Rakkautta & Anarkiaa järjestettiin 34. kerran Helsingissä syyskuun lopulla viime hetken koronajärjestelyjännityksestä huolimatta. Laajakuva tarjoilee lukijoilleen tuttuun tapaan kattavan festivaaliraportin ennakon ja kolmen osan muodossa. Tässä ensimmäisessä osassa valkokankaalta ihaillaan monenlaista musiikkia. Raportin tekstit ovat kirjoittaneet Joakim Heinonen (JH) ja Miikka Mononen (MM).

Muut raportin osat löydät tämän linkin takaa.

David Byrne’s American Utopia (2020)

Talking Heads -yhtyeen solistina (ja suunnilleen kaikissa muissakin rooleissa) ja sittemmin sooloesiintyjänä toimineen David Byrnen American Utopia -musikaali sai alkunsa samannimisen soololevyn konserttikiertueena, jossa Byrne esiintyi 11-henkisen, täysin langattomia instrumentteja soittavan bändin kanssa tyhjällä lavalla. Sittemmin Bostonissa ja Broadwaylla hurmannut esiintyminen taltioitiin Spike Leen toimesta R&A:ssakin nähtyyn konserttitaltiointimuotoonsa. Jonathan Demmen Talking Heads -konserttielokuva Stop Making Sense on ansaitusti genren suurimpia klassikoita, joten Byrnen paluulta tähän formaattiin on lupa odottaa suuria. Ilokseni Leen ja Byrnen yhteistyö ei petä – David Byrne’s American Utopia on valkokankaalta tai kotona töllöttimestä katsottunakin terävä, hauska, koskettava ja ennen kaikkea fyysisestikin ihmistä liikuttava teos.

Suurimmat kehut voi ohjata vähemmän yllättäen Byrnen sanoittamalle ja säveltämälle musiikille, ja muutamalle niiden lomassa soitettavalle Talking Heads -hitille. Kaltaiselleni musiikkiummikollekin on selvää, että näiden kappaleiden rytmitaju on täysin pettämätön. Instrumentteja tuodaan mukaan orgaanisesti sekä musiikkiin että lavalle muusikkojen astuessa esiin varjoista esityksen edetessä, ja jokaisen uuden elementin huomaa välittömästi mukaansatempaavissa sävelmissä. Funkahtava basso yhdistyy toisinaan hyvinkin aggressiiviseen rummutukseen, ja Byrnen villisti moduloiva lauluääni ei ole menettänyt tehoaan edes kunnioitettavassa 67 vuoden iässä.

Lee on myös poikkeuksellisen skarppi, etenkin Adam Goughin ansiokkaan leikkauksen osalta. Leikkauksia naitetaan onnistuneesti musiikin rytmiin ilman, että kokonaisuudesta syntyy levotonta vaikutelmaa. Musikaalin näyttämönä toimiva metalliketjuin ympäröity tyhjä lava voisi helposti vaikuttaa klaustrofobiselta, mutta Ellen Kurasin kamera taltioi sen niin monesta kulmasta, että tila tuntuu elävän ja hengittävän onnistuneesti. Suuri osa tässä vaikutelmassa on yleisöllä, joka on otettu mukaan sekä esitykseen että taltiointiin: Usein Lee leikkaa joko takarivin penkeille, josta näkyy hyvin lavan edessä tanssivien hahmojen siluetteja, että näyttämöltä yleisön suuntaan, joka poistaa täysin teoksen värimaailman kliinisen uhan tekemällä kokonaisuudesta sen sijaan intiimin näyttämällä meille ihmisiä, jotka tätä esitystä katsovat – kuten mekin.

Kyseessä ei ole kuitenkaan pelkkä perinteinen konsertti. Byrnellä on esityksen aikana useita välispiikkejä, jotka muistuttavat jonkinlaista filosofista stand-upia. Keskeisenä teemana ovat ihmisten väliset yhteydet, mitä tavalla tai toisella kaikki laulutkin – Byrnelle ominaisen abstraktoidusti – käsittelevät. American Utopia olisi helppo nähdä jonkinlaisena koontina vuoden 2018 Yhdysvaltojen ongelmista (vaikutelmalta on erittäin vaikea välttyä Byrnen yhtyeineen esittäessä Janelle Monáen modernin protestiklassikon Hell You Talmbout), mutta nykytilaa enemmän se käsittelee nimensä mukaisesti tulevaisuutta, tai sitä, miten jonkinlaista utopiaa kohti voisi pyrkiä. Loppupäätelmä sopii erinomaisesti Byrnen Reasons To Be Cheerful -multimediaprojektiin, josta tämä albumi alkujaan syntyi: Empatian ja toivon kautta se on mahdollista. Byrne optimistina uskoo, että nämä tavoitteet eivät ole saavuttamattomissa. Ihailtava kanta, johon yhtyisin mieluusti jos en olisi pessimisti. (MM)

The Nowhere Inn (2020)

Elokuva alkaa auton ajaessa läpi joutomaata. Huumorilla lyödään alkulämmöt: kuljettaja ei tiedä, mikä ihmeen julkkis takapenkillä istuva, itseään esittävä muusikko St. Vincent muka on. Edes kuskin poika ei ole kuullut hänestä. Vitsi on kai siinä, etten itsekään ollut. Kattavan Wikipedia-artikkelin perusteella olisi kai pitänyt.

Sitten The Nowhere Inn kelaa taaksepäin, ja eteenpäin, ja taaksepäin. Oikeasti kyseessä on tarinointia fiktiivisen dokumenttielokuvan teosta; tai ennemminkin epäonnistuneesta sellaisesta, kun St. Vincent eli Annie Clark selostaa puhuvana päänä tapahtumia. Pelkästään komediaa ei ole tarjolla, sillä sekoitus muodostuu psykologisista pulmista, hämärtyvästä todellisuudesta ja artistin hajoavasta identiteetin tunteesta. Ilmiselvimpiä inspiraation lähteitä tuskin tarvitsee listata, mutta sanottakoon se, että tuotoksesta löytyy muitakin makuja kuin Lynchin synnyttämää haamukipua. Ihan pelkästä apinoinnista ei ole kyse, mikä ei ollut itsestäänselvyys, sillä alku muistutti pelottavan paljon viime vuoden R&A:n kamalasta Greener Grassista.

Käsikirjoituksesta vastasi Clarkin lisäksi Sleater-Kinney -yhtyeestä ja TV-sarja Portlandiasta tuttu, myös dokumentin ohjaajaa eli itseään esittävä Carrie Brownstein. Sarjasta napattiin mukaan lisäksi oikean elokuvan ohjaaja Bill Benz. Portlandia palailee mieleen saman huumorintajun yhteydessä, eikä huonossa mielessä. Kaikki vitsit eivät uppoa, mutta komediapuoli on lopulta elokuvan piristävimpiä elementtejä hienolta kuulostavan ja näyttävän musiikin lisäksi. “Filosofiset” kysymykset, todellisuudesta irtautuneen esiintyjän egotrippailu ja surrealistinen peruskaura eivät jätä samanlaista jälkeä. Käsikirjoitus on liian tietoisen absurdi eikä tarpeeksi taitava vakuuttaakseen vakavammilla teemoillaan, enkä täysin osta elokuvan mukamas itseironista kukkoilua. Mieleen palautui venäläisen pop-artisti Monetochkan kappale, jossa nuori nainen laulaa hauskasti olevansa niin “post-post” ja “meta-meta”. Se on sääli, sillä useissa kohtauksissa hyvät ja huonot puolet yhdistyvät, jolloin lopullinen vaikutelma on jotain huokaisun ja jokseenkin kiusaantuneen hymyn väliltä.

En usko Clarkin tai St. Vincentin persoonan kiehtovan minua tätä enempää jatkossakaan, mutta musiikkia saatan ottaa kokeiluun. The Nowhere Inn on parhaimmillaan näiden taltioitujen liveperformanssien aikana – kun millään muulla kuin musiikilla ei ole merkitystä, jolloin on lupa nauttia ilman minkään tason postmodernismia, post-ironiaa tai meta-metaa. (JH)

Poly Styrene: I Am a Cliché (2021)

Paul Sngin ja Celeste Bellin Poly Styrene: I Am a Cliché luotsaa Bellin suhdetta tämän edesmenneeseen äitiin. Matka tapahtuu pitkälti arkistomateriaalin kautta, mutta näemme toisinaan myös vastikään kuvattua videota, jossa Bell tutkii äitinsä jäämistöä tai käy heille merkityksellisissä paikoissa. Suhteen keskinäinen ongelmakohta läpi Bellin elämän on ollut se, että hänen äitinsä on Marianne Elliott, alias Poly Styrene, brittiläisen punk-skenen kuumimman buumin keskeisimpiin bändeihin kuuluneen X-Ray Spexin laulaja-lauluntekijä. Näemme Styrenen muuttuvan kiusatusta koululaisesta vakavan kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa elävään nuoreen äitiin. Osa dokumentista on genrelle turhankin perinteisesti (tällä kertaa näkymättömien) puhuvien päiden (kollegoita, muusikoita, kriitikkoja) monologeja Styrenen elämästä ja taiteesta, mutta merkittävä osa siitä on joko Bellin kertojaääni tai Styrenen päiväkirjaotteita, joita lukemaan on pestattu Ruth Negga.

Dokumentin rakenne on syklimäinen: Ensin kuulemme Bellin kertovan jotain äidistään tai hänen suhtautumisestaan johonkin äidilleen keskeiseen asiaan, sitten Neggan juontamia lyhyitä päiväkirjatekstejä, jonka jälkeen Styrenen fanit ja ystävät vaihtoehtoisesti hehkuttavat tai kauhistelevat hänen tekojaan, jonka jälkeen Negga saa viimeisen sanan ennen seuraavaan tematiikkaan siirtymistä Bellin sanojen avulla. Ehdottomasti parasta tässä kaikessa ovat aina ensimmäiset kaksi vaihetta: Bellin ja Neggan sanomisten välillä tuntuu syntyvän jonkinlainen dialogi, ja etenkin Bellin kasvava ymmärrys äitiään kohtaan kasvaa silminnähden läpi dokumentin. Styrenesta jää lopulta traaginen kuva ihmisestä, joka ei ollut millään tavalla valmis kuuluisuuden aiheuttamaan taakkaan – yhdistettynä taiteilijan taipumukseen provosoida ja akuuttia hoitoa kaipaavaan mielenterveyden häiriöön hänestä tuli epävakaa persoona ja nuoruudessaan sopimaton äiti. Bellin katumuksessa siitä, että hän ei antanut äidilleen riittävästi uusia mahdollisuuksia ennen tämän kuolemaa on jotain universaalia ja koskettavaa. Yhteistyössä Zoe Howen kanssa syntynyt käsikirjoitus esittää nämä konseptit parhaimmillaan lyyrisellä kauneudella.

Ei toki sillä, että muut haastateltavat eivät antaisi mitään dokumentille. I Am a Clichétä on markkinoitu ahkerasti Styrenen persoonalla ja sillä, miten hän oli punkkiskenen ensimmäinen musta naisesiintyjä. Haastateltavien avulla tästä representaatiosta tulee knoppitiedon sijaan konkreettinen esimerkki siitä, miksi se on tärkeää taiteessa esimerkiksi Neneh Cherryn puhuessa siitä, miten hän Styrenen kautta pystyi – ja ennen kaikkea uskalsi – löytää oman paikkansa musiikkimaailmassa. Toisinaan haastateltavat antavat myös oivaa kontekstia sille, mikä teki Styrenen – ja X-Ray Spexin – musiikista poikkeuksellista aikalaisiinsa verrattuna. Harmillisen usein nämä hahmot kuitenkin vain sanoittavat joko ruudulla näkyvän arkistomateriaalin merkitystä tai kertaavat jo aiemmin kuultujen tapahtumien kulkua. I Am A Cliché olisi muiden avujensa kanssa todella koskettava teos, mutta sen muodonmuutos välillä harmaaksi massaksi sössöttäviä musiikkituottajia ja 70-luvun katukuvastoa syövät valitettavan paljon sen tunteellisesta tehosta. (MM)

Annette (2021)

Leos Carax, tuo Ranskan elokuvataiteen väsymätön puuhamies. Carax on ollut elokuvien maailmassa mukana jo 80-luvulta lähtien, mutta minkäänlaista massatuotantoa ei ole syntynyt. Ohjaaja on tullut tunnetuksi vuosi vuodelta enemmän hiotummista ja harkituista visioistaan. Salama tai rahoitus ei iske liian usein, sillä muutaman vuosikymmenen aikana ohjaajalle on valmistunut yhteensä vain kourallinen pitkiä elokuvia. Pitkä odotus kuitenkin palkittiin jälleen, kun Carax palasi Cannesiin yhdeksän vuotta Holy Motorsin jälkeen ja voitti parhaan ohjaajan palkinnon paljon odotetulla musikaalillaan Annette.

Kulttiyhtye Sparksin musiikilla höystetty spektaakkeli on melodramaattinen farssi ja ristiriitojen valssi – rakastettava, ärsyttävä ja ihan napakymppi. Romanttisten, traagisten musikaalien perustuksiin ja muihin yleisiin kliseisiin suhtaudutaan pisteliään kuivasti. Possesta löytyy esimerkiksi niin ihana mutta niin toksinen mies, kärsivä taiteellisempi puoliso, katkera incel, lapsen kapitalistinen kaupallistaminen ja paljon muuta. Annetten selkeä itsetietoisuus ja jatkuva itsereflektio voi muodostua monelle ainoastaan luotaantyöntäväksi, mutta mielestäni Carax pitää langat käsissään mestarillisesti.

Elokuva on yksi kaikkien aikojen nuorallatansseista: se osaa olla samassa kohtauksessa yllättävän hauska ja huomattavan ärsyttävä (Adam Driverin “jumalan apina” -esitys), tai huikean melodramaattinen ja kylmän teatraalinen (julisteeseen liittyvä kohtaus merellä). Lisäksi elokuvan luonnetta kuvaa hyvin alkupään rasittava rakkausrallatus (“me rakastamme toisiamme niin paljon…”), josta voit halutessasi vetää pultit tai tehdä saman ja nauraa päälle. Tämä tärkeä ominaisuus, joka pakottaa katsojan kamppailemaan kokemusta vastaan jatkuvasti, on yksi elokuvan suuruuden ja ainutlaatuisuuden rakentavista elementeistä. Voisi sanoa, että se on suorastaan Annetten sielu.

Marion Cotillard tekee elokuvassa myös oivan suorituksen, mutta on selvää, että Driver on illan tähti. Alle 40-vuotias näyttelijä on osoittanut monipuolisuuttaan jo monessa paikassa, useamman ohjaajamestarin alaisuudessa. Samalla vimmalla tähti heittäytyy Annetteen, ja muodostaa itsensä elokuvan ristiriitojen kasvoiksi. Inhottava ja rasittava, mutta koskettava ja inhimillinen. Kultaisen ukkopatsaan voitto lienee vain ajan kysymys tälle amerikkalaisen nykyelokuvan suvereenille taiturille. Näyttelijöistä mainittakoon vielä kesäkuussa seitsemän vuotta täyttänyt Devyn McDowell, joka myy täydellisesti elokuvan upean loppukohtauksen yhdessä Driverin kanssa.

On mielenkiintoista, että musikaalin itse musiikkiosuus on välillä ajettu paitsioon Caraxin toimesta. Siitäkin huolimatta, että musiikki on jatkuvasti läsnä, kuulostaa hyvältä ja myös dialogi on laulettua. Sparksin sävellykset eivät välttämättä ole selkeän ikimuistoisia teoksia, mikä antaa omaa tilaa elokuvan tarinalle ja teemoille. Modernit musikaalit keskittyvät usein vahvoihin musiikkihetkiin, mutta Caraxille musiikki on luonnollinen osa elokuvaa eikä erityisen huomionarvoinen asia. Se on tapa kertoa tämä tarina, tapa tehdä tämä elokuva. Välillä musiikin huuma ottaa erityisesti vallan, useimmiten ei. Välillä elokuva rikkoo muitakin perinteisiä “sääntöjä”; dialogia lauletaan ohjaajan fiiliksen mukaan, mutta ei jokaisessa kohtauksessa. Erittäin menevä alkukappale So May We Start on silti hyvä ja tärkeä valinta elokuvalle, joka käynnistää shown välittömästi.

Tyypillinen ranskalainen kuivakkuus yhdistyy säntillisesti rakennettuun, täysin räiskyvään visioon. Rajoja rikotaan, pilkataan ja käytetään hyväksi säälittä. Valtava määrä tuntemuksia virtaa katsojan lävitse, ja lopulta kyyneleetkin virtaavat. Kyhäelmä toimii niin tuskallisen hyvin ollen samalla niin raskaan provokatiivinen, että kyseessä täytyy olla mestariteos. (JH)