.
Silti tunsin katsomossa kyynelehtivät näyttelijät, ohjaajat, maskeeraajat, lavastajat, kaikki tekopyhiksi, mutta miksi? Ehkä siksi, että kappale oli tylsä ja huono. Tai ehkä siksi, että julkinen voimaannuttaminen on minusta täyttä paskaa, midcultia pahimmillaan, julkkisten egon hivelyä äänensä kuuluviin haluavien tavallisten ihmisten kustannuksella. Siten kaikki voivat helposti osoittaa olevansa hyvän puolella jotain epämääräistä pahaa vastaan. Koin että esityksen tunnelmassa ja sijoituksessa Oscar-juhliin näyttelijöiden tasa-arvoiseen kohteluun liittyvät ongelmat yhdistettiin raiskauksen kokeneiden sielulliseen tilaan mauttomalla tavalla. Tai ehkä pyöritin silmiäni siksi – ja jälleen tämä on kielletty ajatus – että elokuvanäyttelijänä olo erityisesti Yhdysvalloissa on pohjimmiltaan suuren luokan prostituutiota mutta äärimmäisen sisäsiistissä muodossa. Kun lehtien palstat ovat täynnä valituksia siitä, että yhdelle maksetaan vain 5 miljoonaa, kun toiselle maksetaan 5,5 miljoonaa ja miksi yksien repliikeissä on vähemmän sisältöä kuin toisten, minussa ei liikahda mitään, koska nämä eivät ole tasa-arvokysymyksiä omasta maailmastani tai yhdenkään tuntemani ihmisen maailmasta. Silti niistä puhutaan kuin ne olisivat polttavimpia päiväkohtaisia ongelmia, koska niin midcult toimii: keskiluokka haluaa ymmärtää eliittiä, saada sen glamourin tai edes glamourin ongelmien murusia. Todellinen tasa-arvokysymys jää samalla täysin paitsioon: miksi kenellekään maksetaan puolen vuoden työstä 5 miljoonaa?
Vaikka haaskalinnut (lehdistö ja yleisö) ovat valmiita repimään lihaa eivätkä ole syyntakeettomia, kertoo jotain kuitenkin, että moraalisesti hyväksytyimpiä ja mieluiten yleisölle tarjottuja, kaanoniin hyväksyttyjä teoksia ovat ne, jotka tarjoavat makoisaa lihaa sisäsiististi pakattuna, siistittynä kauheudesta. Taiteen pitäisi olla sotkuinen kuin vanhanaikainen teurastamo. Sen sijaan se on supermarketin kylmäallas. Kyllä kaikki itkevät starat tietävät jo millainen maailma on. Niin tietää jokainen muukin.
Show-bisneksessä tuhoutuneet sielut ovat jo niin iso meemi elokuva-alan mytologiassa, että jos koneistoon heittäytyvä ihminen ei ymmärrä sitä, on vaikeaa tuntea muuta kuin voimattomuutta. Hollywoodin ensisijainen tehtävä on repiä auki uhrinsa vatsa, siistiä suolet ja täyttää elukka kauniiksi. Niin kävi valitettavasti myös raiskauksen uhreille. Gagan esityksestä kirjoitettiin useissa medioissa sen pysäyttäneen koskettavasti gaalan. Ketunmarjat. Siinä samassa kelmuun käärityssä paketissa se meni missä kaikki muukin.
Kun kirjoittaa kuten olen edellä kaikesta tehnyt, ajautuu umpikujaan. Ajattelevan ihmisen on ollut 2010-luvulla liki mahdotonta kritisoida vakavasti yleisön tylsyttämiseen tähtäävää populaarikulttuuria ja jatkuvaa henkistä ehdollistamista, koska maailman jokainen kolkka on jo vuosikymmeniä ollut täynnä sitä. Dwight Macdonald hävisi taistelun ennen sen alkua.
Kritiikki on pakko heittää akateemiseksi karnevaaliksi, koska muuten yleisön mielenkiinto ei pysy yllä. Ironian on lävistettävä sanottu, koska vakavuudesta suljetaan ikuisiksi ajoiksi kellariin, tunkkaisen ilman syleilyyn. Ääni ei pakene tuulen mukana maailmaan.
Tarkoitan tällä kaikella sitä säälimättömyyden ja säälin sekaista reaktiota, joka yksilön silmille viskataan, kun tämä mainitsee inhoavansa kaikkia suoraselkäisen kaupallisia elokuvia tärkeistä aiheista, koska ne yksinkertaisesti kyllästyttävät kuoliaaksi. Kritiikki turtumusta kohtaan on tässä ilmanalassa niin passé, että se on lakannut olemasta todellinen näkökanta maailmaan. Kriitikkona ajan juuri nyt tätä lukiessasi itseäni nurkkaan tunnustamalla oman kantani: soisin ihmisten harkitsevan annettuja totuuksia, asettavan kyseenalaisiksi mieluiten juuri ne, jotka tuntuvat kaikkein rakkaimmilta.
Mutta elitisti tässä vain osoittaa kuuluvansa salaseuraan. Jos sanoo inhoavansa vaikkapa supersankarielokuvia, kuulijoiden silmät pyörähtävät ympäri, katseet muuttuvat sääliviksi, joku hymähtää: “Nyt vasta huomasit, että viihde-elokuvat tehdään samalla kaavalla?” Kaikki kulttuurikiistat ovat syntyessään jo ohi. Kriitikko joka ei mukaudu, on yksinäinen japanilainen sotilas, piilottelemassa Tyynenmeren saarella sivistyneeltä maailmalta.
Sopivaksi koetaan jopa tästä perustilasta nauttimisen tunnustaminen. Se on intellektuellin merkki. Älykkään ihmisen on oman tiensä korostamisen sijasta muistettava mainita olevansa ihan kuin me muut, vaikka näin ei olisi; voivansa nauttia James Bond -elokuvista, kuten kaikki yhteiskuntaluokat mainitsivat tekevänsä Semi Purhosen tutkimuksessa. Ihminen ylevöitetään, kun tämä osaa juuri oikeissa kohdissa alentaa itsensä.
En nauti minulle luvatuista taikamaista ja lähes jokainen Bond-elokuva on sietämättömän tylsää jätettä. Mutta näin kirjoittaessaan on väistämättä paitsiossa ja kuin 70-luvun vasemmistolaisen ajattelun reliikki, vaikkei tässä ole mitään leimallisen sosialistista. Jos toteaa emotionaalisen itsestäänselvyyden ja olevansa yhteydessä makunsa kanssa, lausuntoon on suhtauduttu kuin puhuja haluaisi kieltää Aku Ankan julkaisemisen siksi, että ankoilla ei ole housuja.
Koen Amerikan unelmatehtaan – ja miksei suomalaisenkin elokuvanteon – edessä syvää vierautta ja vastenmielisyyttä, joka ei johdu ilmiön reteästä groteskiudesta vaan halusta peittää se; mielenkiinnottomien mutta erinomaisen tärkeiden elokuvien kohottamisesta kulttuurin kaanoniin, midcultin jo vuosikymmeniä jatkuneesta voitonparaatista.
Eniten olen ihmetellyt, kuinka näin inhonsa julki tuodessaan joutuu väistämättä iloista ja hauskaa taidetta vastustavien ihmisten joukkoon. Sillä minä juuri haluaisin, että esimerkiksi riemulliset ja värikkäät elokuvat olisivat kulttuurin kivijalka eivätkä kurttuotsaiset ummetukset. Mitä hauskaa on Spotlightin kaltaisissa elokuvissa, jotka tukehtuvat omaan tärkeyteensä?
Tai entä toinen vuoden 2016 Oscar-juhlien suursuosikki, Alejandro Gonzáles Iñarritun elokuva The Revenant (2015)? Se ottaa jokaisen piirteen, joka yhdistyy populistisessa ajattelussa eliitin elokuviin. The Revenant on hidas ja pitkä ja vähäpuheinen ja konventionaalisella tavalla komeasti kuvattu elokuva, joka latelee esittämänsä yllätyksettömän kärsimystarinan. “Ei se tarina vaan ne fiilikset!” elokuva huutaa päin katsojansa näköä niin että sylki roiskuu. Se kuuluu siihen elokuvanteon koulukuntaan, jossa tyhjään ilmaan toljottamisen kuvaaminen staattisella tai käsivaralla liikkuvalla kameralla on osoitus siitä, että päähenkilö tuntee syvästi ja elokuva on yhteiskunnallinen ja viisas ja psykologinen ja unenomainen ja kaikki muut laiskojen kriitikoiden hyödyttömät ylisanat nivottuna yhteen ja niitattuna katsojan otsaan niin, että idioottikin varmasti ymmärtää, että tässä tehdään nyt taidetta, mutta sillä tavalla, ettet sinäkään sipsinpurija voi sille sanoa vastaan, sillä The Revenant käsittelee alkuperäiskansojen oikeuksia ja se on todella komean näköinen ja vauhdikkaan toiminnallinen ja onhan se palkittukin. Kun Terrence Malickia ei voi palkita joka vuosi, palkitaan sitten jotain, joka edes muistuttaa Malickin teoksista.
The Revenant puskee kaikki nämä laiskojen arthouse-elokuvien piirteet lihamyllyn läpi ja sulloo vakuumipakkaukseen – ei kuitenkaan jauhelihaosastolle vaan hyllylle aivan jauhelihojen lähelle, jossa ovat ne hyvät lihat, joista ylempi keskiluokka, jolla on makua, maksaa muutaman euron enemmän. Se on elokuvana ihan okei. Kuten monista muista midcult-teoksista, siitä on vaikeaa sanoa mitään oikeasti kiinnostavaa.
Se on Hollywoodin yritys näyttää arthousen tekijöille, että katsokaapas, me osaamme tehdä vielä tämänkin loputtomasti paremmin. Mitäs jos pakkaisitte tavaranne ja siirtyisitte elokuvan unohdettuun historiaan, sinne minne kuuluttekin? Eihän Tarkovskinkaan elokuvista ole mitään hyötyä.
Lopuksi jää häpeä. Häpeää pitäisi tuntea siitä, ettei rakastu keskinkertaiseen teokseen sen omilla ehdoilla ja lisää negatiivisen mielipiteen loppuun anteeksipyyntöjä omasta alemmuudestaan moraalisen ylemmyyden edessä.
Pitäisi ymmärtää hävetä välinpitämättömyyttä, sillä tietysti midcultin inho tarkoittaa monille sitä, että inhoaja ei ymmärrä tärkeitä asioita, kärsimystä. Huonon balladin kuunteleminen kärsivällisesti alusta loppuun tai puuduttavan ensemble-elokuvan katseleminen on portti korkeampaan valaistukseen, jonka jälkeen kyyninen katsoja ymmärtää kuinka pahalta toisista ihmisistä tuntuu.
Kauniimpi maailma ei tule enää, kun ajattelee positiivisia ajatuksia, toisin kuin vanhoissa self-help-oppaissa vielä kirjoitettiin. Nyt se tulee, kun ajattelee todella vakavia ajatuksia todella vakavista ja merkittävistä asioista, kunhan ajatukset eivät ole liian vaikeita. Kaikkeen pitää löytää joku muka-rationaalinen selitys, jonka kautta asioita voi arvostaa.
Se mitä pitää hävetä on oman kuvansa veistäminen, rakkaus irrationaaliseen, selkeyden löytäminen omaan elämään ilman kaksinaismoralismin jatkuvaa painoa niskassa. Kaikki muu häpeä on tietysti täysi käsittämättömyys ympäristössä, joka kannustaa älylliseen teeskentelyyn.
En ole tarkoittanut tällä kirjoituksella vuorostani altistaa häpeään ihmisiä, jotka nauttivat aidosti esimerkiksi Spotlightista. En kyseenalaista nautintoa tunteena, minulla ei ole siihen oikeutta. Sen sijaan ihmettelen nautintojen järjestelmän rakentumista ja sitä vilpillisyyttä, jolla niistä rakennetaan kaikille kelpaava, ketään loukkaamaton kaanon.
Vakavuudesta ja lakkaamatta toistuvasta keskinkertaisuudesta on muodostunut ilmaisukeinoista hyväksytyin. Nautintojen kyseenalaistaminen sallitaan yksille mutta ei toisille. Inhosta hyvää tarkoittavaa tylsyyttä kohtaan asetetaan tuomiolle lähes poikkeuksetta, vaikka samalla logiikalla pitäisi kyseenalaistaa nautinto keskinkertaisuudesta, itse asiassa nautinto aivan kaikkinensa. Kaikessa merkitsee silloin enää hyvä ajatus, ei muoto, se mikä tekee teoksen.
Kritiikki (jota jokainen ihminen harjoittaa) syntyy omasta mausta (joka jokaisella ihmisellä on). Makuarvostelma on ainoa asia, jolla taiteessa pitäisi olla väliä, ja sen tulee kohdistua teoksiin, ei ihmisiin, jotka nauttivat teoksista. Toivon mahdollisimman monen voivan iloita taiteesta ilman velvollisuuden tunnetta ketään muuta kuin itseään kohtaan, ilman tunnetta siitä mistä pitäisi hyväksytysti pitää ja mistä ei.
Myönnän avoimesti, että kritiikkini on tunnepohjaista. Sellaista kulttuurikritiikki pohjimmiltaan on. En voi näyttää tieteellisesti toteen milloin teos seisoo populismin ja elitismin leikkauspisteessä ja muuttuu teeskenteleväksi lepertelyksi. Siihen ei ole mitään tarkkaan määriteltyä ohjelmaa, onneksi. Se vasta olisikin ironista. Kritiikkini ei myös ole aina särötöntä ja sisäisesti loogista. Mutta mitä muuta se voisi olla kuin tunteikasta ja epätasaista? Taidekeskustelu ja -standardit perustuvat aina tunteeseen eivätkä tieteeseen. Konflikti tunteen tasolla ja yritys ymmärtää sitä ovat synnyttäneet lukuisat taide-esseet. Lopulta kaikki taide-esseet sivuavat kirjoittajaa itseään: mielessä käy myös, että onko minussa joku vika? Siinä on midcultin voima. Sama kysymys toistuu, kun kuka tahansa yksilö kamppailee keskinkertaisuutta vastaan. Niin ei tarvitsisi olla.
[1] Eero Tarmo: Rankkaa rakkaasi osa 6 – Jori Sjöroos ja PMMP-äänitteiden anatomia (Soundi, 4.11.2015, haettu 15.3.2016)
[2] Dwight Macdonald: Masscult and Midcult (Dwight Macdonald & John Summers (toim.): Masscult and Midcult: Essays Against the American Grain, 2011, kustantaja NYRB Classics)
[3] Anna-Stina Nykänen: Suomalaiset tietävät, mitä on hyvä maku – nyt voit kokeilla millainen on omasi (Helsingin Sanomat, 7.9.2014, haettu 16.3.2016)