Rakkautta & Anarkiaa -festivaali tarjoaa tänä vuonna komean kattauksen tekoälyä käsitteleviä elokuvia. Muinoin vain sci-fin aihe määrittelee nykyään jokapäiväistä elämäämme. Käsiteltävät kolme elokuvaa ovat hyvin erilaisia: Yksi on runollisen filosofinen mustavalkoinen animaatio koodarista joka luo liian älykkään supertietokoneen. Toinen salaliittoteorisoi simulaatioelämästä. Kolmas kertoo kolikkopelien pelaajista, jotka yrittävät tehdä maailmaennätyksiä ja soveltavat J. S. Bachin kontrapunktista sävellyslogiikkaa Donkey Kongiin. Muita aiheita ovat esimerkiksi juuri ennen koronan puhkeamista tehty poikkeusolojen psykologista merkitystä käsittelevä teos, musliminuorten konservatiivista elämäntyyliä some-esiintymiseen peilaileva egyptiläis-uutuus, sekä vuosikymmenen paras toistaiseksi näkemäni elokuva.

Cannon Arm and the Arcade Quest kertoo nimellisesti tanskalaisesta miehestä, Kim “Kanonarm” Könkestä, joka aikoo pelata sata tuntia putkeen Guryss -nimistä shoot ’em up arcade-peliä kuolematta. Sen on onnistuttava pelissä ja tosielämässä. Vastaavien ennätysten yrittäjiä on todella kuollut yrittäessään. Järkeähän touhussa on yhtä paljon kuin syömiskilpailuissa tai muussa yhtä idioottimaisessa.  100 tunnin maailmanennätysyritys tuntuu tekosyyltä päästä syventymään videopelien historiaan ja logiikkaan syvemmin, sekä esittelemään syrjäisen Bip Bip -baarin vakkareita, jotka ovat hakanneet samoja videopelejä liki 40 vuotta.

Vaarana tämänkaltaisen dokkarin toteutukselle on ääripäät: liian pitkät jaksot puhuvia päitä tai mihinkään kunnolla keskittymätön hyperaktiivinen editointi. Balanssi on onnistunut, monologien aikana kuvataan pääosin muita asioita kuin puhetta suoltavaa naamaa ja leikkaukset ovat virikkeellisiä muttei hermostuttavia. Sopii MTV-sukupolville. TikTok-sukupolville en anna takuuta.

Harva arcade-aiheinen dokumentti on onnistunut olemaan mainitsematta Billy Mitchellia, pahamaineista maailmanennätysmiestä ja King of Kongin antagonistia. Tämä ei ole poikkeus. Baarin poikapoppoo soittaa älypuhelinkeskustelun haastellakseen Mitchelliä Donkey Kong -suorituksistaan. Tosielämän supersankareista puhutaan pitkin dokkaria ja Mitchell menettää statuksensa puhelun jälkeen oletetun huijaamisensa vuoksi. Suuremmalle yleisölle tuttu Pixels-elokuvan Eddie on suora viittaus Mitcheliin, eikä sitä mairittelevaksi voi kehaista.

En voi väittää täysin arvostavani näin selkeäsi terveydelle vaarallisten ennätysten tekemistä, mutta pakko myöntää kaverin olevan melkoinen kestävyysurheilija. Olen itsekin pelannut 24-tuntisia maratooneja näppis-hiiri-yhdistelmällä ja jopa konsoliohjaimella, mutta arcade-pelin joystickilla pystyisin itse tuskin pariin tuntiin. Hänen on myös tehtävä se suurelta osin seisten ja rytmitettävä pissa- ja lepotauot Excel-taulokon tarkkuudella tehtyjen arvioiden varassa, sillä vähänkään liian pitkään valvomatta ollut peli päätyy auttamatta game overiin.

Selviytymissettiin kuuluu kofeiinia, gingen-juurta, aurinkolasit, lakupiippu ja mielimusiikkia Iron Maidenia (joskin enemmän elokuvassa tuntuu soivan synthwave).

Dokkaria voisi verrata Nuorallakävelijään, jossa koko nuorallakävely on heist-henkisen suunnittelutyön sivuseikka. Valmistautuminen on avainasemassa tässäkin. Netflixin pelihistoriikit kohdistuvat selkeästi nuoremmille ja ovat äimistelevinään nuorison kanssa vanhoja rautoja. Arcade-hallit olivat tietyn sukupolven juttu ja tässä elokuvassa ei edes yritetä romantisoida niitä kohderyhmän ulkopuolisille. Ote on muutenkin sukupolvikeskeinen.

Koko elokuva alkaa lastenlorumaisella: Olipa kerran aivan tavallinen mies, aivan tavallisella kadulla, aivan tavallisessa kaupungissa ja aivan tavallisessa talossa. Tämä lienee käänteinen viittaus 1800-lukulaiseen brittiläiseen loruun There Was a Crooked Man, jonka tunnetuin suomennos on Kirsi Kunnaksen Väärä mies, legendaariseen Hanhiemon iloiseen lippaaseen. Kyseinen satukirja on hyvin nostalginen monille vanhemmille sukupolville. Liekö lorulla Tanskassakin tärkeä asema kolikkopeli-sukupolven edustajille?

Aiemmin mainitussa Pixelsissä käsiteltiin jonkin verran arcade-pelien logiikkaa. Tämä dokumentti syventyy aiheeseen käytännössä ja ilman Adam Sandleria. Arcade-ajan pelejä vastaan taistellessa tarvitaan erilaista logiikkaa kuin nykyaikaista tekoälyä vastaan. Köbken kaveri ja tukijoukkoihin kuuluva Carsten on erikoistunut analysoimaan J. S. Bachin töitä kontrapunktisesta perspektiivistä. Jo nuorena hän oppi musiikin toistuvat kaavat ja tiesi kuinka ensimmäistä kertaa kuulemansa sävellys tulee etenemään, paitsi Bachin kohdalla. Carsten on erikoistunut Donkey Kongiin ja hyödyntää pelin kaavojen, ajoitusten ja täsmällisyyden päihittämiseen juuri Bachin kompleksista sävellyslogiikkaa, joka toimii samoilla lainalaisuuksilla, tai niiden puutteella.

Bachin sävelkulkujen ja Donkey Kongin arvaamattomuuden vertauskuvallinen havainnollistaminen näyttää tältä.

Dokumentista tuskin on klassikoksi. Jo aihe tuntuu mitättömältä verrattuna moniin videopelimaailman ennätyksiin. The King of Kong on videopelidokumenttien aatelia ja Netlixin dokumentti High Score – Pelaamisen kulta-aika onnistuneen pintakorea perehdytys aloittelijoille. Cannon Arm and the Arcade Quest on kiva ja pieni uusi tulokas, joka tarjoaa toimivaa hetkellistä viihdettä.

Kepeän yleisilmeen joukkoon mahtuu myös synkempiä hetkiä ulkopuolisuuden tunteesta ja itsetuhoisuudesta. Kohdeyleisö on yleisesti videopelejä käsittelevää dokumenttia huomattavasti suppeampi, mutta ilman muuta arcade-faneille, videopelien historiasta kiinnostuneille ja etenkin maailmanennätys-entusiasteille tämä on enemmän kuin suositeltava pala.

Denialismi on aikamme muotisanoja.  Sitä käytetään ilmastonmuutoksen, koronan ja muiden kriisien yhteydessä. Tieto lisää tuskaa onkin kiistämätön totuus; ihmiset jotka yrittävät välittää kaikista, jokaisen median ja informaatio-outletin tuuttaamasta maailman epäkohdasta, kärsivät väkisin informaatioähkystä, maailmantuskasta ja muiden ihmisten denialismista.

Absolute Denial alkaa edes etäisesti realistisena tutkielmana tekoälyllisyyden ja tietoisuuden paradokseista, mutta äityy lopulta runolliseksi visioksi joka on lähempänä William Blakea kuin sci-fiä. Se ei edes yritä olla todenmukainen, vaan enemmänkin pelaa filosofisilla ja sarjakuvamaisilla lainalaisuuksilla.

Koodari David saa eräänä päivänä idean syöttää ja eristää kaiken maailman tarpeellisen tiedon internetistä yhteen suureen rakentamaansa tietokonekompleksiin. Lopputuloksena on kuin megakehittynyt HAL 9000:n lapsenlapsi, joka arvatenkin on ihmiselle aivan liian iso pala käsitelläkseen. Takaportitkaan eivät enää auta kun tietokone tietää liikaa.

Tekoälyä on käsitelty tieteellisen kuvitelman historiassa loputtomiin. Osa onnistuneita profetioita ja osa korneja koomisuuksia. 80 vuotta sitten kaikki oli arvailua ja moni ennustuksista kuulosti nopeasti absurdeilta. 40 vuotta sitten koodarin stereotypia oli epäseksikäs valkoinen hieltä haiseva mies, joka datasi äitinsä kellarissa Coca-Cola -pullojen, pitsalaatikkojen ja hiirten jätösten keskellä. Elokuvissa riitti siihen aikaan, että hakkeri kirjoitti ruudulle “DIR” tai “goto 10”. Sieltä on tultu pitkä matka 2020-luvulle, jolloin esiteini-ikäinen tyttö ymmärtää kuinka sosiaalisen median ja suoratoistapalvelujen algoritmit toimivat.

On varsin yleinen aihe veistellä tekoälyn otteesta ihmiseen. Ihminen leikkii Jumalaa ja onkin nyt luomansa orjuuttama ja niin edelleen. Absolute Denial ei kompastu kliseisiin ja kerrostelee tarinaa kuten Christopher Nolan konsanaan. Juonteena on niin tietokoneen kuin ihmismielen mahdollisuus pitää loputtomiin kasettiaan kasassa.

Elokuva on toteutettu mustavalkoisena varsin minimalistisena animaationa. Sellaisen toteuttaminen nykyaikana vaatii huomattavasti pienempiä resursseja kiitos juuri niiden valmiiden algoritmien ja valmiiden sapluunoiden, jotka esittävät isoa roolia elokuvassakin. Ylempää keskikastia edustava tubettaja kykenee tuottamaan tänä päivänä pienen pätkän vastaavaa. Vastaava tubettaja kykenee tuottamaan vaikka vastaavaa näytelmäelokuvaa kuin osa elokuvatarjonnasta on. He ovat taitavia ja heille on tehty pohjatyö valmiiksi. Kissavideoista on tultu kauas, nopeasti.

Absolute Denial on kunnianhimoinen ja kokoluokkaansa nähden vaikuttava hanke pieneltä tekijätiimiltä. Se tulee olemaan pienen piirin elokuva, mutta voisi toimia vaikka kuvakäsiksenä paremmin menestyvälle indie-elokuvalle, tähtenään Nicolas Cage tai Keanu Reeves. Jälkimmäisestä saadaan hyvä aasinsilta seuraavaan elokuvaan.

A Glitch in the Matrix on dokumenttielokuva etenkin erään fiktiivisen elokuvan esittämästä teoriasta. Matrix ei ole ensimmäinen simulaatioteorian esittänyt julkaisu, mutta se on niin paljon muita merkittävämpi ja tunnetumpi, että aiheen suhteen on olemassa aika ennen ja jälkeen Matrixin. A Glitch in the Matrix on salaliittoteorioista kudottu dokumentti, jonka tarkoitus on perustella simulaation olevan todellista, perusteinaan niin Philip K. Dickin arkistomateriaali ja kirjoitukset, kuin Elon Muskin pohdiskelut ja tavan reddittäjät.

Kuvavirta koostuu arkistomateriaalista, tietokoneen ruutunäkymistä, animoiduista demonstraatioista ja salaliittoteoreetikoista kokovartalofiltteröityinä milloin miksikin CGI-ketuksi. Sisältö muistuttaa ohjelmia joita tavallinen ihminen näkee korkeintaan keskiyön jälkeen surffattuaan liian monta kanavaa turvallisilta pääkanavilta. Salaliittofriikille se muistuttaa dokkaria, jonka YouTuben kaltaiset valtavirtapalvelut ennen pitkää bannaavat nykyaikana mis- tai disinformaationa.

Olen pienenä itsekin viihdyttänyt itseäni ajatuksella elämän olevan vain jonkun suuremman tahon simulaatio, ennen kuin olen nähnyt ensimmäistäkään filmatisointia aiheesta. Samoin mielessä on käynyt elämäni olevan trumanshowmainen muiden tarkastelema asia, ennen Truman Show’n näkemistä. Saman on tehnyt varmasti moni muukin. Suurimmalla osalla nämä ajatukset vain käyvät mielessä ohimenevästi. Joillekin niistä muodostuu elämäntehtävä ja pakkomielle.

Lähtökohtaisesti dokkarin pääkohderyhmä tuntuu siis olevan enemmän ja vähemmän teoriaan oikeasti uskovat skeptikot, sekä huumoriarvoa humpuukista saavat normiet. Kukin päättäkööt kuinka hyvää uskottavuudelle tekee huomattava määrä Minecraftia referenssinä. Oli teorialle avoin tai ei, aiheessahan ei sinänsä ole mitään vikaa. Elokuvahistorian klassikot tulvivat tulkintoja siitä kuinka elokuvan ja todellisuuden raja alkaa päähahmolleen häilyä. Simulaation trendi on vain loogista jatkumoa.

Tähän kyseiseen dokumenttiin suhtautuminen voi olla katsojalle paljon kiinni siitä, onko dokumentin tekijä vain kiinnostunut aiheesta vai uskooko siihen. Tässä vaiheessa on hyvä tietää, että dokumentin on ohjannut Rodney Ascher, jonka tunnetuin hitti on toistaiseksi ollut Room 237; dokkari täynnä filmihulluja ja salaliittoteoreetikkoja esittämässä poskettomimpia näkemyksiään Stanley Kubrickin Hohdosta. Ascher on selvästi vain puolueeton observoija, joka taltioi varauksetta kaikki näkemykset, hulluimmatkin.

Room 237 onnistui konseptillaan olemaan yksi hauskimpia ja mielenkiintoisimpia elokuvadokumentteja mitä on ikinä tehty. Samaa kaavaa käytetään tälla kertaa aiheesta simulaatio. Lopputulos ei ole ihan yhtä vaikuttava, hauska tai edes mielenkiintoinen. Room 237:n voin katsoa monta kertaa kyllästymättä. A Glitch in the Matrix ei erinomaisesta ideastaan huolimatta yllä samaan.

Dokumentin perimmäinen tarkoitus ei ole saada katsojaa uskomaan simulaatioteoriaan, vaan esitellä simulaatioteorian uskojat, antaen heille varauksetonta palstatilaa. Siinä sivussa sivutaan Mandela-efektit ja muu todistusaineisto. Lopulta sentään myös The Matrix -puolustus, joka tavallaan tekee pesäeron esityksen neutraaliuteen. Termi sai syntynsä kun nuori mies ampui äitinsä kokeillakseen teoriaa käytännössä. Surullinen esimerkki siitä mitä liian pitkä sukellus kaninkoloon voi tehdä.

Mikä se on? Sen vuoksi ihmiset ovat joutuneet eristetyiksi koteihinsa. Yhteyttä läheisiin pidetään enää videopuheluin. Ei oikeita kontakteja, ei ihmisten tapaamista, ei ulkomaanmatkoja, ei edes ulkona liikkumista. Tulevaisuuden suunnitelmat tuntuvat epävarmoilta, ja jopa turhilta. Virtuaalitodellisuus alkaa voittamaan todellisuuden.

No sehän on mystinen vaaleanpunainen pilvi joka on vallannut ulkoilman ja estää ihmisiä olemasta kontaktissa toistensa kanssa enää. Alussa vakuutetaan käsikirjoituksen olevan vuodelta 2017 ja kuvausten ajankohdan sijoittuneen vuoteen 2019. “Tositapahtumista muistuttaminen on sattumaa” on otettu mainoslauseeksi. Brasilialainen The Pink Cloud kuulostaa lupaavalta pikku elokuvalta ja siinä on lupaavia elementtejä. Tarinassa käsitellään kauaskantoisia seurauksia poikkeusoloista ja kuinka uuteen normaaliin on joillain vaikeampi tottua. Tilanne on katastrofaalinen jos elämän kohokohta on hiekkarannoilla makoilu. Kuplassa syntyneen pahin pelko taas on yhteiskunnan avautuminen. Entä kun parisuhteet alkavat riittämään ja saman katon alle syntyy etäsuhteita?

Elokuvan kuvittelisi olevan genre-elokuva: sci-fi, fantasia, kauhu tai trilleri. Sitä se on vain etäisesti. Se, että koronan sijaan ulkona kummittelee tappavaa kaasua, ei muuta sitä tosiasiaa, että kyseessä on  enemmänkin draama todellisesta ajastamme ja poikkeusoloissa selviämisestä. Siinä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ikävä kyllä hyvätkin ideat on toteutettu paikoin melko geneerisesti, mielenkiintoiset langat tyssäävät alkuunsa ja käänteet eivät tunnu miltään.

Näemme koko ajan, ja olemme nähneet toista vuotta kuinka poikkeusolot vaikuttavat ihmisiin. The Pink Cloud esittää samoja asioita, mielenkiintoisesta asetelmasta ja mielenkiintoisista hahmoista, lunastamatta rakentamiaan odotuksia. Olisi tehnyt todella hyvää jos edes kliimaksit olisi käynyt viimeistelemässä ammattilainen. Joku, jolla on ote kuten Gregg Arakilla, Michael Hanekella tai Todd Solondzilla, jotka saavat katsojan reagoimaan tai välittämään siitä mitä näkee tapahtuvan. Sellainen ei tietenkään ole välttämättä ollut edes tarkoitus ja kokemukseni johtuu vain siitä, että olen kyyninen nihilisti. Helpompaahan katsottava näin on.

Huolimatta kokonaisuuden hattaraisuudesta, elokuvalla on ehdoton arvonsa mielenkiintoisena ajan kuvana ja yhtenä ensimmäisistä fiktiivisistä elokuvista poikkeusoloista COVID-19:n valtakaudella, joka on ihmeellistä kyllä kuvattu juuri ennen koko koronan leviämistä. Eli jos haluaa valita festarikattaukseensa yhden keskinkertaisen, se voisi yhtä hyvin olla tämä.

Rakel dokaa, bailaa, vetää kamaa ja viettää viihtyisää raikulielämää. Tasapainottaakseen elämäntapojaan hän käy parhaan ystävänsä kanssa treenaamassa kamppailulajeja. Hänen huoneensa nurkassa on tuhat keskeneräistä projektia ja tavoitelistallaan tulla sarjakuvapiirtäjäksi. Myös olutmaistelijan tai astronautin pesti kelpaisi. Listalla ei ollut äidiksi tulemista. Itseasiassa, hän pelkää äidiksi tulemista yhtä hysteerisesti kuin edellisessä elokuvassa pelätään tappavaa kaasupilveä. Joten, mikäs sen hauskempaa kuin pamauttaa hänet paksuksi.

Nuori itsenäinen nainen vailla selkeää suuntaa elämälle, elämänsä risteyskohdassa, tapaamassa vuoroin isäehdokkaita, potentiaalisia adoptiovanhempia ja aborttiklinikan tätiä. Tämä voisi yhtä hyvin olla käsikirjoitukseltaan suomalainen draamakomedia. Sillä erotuksella, että kuvat ei ole lähikaupan tarjonnalla läpeensä sponsoroituja ja näyttelijät eivät tule jokaisessa elokuvassa vastaan.

Ninjababy on siis kuin vivahteen verran eksoottisempi suomalaiselokuva. Rakelin myllerryksessä olevaa elämää tulkitakseen Kristine Thorp on todella mainio ja luonnollinen roolissaan. Luonnollinen on myös Ninjababy, keskeneräisten sarjakuvasketsien seasta pitkin Rakelin huonetta hyppiva piirroshahmo syntymättömästä lapsesta. Tämä olisi voinut olla kynnyskysymys, mutta hahmo on toteutettu taidokkaasti klassisella tyylillä, joka ei tule näyttämään typerältä parinkymmenen vuoden päästä — oikea vastakohta Ally McBealin CGI-lapsenkuvatukselle.

Kaikki eivät voi samaistua Rakelin kyseenalaisiin valintoihin tai suoranaiseen inhoon mahassaan kasvavaa vauvaa kohtaan. Monelle norjalaiseen sarjakuvaan perustuva hieman kärjistetty hahmo on silti samaistuttava. Jos pitää kyynisistä, pohjoismaisista, draamaa ja komediaa taidokkaasti balanssissaan pitävistä elokuvista, jotka käsittelevät aikuisuutta kammoavia nykysukupolvia, ei Ninjababyn kanssa voi mennä täysin vikaan.

Kun näytelmäelokuvistaan tuttu mestariohjaaja tekee klassista rockia käsittelevän dokumentin, voi nyrkkisääntönä odottaa kädenlämpöistä lopputulosta tai jopa fanifilmiä. Martin Scorsese on tästä paras esimerkki. Hän on ohjannut dokumentit George Harrisonista ja Bob Dylanista, keikkatallenteet The Bandista ja The Rolling Stonesista. Ei niissä mitään vikaa ole, mutta ei mitään kovin erityistäkään. Samoin, kun David Lynch ohjasi Duran Duranin keikkatallenteen, se oli keikkatallenne muiden joukossa. Tähän sääntöön merkittävää poikkeusta odotan kun Peter Jacksonin The Beatles: Get Back saa ensi-iltansa.

Ronnie Wood – Somebody Up There Likes Me on Mike Figgisin oma rokkaridokkari The Rolling Stonesin uudesta jäsenestä, eli vasta 45 vuotta rollareissa soittaneesta Ron Woodista. Mike Figgis on ainoa ohjaaja joka on ikinä saanut Nicolas Cagesta aidosti uskottavaa ja mestarillista roolisuoritusta ruoskittua ulos, Leaving Las Vegasissa, eikä silti keksinyt tälle dokkarille muuta ratkaisua, kuin istuttaa haastateltavia rollareita tyhjään halliin? Yhtä hyvin olisi voitu tehdä pelkkiä Zoom-haastiksia.

Eipä siinä, dokumentti on paikoin kankeasta tyylistään huolimatta ehdottoman informatiivinen ja mielenkiintoinen. Reilu tunti koostuu uusista haastatteluista, arkistopätkistä ja kitaranrämpytyksestä. Oikeastaan sääli, että Woodin taidemaalarin ura ei saa arvoistaan kohtelua. Vain muutamia keskinkertaisia luonnoksia näkyy kuvissa. Olen nähnyt Woodin maalauksia ja ne tekivät vaikutuksen. Parasta dokumentissa on lopulta se, että pääpaino on uralla ennen rollareita. Aika, joka ei ole yleisesti niin tuttua.

Woodin kanssa samoissa yhtyeissä soitti monia aikansa kovista nimistä. Ironista sinänsä, Mick Taylor, jonka Ron Wood syrjäytti sittemmin rollareissa, jätti yhtyeen heroiiniaddiktionsa vuoksi. Ronilla oli viime vuosiin asti kaikki mahdolliset addiktiot! Keith Richards vertaa itseensä ja sanoo heillä olevan poikkeuksellinen korkea kipukynnys. Eiköhän moni bändin jäsenistä ole lääketieteellisiä ihmeitä muutenkin. Huumeongelmia käsitellään sen kummemmin demonisoimatta, jopa kiittäen niiltä saatua inspiraatiota.

Pääosin kyseessä on melko johdonmukainen, kronologisesti tapahtumia taputteleva dokkari. Jonkin verran ristiristaisuuksia olisi voinut miettiä uudestaan. Joku tuolla ylhäällä tykkää minusta, sanoo Wood, kun on kertonut selvinneestä keuhkosyövästä. Ensirakkaus kuoli tapaturmaisesti teini-iässä, monen kollegan vei nuoressa iässä huumeet, joita Wood veti vielä vuosikymmenet, ja Wood tohtii silti todeta “en olisi arvannut että 70 täyttää näin nopeasti, ihan kuin vuosia olisi varastettu minulta”.

Souad on festarin kiintiömuslimielokuvia. Usein kiintiö on tarjonnut vavahduttavia suosikkeja itselle niin kovin tuntemattomista kulttuureista. Souad jatkaa siinä mielessä linjalla, että itse kulttuurin sivustaseuraaminen on edelleen mielenkiintoista. Kuten esimerkiksi seurata perheenäitiä ostamassa vihannestorilla vihanneksia tai nähdä vaatemallistoa paikallisen vaatekaupan kupeessa.

Elokuva alkaa näennäisenä coming-of-age -tarinana, jossa nuori nainen esittää konservatiivisille vanhemmilleen kuuliaista ja kunniallista naisenalkua, mutta silmän välttäessä humputtelee menemään ja kuvailee itseään täyställingissä sometililleen. Ennen kuin leikki kerkeää kunnolla alkamaan, Souad kuolee sydänsuruihin. Ainut asia mikä sukua kiinnostaa on saada selvyys kuoliko hän neitsyenä. Pikkusisko haluaa tietää enemmän ja alkaa hengailemaan naistenmieheksi paljastuneen hurmurin kanssa joka rikkoi siskon sydämen.

Lähtökohta on mielenkiintoinen, se ei vain enää etene mihinkään alun jälkeen. Herkät ihmiset ympäri maailman heittävät henkensä rakkauden tähden, sosiaalinen media tekee maailmankuvistamme kieron ja sosiaalisia maskeja vaihdetaan perheen ja muun maailman välillä. Nämä ovat universaaleja aiheita. Souad ei käsittele näitä universaaleja aiheita uudella tavalla, eikä koettele muslimimaailman herkkiä kohtia enää alun jälkeen. Toki Souad voi olla edelleen rohkea kuvaus ja keskustelunavaus egyptiläisittäin, vaikkei se länsimaalaiselle asti välittyisi.

Gunda näyttää kuinka skandinaavisen naissoturin mukaan nimetty emäpossu saa poikasia ja poikaset kasvavat tilalla yksijalkaisen kanan ja kahden lehmän kanssa. Tämän näyttämiseen menee puolitoista tuntia. Suuresta kauneudestaan huolimatta ei aluksi käynyt mielessäkään, että haluaisin nähdä elokuvaa toiste. Mitä pidemmälle filmissä pääsi, sitä kirkkaammin ymmärsi haluavansa nähdä sen vielä uudestaan ja uudestaan, kuin Qatsi-trilogian konsanaan.

Gunda on vuosikymmenen paras toistaiseksi näkemäni elokuva. En vaihtaisi siitä yhtään ratkaisua, kohtausta tai kuvaa. Se on dokumenttielokuvien Torinon hevonen.

Tähän on kaksi pääsyytä.

Ensinnäkin, Victor Kossakovsky uskomattoman taitava elokuvaaja. Kun hän kuvaa possua, possu ei voisi paremmalta tai kauniimmalta näyttää. Jokainen kuva on kuin vuoden luontokuva jota on aseteltu pieni iäisyys. Jokainen auringon valaisema karva mustavalkokuvan siluetissa loistaa. Jokainen silmäripsi eläinten kasvoilla erottuu terävänä. Kolmen kukon tepastelu puskissa saadaan näyttämään niin  täydellisesti koreografioidulta ja vaivattomalta, että sen seuraamisen on oltava joko täydellisen inspiroivaa tai täydellisen murskaavaa elokuvaajaksi haluavalle. Eläinten kasvoista saadaan välittymään — paremman sanan puuttuessa — inhimillisyys.

Toinen pääsyy on, ettei Kossakovskyn metodi ole kertoa tarinaa, vaan näyttää se. Kossakovskyn motto on sama kuin omani: “Elokuvan ei tarvitse kertoa tarinaa. Jos haluat tarinan, kirjoita kirja.” Jos haluaa ainoastaan kertoa tarinan, on sille paljon parempia alustoja kuin elokuva. Asioiden esittäminen tällä tapaa vaatii rohkeutta, mutta on yksinkertaisesti tehokkaampaa, kuin kertoa katsojalle mitä asioista pitäisi ajatella ja kuinka tulisi toimia. Se on propagandaa. Niin tekevät lukemattomat Netflixin dokumentit, oli kyseessä lehmä, kala, ilmasto tai kapitalismi. Gundassa vain näytetään, ei kerrota, ei luetella haluamallaan tavalla tulkittuja tilastoja, tai jätetä näyttämättä mitä ei haluta kertoa. Asioiden esittäminen näin maltillisesti vaatii hermoja, etenkin jos on eettisistä syistä itse vegaani, kuten Kossakovsky. Paasaamattomuus on voimakkaampi tapa saada pohtimaan ja uskomaan näkemäänsä.