Rakkautta & Anarkiaa järjestettiin 34. kerran Helsingissä syyskuun lopulla viime hetken koronajärjestelyjännityksestä huolimatta. Laajakuva tarjoilee lukijoilleen tuttuun tapaan kattavan festivaaliraportin ennakon ja kolmen osan muodossa. Tässä kolmannessa ja viimeisessä osassa puimme ennakko-odotuksia. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

Pig (2021)

On taas se aika vuosikymmenestä, kun kansa julistaa Nicolas Cagen paluuta “oikeisiin” elokuviin. Kuunnelkaa, kuunnelkaa: Cage palaa nyt vanhaan tuttuun muottiin ja tekee laadukkaan roolisuorituksen! Siis mihin tuttuun muottiin? Cagen töiden vannoutuneena seuraajana on välillä vaikeaa käsittää, mitä näyttelijältä oikein odotetaan. Kun mies hiljentyy hetkeksi (katso vuoden 2013 Joe), on aihetta juhlaan. Kun mies huutaa (esimerkiksi vuoden 2017 Mom and Dad), se on joillekin liiallista yrittämistä ja camp-henkistä. Keskustelu Cagen tavasta näytellä tai ylinäytellä olkoonkin ikuinen kuuma peruna, mutta mitään erityistä muottia ei löydy. Taattua on vain se, että näyttelijä heittäytyy mihin tahansa elokuvaan samalla intohimon määrällä. Siksi on oksettavaa, että suurien tunteiden tulkitsija ahdetaan välillä samaan roskalaariin itsensä täysin myyneiden näyttelijöiden kuten Bruce Williksen kanssa. Vuoden kaikki 3-7 elokuvaa eivät voi olla korkeinta laatutasoa, mutta ainakin Cage antaa aina kaikkensa – näyttelee – toisin kuin parhaimmillaan 10 minuuttia ruutuaikaa saava kuollut lahna eli Willis.

Viime vuosikymmenen aikana Cagea pääsi ohjaamaan vanhojen patujen lisäksi joukko nuorempia ohjaajia, jotka olivat jo ennestään näyttelijän luovan hulluuden ihailijoita. Tällaiset ohjaajat antavat tilaa taiteilijan vapaalle musisoinnille paljon, mikä on usein ollut elokuvan onnistumisen kannalta hyvä ratkaisu. Pigin ohjaaja Michael Sarnoski kuitenkin valjastaa Cagen käyttöönsä toisella tavalla – tavalla, jonka lopputuloksena olisi pahimmillaan äärimmäisen tylsä kokemus. Näyttelijän sisäistä voimaa käytetään hillittynä, mutta hiljaisen vaarallisena elementtinä. Se tulee täytenä yllätyksenä lähinnä niille, jotka eivät tajua Cagen mukautuvan elokuvan tarpeiden mukaan.

Samalla “parasta Cagea ikinä” ja “huonojen elokuvien putken rikkoja” väitteet ovat kuitenkin hämmentäviä. Olin hetken ajan shokissa väitetystä ihmeellisestä laadukkuudesta, sillä Pigistä löytyy samankaltaisia pähkähulluja elementtejä kuin vuoden 2018 maukkaasta pornopätkästä Between Worlds tai vuotta uudemmasta rikostarinasta A Score to Settle. Sarnoski on esimerkiksi muovannut Cagen tryffelimiehestä eräänlaisen ravintolamaailman John Wick -hahmon, joka on tunnettu legenda alan työläisten maanalaisessa tappelukerhossa. Tässäkö muka ei ole ripaustakaan campia? Ellen olisi tiennyt elokuvan maineesta mitään, olisin luultavasti nauttinut siitä omassa yksinäisyydessäni tavanomaisena herkkupalana. Mainitsen tämän puolen lähinnä sen vuoksi, että olen kuullut eräiden pettyneen huomattuaan Pigin olevan sameamman älykäs ja vaihteleva kuin vastaanotto ehkä antoi ymmärtää.

Sarnoski tietenkin eroaa muiden Cagen kiehtovien roskaelämysten joukosta siten, että tutuilla kaavoilla leikitellään. Tryffelimies Rob ei jahtaa sikansa kaappaajia nyrkit heiluen, vaan väkivaltaa löytyy nimellisestä trilleristä hyvin vähän. Elokuvan intensiivisimmässä kohtauksessa ainoastaan suut käyvät ja naamat vääntyvät, kun Rob tylyttää armottomasti unelmansa myynyttä kokkia. Campin ja todellisten tunteiden raja vääristyy. Ravintoladuunareiden tappelukerhokin on katsojille pelkkää punaista silliä, jolla ei oikeasti alusteta räikeitä taistelukohtauksia tai mitään muutakaan. Olin erityisen ilahtunut siitä, miten tyypillisen kostotarinan viimeinen kohtaaminen ja huipentuma onkin verilöylyn sijaan ruoanlaitto-kohtaus. Pomovastusta ei kukisteta luodeilla, vaan herkuilla. Kyllä maistuu.

Kuinka erityinen teos Pig sitten lopulta on Cagen mittakaavassa? Minulle se on sitä samaa loistavaa tasoa, mihin olen tottunut jo pitkään. Elokuva on silti erikoinen tapaus. Cage osaa tehdä huussin jätteistä taidetta ja hämärryttää rajoja yksinkin, mutta tällä kertaa häntä tukee myös tavanomaista parempi taustatiimi. Erityisen hienoa on nähdä mestaria näin mietiskelevässä ja melankolisessa roolissa, joka ei ole tuttuun tyyliin valtavasti tilaa vievä ja räjähtävä. Rooli ajelehtii eteenpäin elokuvan omalla painolla niin paljon, ettei suoritus toimisi ainoastaan näyttelijän omin voimin. Sarnoski onnistuu tekemään perinteisistä B-luokan ja Ö-laarin aineksista jotain kaunista yhdessä Cagen kanssa. Siksi Pig onkin elokuva, joka loistaa näyttelijän kymmenien elokuvien kokoelmassani tavallistakin kirkkaampana. (JH)

Judas and the Black Messiah (2020)

Mustien panttereiden historiaa liikkeeseen soluttautuneen FBI:n tiedonantaja Bill O’Nealin kautta käsittelevä Judas and the Black Messiah rohmusi aimo kasan Oscar-ehdokkuuksia alkuvuoden palkintogaalassa. Voittoja tuli yksi, erittäin ansaitusti Daniel Kaluuyalle, joka oli ehdolla O’Nealia samassa elokuvassa esittävän Lakeith Stanfieldin ohella. Parhaan sivuosan kategoriassa. Molemmat ovat selvästi elokuvan pääosassa. Onneksi Anthony Hopkins oli paikalla pokaamassa toisen Oscarinsa pääosaroolista! Oli miten oli, Shaka Kingin elokuva on omiaan esittämään mustien panttereiden yrityksiä harjoittaa kansalaisaktivismia valtiovallan jatkuvasti alaspäin hakkaavan nyrkin alla Hollywood-elokuvassa ennennäkemättömällä tavalla. FBI:n ja muiden valtion haarojen onnistuneesti harjoittama liikkeen demonisointi terrorismijärjestöksi on Yhdysvalloissa niin prominenttia, että se on varmasti vuotanut suomalaiseenkin mielenmaisemaan itse kunkin aivoihin.

Kaluuya esittää kansalaisaktivisti-ikoni Fred Hamptonia, jonka FBI murhasi poliisiratsiassa miehen nukkuessa O’Nealin huumaamana sängyssään. O’Neal on lähtökohtana elokuvalle erittäin kiehtova, sillä ideologisesti tabula rasaa muistuttava pikkunilkki ei liiemmin kasvata omaatuntoa tekemistensä osalta elokuvan edetessä. Häntä on köyhiä sortavan järjestelmän uhrina hyvin vaikea moittia mistään elokuvassa nähdystä, ja tällä ajattelulla hän tosielämässäkin pötki pitkälle (kunnes lopulta teki itsemurhan tapahtumia kertaavan dokumenttielokuvan ilmestyttyä 90-luvulla). King repiikin elokuvansa huippuhetket O’Nealin paranoiasta ja toisinaan liikkeeseen kohdistetuista aidon lämpimistä tunteista ja niiden ristiriidasta miehen käytännön tekoihin. Lakonisesta käytöksestään tunnettu Stanfield on roolituksen osalta nappisuoritus.

Hamptonin puheet ja elämänasenne tulevat myös valkokankaan läpi kouriintuntuvasti, etenkin ottaen huomioon että niiden ympäristössä ei käytännössä ole mikään muuttunut. Judas and the Black Messiah onkin usein oikealla tavalla raivostuttavaa katseltavaa täysin samanlaista paskaa edelleen suoltavassa kapitalismin pauloissa olevassa yhteiskunnassa. Valitettavasti se on myös Hollywood-elokuva, mikä tarkoittaa toisinaan valitettavan siirappista tunteikkuutta ja varsin virtaviivaistettua kerrontaa. Mustien panttereiden tarinasta jää paljon kertomatta ja näyttämättä, jopa siinä määrin että elokuvan maalaama kuva liikkeestä tuntuu hieman kliiniseltä ja yksipuoliselta. Tämä ei olisi ongelma, jos elokuvan fokus olisi selvästi sen nimihahmoissa, mutta se haluaa kuvata kaikkea kattavasti samalla kerralla, mikä on näin lyhyessä ei-dokumentaarisessa kontestissa vähän liian suuri tavoite. (MM)

Bad Luck Banging or Loony Porn (2021)

Yritin ennen elokuvan katsomista miettiä, mistä nimessä Bad Luck Banging or Loony Porn on oikein kyse. “Huonon onnen panemista vai hullua pornoa”? En täysin tiedä. Ensimmäiset minuutit ovat siitä huolimatta sitä itseään, kun miehen ja naisen pelivehkeet vilkkuvat kehnosti kuvatulla pornovideolla. Totta kai, onhan kyseessä tämän vuoden Kultaisen karhun voittaja.

Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinto on viime vuosien aikana tullut korostetusti tunnetuksi rohkeista ja villeistä voittajista. Vuoden 2017 Kosketuksissa oli vielä kipeistä aiheistaan huolimatta kesyä tavaraa esimerkiksi sitä seuranneeseen romanialaiseen voittajaan Touch Me Not, joka oli täysin peittelemätön ja aggressiivisen intiimi. Romania palasi pikaisesti voiton tielle, kun Radu Juden tehtailema härski teos pääsi kohahduttamaan festivaalikansaa. Festivaalin jury nostaa esille elokuvia, jotka häpeilemättä iskevät kohti yhteiskunnan normeja. Bad Luck Banging or Loony Porn jatkaa samaa linjaa: elokuvassa opettajan toimivan Emin kuvaama, leviämään päässyt pornopätkä on vaarassa muodostua uhaksi koko uralle. Taistelutta Emi ei kuitenkaan aio prosessia niellä.

Normeja vastaan kieltämättä kapinoidaan, mutta rohkeus tuntuu näennäiseltä. Elokuva on yksinkertaisesti ilmaistuna ärsyttävä. Alun hämärä seksisessio on todellisuudessa jännittävin asia katsojalle pitkään aikaan. Jude kuvaa ikävystyttävästi Emin harhailua Bukarestissa ja kaupungin aikaa nähneitä taloja. Tunnin aikana ei saavuteta juurikaan mitään, vaan kokemus ajelehtii kyynisen kosmoksen syövereissä. Täysin misantrooppiseksi en visiota kuvailisi, mutta ote tapahtumiin ja hahmoihin on liian etääntynyt houkutellakseen yhtään lähemmäs tarkempaan tutkiskeluun. “Voi kuinka ihmiset osaavat olla kamalia“, “seksuaalisesti aktiivinen nainen on yhä monelle kova pala” ja “elämme yhteiskunnassa” ovat elokuvan suurimpia oivalluksia, vaikka ne hädin tuskin tuovat esille mitään uutta.

Satiirin veitsi on yhtä tylsistynyt. Romanialainen yhteiskunta on suuressa roolissa, joten on huomionarvoista miettiä, kuinka paljon vivahteista katoaa ulkopuolisen tarkkailijan silmissä. Merkityksetön harhailu vie kokemukselta viimeisenkin terän, joten on vaikeaa kuvailla elokuvaa edes satiiriksi. Toisessa näytöksessä Jude päätti leikkiä poliittista esseentekijää Godardin tyyliin ensin tapettuaan yleisön tyhjänkäynnillä – jaa. Kolmas ja viimeinen näytös toisaalta viedään niin läskiksi, että viimeisetkin ripaukset mistään aidosta muuttuvat toisella kädellä leivotuksi parodiaksi satiirista. Edes pannukakkua ei synny, kun jauhot puuttuvat. En osaa sanoa, onko Jude pää pilvissä ja muualla auringon ulottamattomissa maalaileva taideohjaaja, vai suuren teatterin trolli. Kumpi vaihtoehto olisi lopulta huonompi? (JH)

Relic (2020)

Kay matkustaa tyttärensä Samin kanssa äitinsä Ednan kotiin. Edna on kadonnut, ja kodin ovet on lukittu sisältäpäin. Talossa on mustia homeläikkiä. Ednan post-it -laput, jotka muistuttavat arkiaskareiden tekemisestä, peittävät huonekaluja. Edna palaa taloon parin päivän sisällä, tietämättömänä katoamisestaan. Tästä lähtee liikkeelle melkoinen metaforavyöry talon ja Ednan dementian yhteyden kasvaessa, kunnes lopulta Kay ja Sam katoilevat talon sisällä oleviin seiniin taistelemaan mustan mönjän peitossa olevan hirviön kanssa.

Relic on pelottava elokuva, mutta sen pelottavimmat asiat eivät ole kauhuelokuvien kuvastoa varsin pitkäveteisesti soveltavissa hirviöhipoissa. Ne löytyvät Ednan dementiasta ja sen vaikutuksesta hänen läheisiinsä. Kay on Emily Mortimerin esittämänä vahva nainen, joka kestää äitinsä jatkuvaa ymmärtämättömyydestä (tai ymmärryksen katoamisesta) johtuvaa henkistä väkivaltaa, koska hän tietää, että näin kuuluu tehdä. Mortimer pystyy silti läpi elokuvan osoittamaan hyvin pienillä eleillä, miten paljon tämä kokemus hajottaa häntä sisältäpäin. Hahmojen kärsimykset läpi elokuvan ovat käsinkosketeltavia, ja Ednaa esittävä Robyn Nevin on loppupuolella tavattoman tehokas esittämään sitä paniikkia, mitä nainen kokee hänen ymmärtäessään menettävänsä kosketuksensa tunnettuun maailmaan.

Onkin sääli, että elokuva keskittyy turhan usein kauhuelokuvatrooppien viljelemiseen ja niiden avulla tunnelmointiin. Kotia ympäröivät synkät metsät ja varjoissa kytevät käärmeihmiset eivät ole järin freesiä kuvastoa, eivätkä ohjaaja Natalie Erika Jamesin kyvyt ihan riitä luomaan niistä tarvittavan intensiivistä vaikutelmaa. Etenkin loppupuolen hirviötaistelut ovat haukotuttavaa katseltavaa, vaikka Mortimer ja Samia esittävä Bella Heathcote kiistämättä kaikkensa antavatkin sen vakavuuden välittämiseen. Niistä ei onnistuta saamaan irti toivottua tunnelatausta, mikä on sääli, sillä niitä tunteita elokuva on täynnä aina irroittautuessaan genrensä raameista. Juuri sen takia Relic on ongelmistaan huolimatta lopulta erittäin toimiva elokuva metaforana elämän synkempien puolien hyväksymisestä – ja siitä kauhunsekaisesta tunteesta, millä niiden esiintymistä saattaa joutua tulevaisuudessa odottamaan. (MM)

Introduction (2021)

Nuori mies yrittää löytää omaa tietään vanhempiensa paineiden alla. Nuori nainen yrittää luoda polkunsa ulkomaan opintojen ja poikaystävän toiveiden välissä. Tuntuu, ettei mikään ole elämässä koskaan helppoa. Puhetta ja keskusteluita riittää, sojua juodaan rennosti ja ihmisten väliset yhteydet paljastuvat aina niin vaikeiksi. Kyllä, olet juuri katsomassa elokuvaa Etelä-Korean tuotteliaalta ihmissuhteiden kuvaajalta eli Hong Sang-soolta.

Berliinin elokuvajuhlilla debytoinut, myös osittain samaisessa kaupungissa kuvattu Introduction on taattua Hongia. Teos jatkaa suoraviivaisen kolmen näytöksen teemaa The Woman Who Ranin mukaisesti, ja on selkeästi vähäisempi tuotos ahkeran ohjaajan kynästä. Elokuvaa on hieman jopa parjattu siitä, kuinka samankaltaista ja muuttumatonta kuvausta Hong voi tehdä kuin aina ennenkin. Elokuva kalpenee selkeästi ohjaajan parempien ja uskaliaampien hetkien rinnalla, mutta huonoksi sitä ei tarvitse kuvailla. Erityisesti festivaalien vakionimeksi muodostuneen auteurin ystäville Introduction on ennemminkin varma herkkupala, jonka kanssa viihtyä 66 minuuttia vaivattomasti.

Berlinalessa Hong jopa palkittiin parhaan käsikirjoituksen hopeisella karhulla. Se saattaa ihmetyttää kovempaakin fania, sillä niin tavanomainen ja huomiota keräämätön nautiskeluhetki Introduction on. Hämmennystä lisää jokseenkin sekin, että elokuva näyttäisi olevan perunalla tai muulla vihanneksella kuvattu ilmestys, pikselien selkeästi vilkkuessa kankaalla. Mitään suurta miinusta ei tästä ominaisuudesta kokemukselle synny, mutta samalla katsoja saattaa jäädä kaipaamaan Hotel by the Riverin upeasti filmattuja mustavalkoisia maisemia. Tunti rakkaan ohjaajan seurassa vierähtää silti nopeasti. Tuskin elokuva pituudellaan heitäkään pois pelottelee, jotka ovat epävarmempia modernin mestarin tyylistä. Jos kuitenkin jostain syystä haluat katsoa vain yhden Hongin vuodessa, tai vähäisemmät teokset eivät saa sinua erityisesti syttymään, jää odottamaan ohjaajan toista tuoretta lahjapakettia. Cannesista kantautuneiden huhujen mukaan In Front of Your Face olisi tarjoamassa jotain tuttua, uutta ja tarkasti iskevää. Siihen asti tämä annos halvempaa, mutta siltikin mieltä ja kehoa lämmittävää riisiviinaa riittäköön meille. (JH)

Candyman (2021)

Bernard Rosen Candyman on 90-luvun parhaita kauhuelokuvia kiitos kulttuurisen omimisen ja aikansa urbaanin miljöön tarkkanäköisen kuvauksen. Vuosikymmenelle tyypillisesti tätä seuranneet rahanahneet, omaan mytologiaperäpäähänsä pää edellä uppoavat jatko-osat eivät järin antaise tulla mainituiksi, mutta kuten niin monen muunkin kauhuelokuvasarjan tapauksessa moderni Hollywood tarjoaa nyt erittäin suoran jatko-osan alkuperäiselle elokuvalle. Valitettavasti ohjaaja Nia DaCostan yhdessä Jordan Peelen ja Win Rosenfeldin kanssa kirjoittama käsikirjoitus yrittää käsitellä liian montaa asiaa yhden katon alla, eikä elokuvan armollinen 90 minuutin kesto millään riitä niiden kaikkien sullomiseen sen sisälle. Kirjoitustiimin lähestymistapa tulee kiitettävästi selväksi alkutekstien aikana: Siinä missä Rose kuvasi Chicagoa suoraan ylhäältä alas kuvatuilla helikopteriotoksilla, DaCostan alkutekstit on kuvattu suoraan katutasolta ylöspäin. Pilvenpiirtäjät katoavat taivaisiin, ja näkökulma pohjustaa elokuvan asetelman. Rosen elokuvassa valkoinen rikas nainen lähtee seikkailulle slummeihin, mutta tällä kertaa ponnistamme liikkeelle katutasolta.

Tai näin voisi kuvitella. Alkuperäisen tavoin myös tämä uusi Candyman käsittelee muun muassa gentrifikaatioprosessia päähenkilö Anthonyn (erittäin kovassa nosteessa oleva harvinaisen lahjakas Yahya Abdul-Mateen II) asuessa remontoidussa taiteilijakämpässä naisystävänsä kanssa. Päähenkilö on lapsena ollut huono-osaisempi, mutta nykyään hänellä menee niin hyvin, että katutasolla liikkumisesta voi olla montaa mieltä. Hän on tässä mielessä hyvinkin samanlainen hahmo kuin Virginia Madsenin Helen alkuperäisessä lähtiessään selvittämään Candyman-hahmon legendaa. Motiivi on tosin erilainen, sillä DaCostan teoksen kirkkain hyve on se, miten se kuvaa alkuperäisessä elokuvassa nähtyjen urbaanien legendojen syntyä osana Yhdysvaltojen rotuväkivaltatäyteisen historian jatkumona. Elokuvan parhaimmat hetket ovatkin näitä menneitä kansallisia traumoja käsittelevät varjoteatteriesitykset, ja se, miten tarinat reflektoituvat joko Candymanissa itsessään hahmon ulkomuodossa ja käyttäytymisessä tai siinä, miten nämä traumat hyvin selkeästi näkyvät hahmojen elämissä (ja etenkin Anthonyn luomassa taiteessa).

Valitettavasti DaCostan haluama tematiikka ei kulje täysin käsi kädessä sen kauhuelokuvan muotin kanssa, minkä käsikirjoittajatiimi on jostain syystä tälle elokuvalle valinnut. Tämä johtaa siihen, että tarinan hahmot saattavat helposti sanoa ideologisia lausahduksia, jotka eivät millään tasolla käy yhteen samojen hahmojen käyttäytymisen tai ideologioiden kanssa elokuvan kauhutäyteisemmällä puolella (tämä on erityisen korostetusti näkyvissä Colman Domingon näyttelemän pesulanpitäjän kohdalla). Tämä epäsuhta syö valitettavasti useiden kauhukohtausten tehoa, mikä on sääli, sillä DaCosta on kuvaaja John Guleserianin kanssa saanut aikaan todella näyttävää kauhukuvastoa. Etenkin kaikki elokuvan peilien ympärillä pyörivät kikkailut ja Rosen alkuperäiselle vahvasti kumartavat hitaat zoomit ulos tai sisäänpäin hyvin pitkän matkan päästä ovat vaikuttavaa katseltavaa.

Candymanin pohjimmainen ongelma on siis se, että se on jostain syystä perinteisemmän verellä ja suolilla läträävän kauhuelokuvan muottiin ängetty elokuva mustien traumasta. Jos tarinan kulku olisi jotenkin metaforallisempi tai vaihtoehtoisesti huomattavasti maanläheisempi, elokuvan shokkiarvoja tavoitteleva lopetus voisi oikeasti toimiakin ahdistavana ja pelottavana skenaariona. Tässä muodossa se tuntuu poliisiampumisineen kaikkineen valitettavan ennalta-arvattavalta (mikä on varmasti osa tavoiteltua vaikutusta), mutta ennen kaikkea tylsältä. Candyman ei ole huono elokuva, mutta se on elokuva, joka ei muovaudu omien tarkoitusperiensä ympärille sopivaksi. Tuntuu oudolta todeta, että näin korkealle kurottavan elokuvan olisi pitänyt tehdä vielä enemmän, mutta tarinan muotti ei anna muita vaihtoehtoja. Epäonnistumisena kyseessä on kiehtova ja harvinainen esimerkki jostain, mitä voi silti sellaisenaan hyödyntää jonkinasteisena valistustyökaluna, keinona ymmärtää ympäröivää maailmaa. Tekijät ovat onneksi panostaneet tähän puoleen, sillä elokuvan verkkosivuilta voi ladata näitä asioita tarkemmin syynääviä oppaita. (MM)

The Green Knight (2021)

Milwaukeesta ponnistava 40-vuotias elokuvantekijä David Lowery on kävellyt yllättävän pitkän ja kiinnostavan matkan jo lyhyessä ajassa. Matkaa on kertynyt kahdeksan vuoden aikana romanttisesta rikosdraamasta Disneyn uuteen Pete ja lohikäärme Elliott -versiointiin, ja lattialla piirakkaa syövästä Rooney Marasta näyttelijälegenda Robert Redfordin huikeaan kunniakierrokseen. Miehen elokuvat ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta jokainen niistä on onnistunut niittämään kiitosta. Tänä vuonna Lowery toi yleisölle jälleen toisenlaisen kokemuksen, kun ohjaajan vihreä ritari – The Green Knight – laukkasi valkokankaille uudenlaisen ritarifantasian kanssa. Elokuva perustuu kuningas Arthurin legendaan liittyvään runoelmaan Sir Gawain and the Green Knight.

Loweryn elokuva miehuudesta ja kunniasta tarjoaa taattua herkkua niille, jotka nauttivat tasaisesti kaikista tuotantoyhtiö A24:n levittämistä elokuvista. Helvettiä keskiajan taru on heille, jotka eivät voi sietää Ari Asteria, eräiden modernien kauhuelokuvien tauottomia ulinamusiikkeja tai tarpeetonta synkistelyä. Kuulun itse vankasti jälkimmäiseen heimoon, ja tuskalliset muistot Hereditaryn näytöksestä valtasivat mielen. Valtava pettymys on sinänsä odottamatonta, sillä olen pitänyt kaikista näkemistäni ohjaajan elokuvista. Lähin vertailukohta olkoon A Ghost Story, joka taiteili herkullisesti – onnistuneesti –  hipsterismin, teennäisen patsastelun ja ironian taistelukentillä. The Green Knight ei yllä samanlaiseen taituruuteen, vaan on kamalaa katsottavaa alusta loppuun.

Loweryn kamera tallentaa monta teknisesti upeaa otosta, näyttelijäsuoritukset ovat sinänsä päteviä ja keskiajan tyyli on toteutettu tyydyttävällä tavalla. Ongelma on siinä, että toteutuksesta puuttuu täydellisesti minkäänlainen tunneside tai ihmismäinen elementti. Ohjaaja sortuu Asterille tyypillisiin kohtauksiin, jotka näyttävät kivalta kuvakaappauksina Twitterissä, mutta jotka ovat lopulta pelkkää estetiikalla masturbointia oikeiden tunteiden kustannuksella. Kohtaukset eivät hengitä, kun kuoro huutaa ja musiikki pauhaa. Elokuva kumisee tyhjyyttä, ja tarina on kokonaiskuvassa turhuuden huipentuma. Teemoista tai hahmoista ei yksinkertaisesti saa otetta.

Koko kokemuksen naurettavuutta alleviivaa Loweryn pähkäilemä outo lopetus, joka tuntui lähinnä loukkaukselta kaiken kestetyn harhailun jälkeen. Jos olisin lähtenyt kävelemään kesken näytöksen, se olisi ollut ohjaajalle voitto – puoli tuntia roskaa on ihan ok, mutta 130 minuuttia kipua jättää jälkeensä vain yhden vihaisen ja väsyneen kriitikon. Mikäli lukijaa kiinnostaa yhtä itseriittoinen ja outo tutkielma maskuliinisuudesta hyvältä ohjaajalta, katso Peter Stricklandin GUO4. Ainakin se on vain kolme minuuttia pitkä. (JH)