Tunnetaan myös nimillä: Kauppamatkustaja
Maa: Yhdysvallat
Genre: Dokumentti
Ohjaus: Albert Maysles, David Maysles, Charlotte Zwerin
Kuvaus: Albert Maysles
Leikkaus: David Maysles, Charlotte Swerin
Salesman – Bisnestä kaiken aikaa
“Ammu itsesi, nuori mies, sinulla ei ole toivoa!” – Henry Miller
Grey Gardensin (1975) tekijöiden Salesmanin (1969) tyylikäs intro esittelee meille heti kättelyssä neljä kovemman luokan myyntibisneskonkaria: Härän (Raymond Martos), Jäniksen (James Baker), The Gipperin (Charles McDevitt) ja Myyrän (Paul Brennan). He kaikki ovat yhden pomon kätyreitä ainoana päämääränään, jopa elämäntehtävänään, saada myytyä tuote (Raamattu), keinolla millä hyvänsä.
Työpaikkapalaverin lausumaton ohjeistus on selvä: Myy tuote tai lennä ulos bisneksestä. Ystävällinen puhe tarkoittaa nimenomaan tätä. Myyntipomo ilmoittaa, että muutamat kaljoittelijat on jo “eliminoitu – ja pallopeli on loppu.” Sen jälkeen hän valaa – kuin itse ylipappi – uskoa ja inspiraatiota alaisiinsa: “Raha on siellä, mene ja hae se! …olen kyllästynyt urputtamaan teille, mikä on teille parasta!” Ja kuin jonkinlaisessa käänteisessä AA-kokouksessa jokainen bisnesmiehistä tunnustaa erikseen, kuinka paljon tulee ansaitsemaan tulevilla myynneillä. “35 tuhatta! 50 tuhatta dollaria!” Eli todella huimia summia, päähän alkaa sattua! Heillä kaikilla on syynsä… saada rahaa. “Uskon siihen”, heidän pomonsa toteaa ja alaiset lähetetään rullaamaan pitkin hyistä, loskan ja lumisateen peittämää kaupunkia.
Mustavalkoinen kuva seuraa tarkasti kohteitaan – vaikka välillä kuvaaja, Jean-Luc Godardin mukaan paras amerikkalainen kuvaaja – Albert Maysles näkyy itsekin heijastuksena peilistä kuin korostuksena, että tässä tehdään todella elokuvadokumenttia, eikä fiktiota (samoin kuin esimerkiksi Joonas Neuvonen – käänteisesti paras suomalainen kuvaaja – vilahtaa peilin kautta elokuvassa Reindeerspotting): kuvataan suoraan kohteita, eikä yritetä manipuloida heitä johonkin; kuvataan heitä riittävän paljon, jotta saadaan leikkauspöytään materiaalia, eikä kuten mestari Robert J. Flahertyn huikeissa filmeissä lavasteta dokumenttitilanteita tarinan muodostamiseksi.
Myyntitauoilla käydään banaalia puhelinkeskustelua vaimon ja miehen kanssa auton ajonopeudesta ja lyödään korttia, tupakka sauhuaa, kellot kiertävät tiukasti ranteissa laskien todellisuudessa (klik, klok, klik, klok) henkilöitä, kuten meitä kaikkia, lähemmäs hautakumpuja, humisevia harjuja, tuhkauurnia tai mitä tahansa fyysisen kuoleman muotoa. Vitsit loiskuvat väsyneinä, ja hymy on herkässä. Mistä muusta kaikki tämä voi kertoa kuin salakavalasti lähestyvästä burn outista, myyntityöpaineiden, väsymyksen ja stressin tiivistymisestä puhkeavaan hulluuteen ja saman asian yksitoikkoiseen kiertelyyn? Myyntipomo saarnaa: “Eliminoimme jo muutaman miehen – on kysymys siitä, että yksi mato pilaa omenan.” Kun oikeaa osoitetta ei tunnu löytyvän, Myyrä (Paul Brennan) kaahailee hermot pinnalla valkoista ympyrää. “Goddamn, Jesus Christ, where the hell is eighteen street!“ kiroilee Raamattu-kauppias Bagdadia plagioivassa kaupunginosassa.
Suurimmaksi probleemaksi tuntuu muodostuvan heti se, että Raamattu löytyy jo ennestään lähes jokaisen pohjoisamerikkalaisen taloudesta. Siksi tarjolla on erikoispainoksia: kokonaisempia versioita, plastiikkakantisia raamattuja, ekonomisimpia raamattuja, suurempia ja pienempiä biblejä, kuvitettuja painoksia. Yksi asiakas pyytää jopa vihreää opusta ja myyntimies vertaa tosissaan raamattua jopa hyvään viiniin: “Se paranee vanhetessaan.” Tällaisia suorastaan tietoisia valheita lauotaan kuin politiikassa ja otetaan yhtä hyvin vastaankin: Asiakkaat, kuin myös tämän elokuvan katsojat, voivat siis kuunnella – dokumentti paljastaa – mitä tahansa höpötystä, jopa small talkia, joista myyntimiesten tauot suurimmaksi osaksi koostuvat. Mitä se puolestaan kertoo heistä – ja meistä katsojista?
Raamattu-kauppias analysoi itseään: “Olen 99 prosenttia hikeä ja 1 prosenttia inspiraatiota – täytyy vain puskea, puskea ja puskea.” Samaan aikaan hän huristelee aurinkolasit nenällä avoautolla pitkin kaupunkia letkeästi kuin maailmanvalloittaja. Asiakkaat ovat vähintään yhtä värikkäitä: Leskimummoja, lapsiperheitä, kauniita yksinäisiä naisia, yksinhuoltajia, aviopareja, rikkaita, köyhiä ja jopa – herran jestas! – The Beatles -faneja, epäsuorana viittauksena tekijän toiseen elokuvaan What’s Happening! – The Beatles in U.S.A. (1964). Raamattu-kauppiaat haravoivat suurelta alueelta, mutta katoliset köyhien korttelit sopivat heidän kohteikseen kaikkein parhaiten: Juuri köyhissä tuntuu asustavan potentiaalinen kohde uskonnollisten tuotteen ostolle, paljon paremmin kuin rikkaissa. Ehkä juuri siksi Jehovan todistajat, jotka eivät varsinaisesti kauppaa mitään tavaraa, mutta myyvät silti uskonnollista ideologiaansa, kiertelevätkin juuri näitä köyhäinkortteleita, jollaisessa itsekin hakkaan paraikaa tätä tekstiä?
Parhaimmat myyntimiehet hiillostavat ystävällisyydellä asiakastaan, toimivat psykiatreina, kertoilevat vitsejä, taputtavat melkein selkään ja ainakin kättelevät oikeassa tilanteessa lämpimästi. He saattavat jopa pakottaa – hellämielisesti ja salavihkaa – asiakkaan yksinkertaisesti valinnan eteen tietäen, että asiakkaalle heidän valintansa tulee aina olemaan väärä. Sillä aina kun ihminen joutuu valitsemaan, hän valitsee väärin. Parhaimmillaan Raamattu-kauppiaat ovat kun he pääsevät hellyytellen nuoleskelemaan asiakkaittensa persettä, oikein pitkällä kielellä. Myyntimiehet uivat liiveihin, lepertelevät, suostuttelevat: Moni vihaa heitä juuri siksi, että he ovat niin hyviä alallaan! Asiakas viimein sortuu tai antaa kylmät pakit. Välillä myyntimiehet koittavat yksinkertaisesti penetroida itsensä puolustuksen, joka on yllytys hyökkäykseen, lävitse ja iskeä suoraan keskushermostoon. Kun he saavat kylmät niskaansa, he luikkivat heti karkuun autoihinsa hyräillen rauhallisesti vaikka: “Wish I could be a rich man…”
Elämä jonka päämääräksi on asetettu vain rahan takominen on lähempänä kuolemaa kuin elämää. Martin Scorsesen uusimmassa elokuvassa Wolf of Wall Streetissa kynänmyynnistä muodostuu koetinkivi: Jos pystyy myymään yhden kynän, voi myydä jopa si-sielunkin. Huomaamme heti kummankin elokuvan todellisen elämänasenteen, joka haisee niistä löyhkänä: ironian. Siinä missä Salesman tuntuu hyväksyvän kokonaan kuvaamiensa henkilöhahmojen ironian, eli samankaltaisen teeskentelyn, jota muun muassa televisiojuontajissa näkee – ilman hyväksyntää se ei voisikaan tulla valmiiksi – nimenomaan on oltava tuomitsematta ja hyväksyttävä aivan kaikki, piru vie, vaikka ironia onkin halpamaisinta maailmassa ja ehkä juuri siksi se on myyntimiesten keino – Wolf of Wall Street luo itse asiassa ironian opettaakseen meitä. Eikö se ole lopulta julmempi rikos: Rakentaa ironia opetusvälineeksi? Silti se tehdään hyvin, mikä on enemmän sanottu kuin nopeaan tuotantoon sidotusta televisiosta: Ironia on pahinta pelkuruutta. Siitä ja kaikesta huolimatta… tässä on aivan kaksi erilaista elokuvaa ja täydellä varmuudella voimme sanoa, että kummatkin niistä ovat loistavia! Nähkää ne, uskokaa niihin ja pitäkää ne ominanne!