Trio iloisia lauluja, rommia ja naisia (jälkimmäisiä tosin sangen valikoivasti) rakastavia merimiehiä rantautuu Rio de Janeiroon, jossa heillä on tarkoituksenaan karistaa pitkän paattimatkan kirput ja kuonat hetkellisesti niskavilloistaan. Seikkailusta, musiikista ja tulisista tummatukista ei vapaiden aikana ole puutetta, kuten ei myöskään roistoista, poliiseista tai muista veijareista – näissäpä jotain mitä muistella haikeasti jollan jälleen nostaessa ankkurinsa ja poikien istuessa ahtaassa hytissään kerraten tropiikin villejä päiviä ja vielä villimpiä öitä. Samaisista muistoista myös kotimaisen elokuvan hilpeä katsoja pääsee nauttimaan liki kokonaisuudessaan takaumana esitetyssä Rion yössä (jokaisen omaksi päätelmäksi tietenkin jää, voiko seilorien romanttiseen haikailuun luottaa vai onko viinanhuuruista lomaa kenties väritetty samaan tapaan, kuin Suomen Filmiteollisuuden statistien kasvoja).
Rion yö on sitä tyypillistä suomalaista elokuvaa, jonka ääressä isovanhempani ottavat arkilounaan jälkeen Yleisradion tarjoamat päiväunensa. Vaikka tilanne riistäytyi käsistä vasta Tuntemattoman sotilaan äkillisen menestymisen ja sen mukanaan tuoman rahan myötä 1950-luvun puolivälissä, suolsivat maisteri T.J. Särkän johtamat SF-studiot jo vuosikymmenen alkupuolella myllynsä läpi kohtuulliset määrät sitä samaa lötköä, jota Juha Mieto tykkää pääsiäisenä nauttia runsain mitoin. Vaikka suurimmasta osasta Suomen Filmiteollisuuden liukuhihnajuttuja on jälkikäteen vaikea muistaa, missä tapahtui mitäkin, tuli tuotantoyhtiöltä 1951 teattereihin myös pari elokuvahistoriallisesti merkittävämpää teosta: Jorma Nortimon sekä kansanviihteen että rillumareikulttuurin synnyn kannalta tärkeä Rovaniemen markkinoilla ja Matti Kassilan läpimurto-ohjaus, film noir -henkinen yleisö- ja arvostelijamenestys Radio tekee murron.
Elokuvan ohella teatterimiehenä ja näyttelijänä muistetun Ville Salmisen ohjaaman musikaalikomedian taustalta löytyy Unto Koskelan Suomen kuvalehdessä vuonna 1930 julkaistu suosittu runo Kuubalainen serenadi, joka on tullut tunnetuksi myös Juhani ”Salamanteri” Pohjanmiehen säveltämänä, ensi kerran sotavuonna 1942 levytettynä lauluna. Inkeri Marjanen oli rustannut – tarinansa puolesta kieltämättä kuvauksellisesta – menestyslurituksesta käsikirjoituksen (jota Toivo ”Topias” Kauppinen vielä viilasi) ja SF ehtinyt aloittaa jo kuvaukset kilpailevan Suomi-Filmin ilmoittaessa, että oikeudet biisiin olivatkin heillä. Tämä ei tietenkään ollut este, voitiinhan Kuuba aina korvata Brasilialla ja koska itse laulun esittäminen ei ollut tekijänoikeuksien vastaista, saatiin sekin ujutettua sekasortoiseen leffaan. Ja löytyyhän niitä punaisia sukkanauhojakin joka pojan tarpeisiin.
Lopputulos tuntuu toden totta kaaokselta ja onkin hämmästyttävää huomata, että käsikirjoitus on todella ollut olemassa, ja vielä kaiken lisäksi sitä on myös hiottu – itse kun koin filmiä katsellessani mielleyhtymiä johonkin Jesús Francon tuotantoon, jossa ohjaaja kirjoittaa päivän kohtaukset samana aamuna kuitin taa muun ryhmän valmistellessa kalustoaan. Elokuvassa ei näet tunnu olevan selkeää otetta tai jatkumoa: alku muistuttaa Hollywood-musikaalia hahmojen taittaessa tanssien ja laulaen taivaltaan juottolaan, jossa ihastellaan suurieleistä lavashowta jos toistakin. Äkisti vahva musiikkipainotteisuus antaa kuitenkin sijaa hölmölle kolmio-, neliö- tai sanoisinko peräti viisiödraamalle, niin merimiesten kuin kabareepaikan niljakkaan isännän, Don Josén, taistellessa samasta naisesta, Carmen Conchitasta, jonka jälkimmäinen intoutuu myös kidnappaamaan1. Kun neito on pelastettu, kelailee katsoja pääsevänsä vilkaisemaan viimeisiä musiikkiesityksiä, mutta leffa aloittaakin sivujuonen, jossa ravintolanpitäjä paljastuu pahamaineiseksi huumekauppiaaksi nimeltä Valkoinen Kuolema. Merikarhut lavastetaan syyllisiksi tämän rikoksiin ja suljetaan vankilaan, josta heidän pitäisi sekä päästä pois että todistaa rehtiytensä virkavallalle.
Merimiehet edustavat kolmea stereotyyppistä hahmoa. Leka (norjalaistaustaisuudestaan huolimatta aikansa suosituimpiin suomalaisnäyttelijöihin lukeutunut Leif Wager) on lipevä naistennaurattaja, Tapsa (laulajana ja urheilijana lyömätön, mutta näyttelijänä onneton Tapio Rautavaara) miehekäs, jämpti ja ongelmat nyrkeillään ratkova öykkäri ja Lasse (Suomisen Ollin nimikkosankarina kansan tietoisuuteen pongahtanut Lasse Pöysti), lapsenkasvoinen klovni. Konnan rooleistaan parhaiten muistettu ohjaaja Salminen tulkitsee tyypillisen pahiksen mustavalkoista luihuutta tuttuun tapaansa, ja vastaavan tyylisissä osissa uraa luoneen Assi Nortian Carmen on itsevarmasta asenteestaan huolimatta lähinnä tarinan avuton uhri.
Jos Rion yön juoni on kuin suoraan Godfrey Hon hienoimmista mestariteoksista tyyliin Robo Vampire 3, muistuttaa kerronta puolestaan aikansa vaivaannuttavaa poikakirjallisuutta tai sarjakuvalehteä. Kielenkäyttö on karskia ”peeveleineen” ja ”voi poikineen”, eikä kovan luokan väkivaltaa (kuten hengenriistoa) ole, vaikka nyrkit viuhuvat, puukoilla uhkaillaan ja loppupuolella nähdään suoranaista joukkotappeluakin. Hahmot ovat luonteiltaan yksinkertaisia möllejä, jotka toimivat edustamansa karaktäärin käyttäytymis- ja ajattelusääntöjen mukaisesti, eivät piiruakaan yli oman alueensa. Liisankadun studioihin lavastettu Rio on luotu laittelemalla rakennelman yhteen nurkkaan pylväs ja suuri ruukkukasvi, toiseen puolestaan pari pöytää ja estradi. Mistään Pekka ja Pätkä Suezilla -tyylisestä irrottelusta pahvipalatseineen ja -palmuineen on turha haaveilla.
Vaikka elokuvassa nähdään esimerkiksi Valkoisen Kuoleman etsintäkuulutus espanjaksi2 kirjoitettuna, edustaa tämä Brasilia fennokeskeistä kansainvälisyyttä huikeimmillaan. Maailman toiselta puolen löytyvä kansa jutustelee muutamilla eksoottisilla sanoilla höystettyä selkeää soomea ja vetää lavanumeroitaan erikseen pyytämättä merimiesten äidinkielellä. Kuuna päivänä en Turkissa ole käynyt, mutta kovasti mieleeni tulevat tarinat niistä Heikin Baarin tapaisista turistihoukuttimista, joihin peräpohjolasta saapuneet härmän hulivilit kokoontuvat kittaamaan keppanaa tunteakseen olonsa kotoisaksi sen hetken, mitä lähiöostarinsa kantaräkälästä ovat erossa.
Paikallisten päässä ovat sukupuolesta riippuen joko sombrerot tai mustat peruukit ja onpahan muutama tyyppi rooliaan varten myös kenkälankattu: blackface-toiminnassa lienee kuitenkin ollut kysymys ennemmin hankaluudesta löytää 1950-luvun Suomesta tummaihoisia näyttelijöitä, kuin osoittaa tekijöiden pahantahtoisuutta tai rasistisuutta. Myös kolmannentoista Pekka ja Pätkä -elokuvan nimestä tuttua epäkorrektia sanaa käytetään dialogissa useamman kerran, mikä voinee uudella vuosituhannella kalskahtaa korvaan häiritsevästi.
Naisnäkökulma ei elokuvassa sekään ole kunnossa. Nämä nähdään pelkkinä objekteina, jotka tanssivat, laulavat ja kantavat miehille naftaa pöytään aina siinä välissä, kun eivät koita iskeä yleisesti ottaen karkuun yrittäviä äijiä. Kuten mainittua, miehiselle seikkailulle tyypillisesti daamit eivät myöskään pärjää omin avuin, vaan vaativat suojelijoikseen testosteronia puhkuvia lihassankareita, jotka puolestaan raivoavat keskenään vastakkaisen sukupuolen omistusoikeudesta samaan tapaan kuin jostain tavarasta. Naiselta ei luonnollisesti kysytä, ken on komein ja herra kaikkein herttaisin, vaan vastakkaisesta sukupuolesta nahistellaan sen mukaan, kuka kolleista lyö koviten. Onneksi lopulta kuitenkin jokainen taisi saada uitettua tukkiaan suvannossa, joten miesasialiike voi olla syystäkin ylpeä.
Toisaalta Rion yö ei kyllä anna sen parempaa kuvaa myöskään suomalaisista seiloreistaan. Kuten jo kävi ilmi, nämä on esitetty hyvin yksiulotteisina, raakalaismaisina, lapsenomaisesti puhuvina ja alkukantaisina juoppoina, joiden ainut mielessä pyörivä asia sokeriruokoviinalasillisten ja äänihuulten avaamisten välillä on hameen alle pääseminen. Näiden käyttäytyminen on eläimellistä ja järjenjuoksu heikkoa. He tuntuvat turvautuvan väkivaltaan, koska eivät löydä muutakaan ratkaisua tilanteisiin ja kitaran nähdessään nappaavat kyseisen soittimen toisen kourasta vaikka kesken tappelun, jotta pääsisivät jälleen rämpyttämään ja laulamaan. Jos Salmisen filmiä on uskominen, on suomalainen mies hyväsydäminen, infantiili ja rystysiinsä sekä kauhavalaiseen luottava rehti ja viinaksille perso veikkonen, jolla on hyvä rytmitaju. Eikä tämä ole pelkkää sanahelinää: itse lapsena näes kuvittelin näiden elokuvien perusteella, että 1950-luvun suomalainen oli 1990-luvun vastaavasta yhtä kaukana kuin Homo sovietus Australopithecus-apinaihmisestä. Mahdollisesti parhaiten maailmankuvan abstraktius välittyy kohtauksesta, jossa Tapsa ja haarniskaan pukeutunut Lasse mätkivät toisiaan valtavalla makkaralla.
Ehkäpä näiden yleisesti ottaen maalaisyleisölle tarkoitettujen filmien ideana ei lopulta ollut näyttää tuolloista, 70 vuoden takaista maailmaa sellaisena kuin se (tuotantoportaan mielestä) oli, vaan toimia jotakuinkin samanlaisena eskapismina arjesta, mitä vuoden 1951 joulukuussa ensi kertaa ilmestynyt Aku Ankka -lehti tulisi olemaan – tietysti runsaalla musiikilla höystettynä, olihan radiotarjonta tuolloin jotain sellaista, mitä loputtomat soittolistat musiikkivempeleeseensä jemmanneen nykypäivän jonnen voi olla vaikea ymmärtää. Hahmojen nimeäminen näyttelijöiden mukaan antaa aiheen olettaa, että kohdeyleisön haluttiin kokevan olonsa turvalliseksi suosikkinaamojen esiintyessä kirkonkylän työväentalon valkokankaalla ”omina itseinään”.
Aikana, jolloin Keihäsmatkat eivät vielä lennättäneet peräkylien kansaa fasistidiktaattori Francon Kanarialle tai kellään ollut suurempaa kosketusta kaukaisiin kolkkiin ja niiden kansalaisiin, tällainen studiolavastettu, stereotyyppinen ja unenomainen hölmöily saattoi epäilemättä vielä täyttää kouluja käymättömän jämijärveläisen halun nähdä maailmaa. Myös taustalta löytyvä, kansanlaulun asemaan noussut kappale tuntuu viittaavan tähän kaukomaan kaipuuseen. Rion yön teatterissa nähneiden lukumäärää en tiedä, mutta lähteiden mukaan se pärjäsi keskivertoa paremmin, tuoden säveltäjä Harry Bergströmille myös Jussin. Ville Salminen puolestaan sai pian tarpeekseen Suomen Filmiteollisuuden tuottamasta roskasta ja lähti hetkellisesti lätkimään koko firmasta.
Salmisen linjoilla on ainakin myös tämä moderni katsoja, jonka on vaikea löytää Rion yöstä sen pitkäveteisyyden ja päämäärättömyyden vuoksi niitä camp-arvojakaan. Huumori ei naurata poliittisella epäkorrektiudellaan ja junttiudellaan edes tahattomasti, ja vaikka pidän esimerkiksi Rautavaaran lauluista tavattoman paljon, ovat elokuvan biisivalinnat pitkälti vaivaannuttavia ja niiden tulkinnat kiusallista. Tansseista en osaa sanoa muuta, kuin että Salmisen ja Nortian muutaman sekunnin mittaisen ruoskaleikin koreografia sai tuon nopean hetken ajan miettimään, että hei, tämähän näyttää itse asiassa ihan hyvältä.
Voisinkin tiivistää tunteeni kertomalla, että olen kerta toisensa jälkeen tarttunut haasteeseen katsoa kaikki saatavilla olevat (reilut tuhat) ennen 2000-lukua valmistunutta kotimaista filmiä (”Tunne Suomesi!”), mutta tämä tuntuu kaatuvan kerta toisensa jälkeen omaan hulluuteensa, yleensä juuri maisteri Särkän vuoksi. Voihan olla, että joku Peter von Bagh kääntyisi tämän kuullessaan haudassaan ja tulisi kummittelemaan siitä, että kaikenlaiset idiootit nykyään niitä mielipiteitään pääsevät laukomaan. Oman mieleni yllä puolestaan aaveilee Mauri Kunnaksen Nyrok Cityssa julkaisema strippi, jossa naljaillaan kriitikoille, jotka ylistävät hampaitaan suustaan kaivavaa Pekka Puupäätä samaan aikaan, kun moittivat yhtä aivokuolleesti pelleilevää Uuno Turhapuroa.
Elokuvaa ei kirjoitushetkellä ole ladattu katsottavaksi Kavin Elonet-palveluun, joten helpoin tapa nähdä se on sijoittaa VLMedian julkaisemaan DVD-kiekkoon. Teksti on kirjoitettu kyseiseltä levitysyhtiöltä saadun arviokappaleen perusteella.
1Aiotulle raiskaukselle käytetään elokuvassa kiertoilmaisuja, kuten ”tänä iltana tanssit minulle”.
2Tämä on portugalinkielisessä valtiossa toki psykedeelistä.