sacco-et-vanzetti1
Tunnetaan myös nimillä: Sacco and Vanzetti; Maa: Italia, Ranska; Genre: draama, poliittinen elokuva, rikos, elämäkerta; Ohjaus: Giuliano Montaldo; Käsikirjoitus: Fabrizio Onorfi, Giuliano Montaldo, Mino Roli, Ottavio Jemma; Kuvaus: Silvano Ippoliti; Leikkaus: Nino Baragli; Sävellys: Ennio Morricone; Näyttelijät: Gian Maria Volonté, Riccardo Cucciolla, Cyril Cusack, Rosanna Fratello, Geoffrey Keen, Milo O’Shea, William Prince

Giuliano Montaldon ohjaama, tositapahtumiin perustuva Sacco e Vanzetti (1971) kertoo kahden Italiasta Yhdysvaltoihin muuttaneen anarkistin, Nicola Saccon ja Bartolomeo Vanzettin oikeudenkäynnistä ja tuomiosta. Heitä, ammateiltaan suutaria ja kalakauppiasta, epäillään kenkätehtaan palkkakuljetuksen ryöstöstä ja kahden vartijan murhasta. Pian oikeudenkäynnin poliittiset motivaatiot käyvät selviksi. Kahdesta yhteiskuntarauhaa järkyttämään tulleesta maahanmuuttajasta halutaan tehdä esimerkki. Heidän nähdään tulleen Yhdysvaltoihin kuin valmiiseen pöytään syömään, sitten rähinöivän, terrorisoivan ja murhaavan osana anarkistiverkostoja.

Puolustuksen todistajat ovat lähinnä huonosti englantia puhuvia, epävarmoja, pelokkaita italialaisia, monien silmissä samanlaisia loisia kuin syytetytkin, joita he puolustavat ainoastaan heimouskollisuuden ajamina. Syyttäjän todistajat taas ovat arvostettuja, rehtejä, kalpeita ja ahkeria työntekijöitä kenkätehtaalta. Heidän on helppoa olla varmoja lausunnoistaan. Järjestelmä on heidän. He ovat kotonaan. He eivät pelkää.

Milo O’Shean muhkealla antaumuksella esittämä puolustusasianajaja Fred Moore tekee parhaansa, mutta tuomio tuntuu päätetyn oikeussalin ulkopuolella. Valamiehistö tuomitsee Saccon ja Vanzettin kuolemaan. Alkaa pitkällinen, kaikkiin oikeusasteisiin kohdistuvien vetoomuksien kierre, joka kestää seitsemän vuotta. Sen ajan Sacco ja Vanzetti istuvat vankilassa, ja kansanliike heidän vapauttamisekseen kasvaa, käsittäen lopulta protesteja kaikissa Pohjois-Amerikan ja Euroopan suurkaupungeissa.

Massachusettsin osavaltion kuvernööri Alvan Fuller perustaa lopulta komitean tutkimaan oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta. Moitteita ei löydetä. Tuhansia mielenosoittajia kokoontuu tuomion toimeenpanon iltana. Poliisi hajottaa heidän joukkonsa. Keskiyöllä Sacco ja Vanzetti teloitetaan sähkötuolissa.

Gian Maria Volontén esittämä Vanzetti on hengessään ja varressaan järkälemäinen hahmo Riccardo Cucciollan aran Saccon rinnalla. Suureellisista suorituksistaan tunnettu Volonté (Sergio Leone yritti toistuvasti väsyttää häntä esiintymään hillitymmin For a Few Dollars Moren (1965) kuvauksissa) pysyttelee suurimman osan elokuvasta hiljaa Cucciollan rinnalla. Mutta kun Volontén annetaan puhua, hän räjähtää. Vanzetti taistelee kuolemantuomiota vastaan aattensa vuoksi kuolevan miehen raivolla. Lopulta hän ei sure sitä. Oikeusmurha antaa köyhän kalakauppiaan elämälle merkityksen, ja hän päättää omistaa kohtalonsa. Sähkötuoliin Vanzetti istuutuu aatteensa vuoksi kuolevan miehen rauhalla. IMDB väittää Volontén pitkän puolustuspuheenvuoron ensimmäisen oton olleen täydellinen lukuun ottamatta sivuosan esittäjää, joka alkoi itkeä. Mene ja tiedä, mutta suorituksessaan Volontéa on pakko uskoa.

Sacco e Vanzetti 1Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin Riccardo Cucciolla Saccona. Enimmäkseen hän vaikenee surkeana ja pelokkaana, mutta kun Cucciolla puhuu, kaikki hänen ympärillään kiehunut ahdistus ja painostus kaatuvat katsojan päälle. Sanat saavat kaikkien niitä edeltäneiden hiljaisuuksien voiman. Elokuvan aikana Cucciolla käy läpi vaikuttavan kehityksen arasta miehestä pelosta seonneeksi vangiksi, joka murtuu kokonaan. Hän säteilee suklaasilmillään alistumista, jokaiselle ihmisrakkaalle inhottavan näköistä olotilaa. Viis aatteesta, viis tovereista; Sacco ei lopulta tahdo enää kuin kivun loppuvan. Se on oikeuden todellinen hirmuteko. Ei Saccon institutionalisoitu murha, vaan hänen henkensä absoluuttinen rikkominen. Ei Saccon teloitus, vaan hänen välinpitämättömyytensä siitä. Nietzscheä mukaillen: Cucciolla kertoo hiljaisuudella enemmän kuin useimmat näyttelijät eivät minuuttien monologeilla.

Musiikista vastaa erikoinen parivaljakko, italialaisesta elokuvasta erottamaton Ennio Morricone ja amerikkalainen folk-laulaja Joan Baez. Yhteistyö on tuottanut harvinaisen kestävän elokuvasävellyksen, jota suosittelee vaikka elokuva ei kiinnostaisikaan. Morriconelle ominaiset äänitehosteet, tässä sähkön rätinä ja ulina, vuorottelevat hautajaisurkujen ja 70-lukulaisen mehevien jousiosastojen kanssa. Baezin kirkas ääni ylistää italialaisten marttyyriutta ja lainaa Vapaudenpatsaan jalustaan kaiverrettua Emma Lazaruksen runoa: ”Give to me your tired and your poor / Your huddled masses yearning to breathe free.” Ironia on ollut herkullista kohta sata vuotta. Vaikka eipä siirtolaisten huono kohtelu Yhdysvalloissa Saccosta ja Vanzettista alkanut. Sävellystä käytetään elokuvan aikana vähän ja harkiten, harmillisen vähän sen laadun huomioon ottaen. Maltillinen käyttö kuitenkin palvelee paremmin elokuvaa kokonaisuutena. Musiikki ilmestyy riipivällä tehokkuudella.

Ohjaaja Giuliano Montaldo pysyttelee loppujen lopuksi melko etäällä päähenkilöistään. Heidän sisälleen päästään kovin harvoin, mutta nuo avautumisen hetket ovat sitäkin tehokkaampia. Elokuva tuo mieleen Steven Soderberghin Chen (2008). Kumpikin käsittelee kiisteltyjä vasemmistolaisia hahmoja pysytellen jokseenkin etäällä heidän persoonistaan, vaikka Montaldon teokseen verrattuna Soderberghin Che jättää kovin kylmäksi, liian kauas. Kumpikin teos pyrkii myös toteamaan vain tapahtumien faktat. Emme esimerkiksi missään vaiheessa saa tietää, olivatko Sacco ja Vanzetti todella syyllisiä ryöstöön. Todisteita on puolesta ja vastaan. Toinen oikeusjuttuelokuva, tosin dokumentti, Pekka Lehdon Ulvilan murhamysteeri (2014) tekee saman hienon linjavedon: ei ole kyse syytettyjen syyllisyydestä, salissa käsitellystä rikoksesta, vaan salissa tapahtuvasta rikoksesta. On kyse oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuudesta ja sen seurauksena ihmisyksilön täydellisestä tuhoamisesta.

Sacco e Vanzetti 2Elokuva ei tositapahtumiin pitäytyessään erehdy rämpimään teoriaan, vääntämään sitä rautalangasta. Katsojan ei tarvitse missään nimessä olla anarkisti, eikä hän sellaiseksi varmaan muutu, jos ei elokuva sitten inspiroi tutustumaan aatteeseen tarkemmin. Mutta se, minkä Sacco e Vanzetti saavuttaa, on kovin harvinaista millekään poliittiselle elokuvalle: teos kohoaa aatteiden ja politiikan ylle, yleisinhimilliseen humanismiin.

Meille näytetään asiaa monilta puolin tarkastellen vaatien ainoastaan ymmärrystä, ja nimenomaan inhimillistä ymmärrystä. Kuvernööri Fuller järjestelmän edustajana vaikuttaa aidosti myötätuntoiselta perustellessaan tilanteen vaikeutta. Armahdus olisi heikkouden osoitus. viesti kaikille anarkisteille ja valtiovallan vihollisille. Sacco ja Vanzetti ovat joutuneet valtaviin hammasrattaisiin, joilla on enää häviävän vähän tekemistä yksilöiden kanssa. Oikeuslaitoksesta ja sitä ympäröivästä poliittisesta pelistä muodostuu nemesis-hahmo. Ihminen on hybriksen hulluudessaan rakentanut koneen, jota ei enää hallitse, ei yksilönä eikä joukkona. Edes sadattuhannet mielenosoittajat, seitsemän vuoden kiihtyvät protestit ja loputtomat adressit eivät riitä pysäyttämään Moolokkia, joka nielee ihmisten hengen, joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti. Tähän tapaan tunnutaan nykypäivänä ajateltavan taloudesta. Ehkä oikeuden suhteen asianlaitaan on jo alistuttu. Yhdysvalloissa on maailman toiseksi eniten vankeja, 689 per 100 000 kansalaista, eikä lukuun ole ynnätty esimerkiksi maahanmuuttoviraston pidättämiä tai alaikäisiä. Kone jyllää, ja ihmiset yrittävät selviytyä. Sacco ja Vanzetti eivät siinä onnistuneet. He kuolivat toivoen, että joskus olisi toisin.