Elokuvissa henkilöiden kohdatessa syntyy joko rakkaus tai konflikti. Tänään painotamme jälkimmäistä viedessämme teidät läpi huoltajuuskiistojen, kapinoiden, ihmiskokeiden ja sotakenttien.

Tämän Rakkautta & Anarkiaa 2018 -raportin osan kirjoittivat Suvi Heino, Jyri Majuri, Joonatan Nikkinen ja Joonas Nykänen. Kaikki festivaalia käsitellyt tekstit löytyvät tämän linkin takaa.

Custody (2017)

Millaista on joutua lain määräyksestä viettämään aikaa sellaisen ihmisen kanssa, josta haluaisi sekä vaistonvaraisesti että järkisyistä pysyä kokonaan erossa? Ranskalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Xavier Legrandin esikoiskokopitkä Custody vie keskelle ahdistavaa pattitilannetta. Huoltajuuskiistoja on käsitelty elokuvissa usein aiemminkin, mutta harvoin näin vähäeleisesti ja silti tiivistunnelmaisesti.

Custody alkaa oikeustalolta. Pitkässä alkukohtauksessa hiljattain eronneet Miriam ja Antoine asianajajineen setvivät tuomarin edessä 11-vuotiaan Julien-pojan huoltajuusasiaa. Miriam haluaisi, ettei Antoine saisi tavata poikaa lainkaan. Julien itse on ilmaissut lausunnossaan tahtovansa samaa. Antoinen asianajajan mukaan väitteet väkivaltaisuudesta ja vainoamisesta ovat valhetta: Antoine on kunnon mies ja omistautunut isä, joka on joutunut ex-vaimonsa lokakampanjan kohteeksi. Miriam kertoo toivovansa vain rauhaa. Antoinelle myönnetään tapaamisoikeus joka toiselle viikonlopulle. Hän hakee Julienin aina tämän isovanhempien luota, sillä Miriam ei halua paljastaa uutta osoitettaan. Varsin pian katsojalle selviää, että Miriamin pelko on perusteltua.

Elokuvan painostava tunnelma luodaan yksinkertaisilla ratkaisuilla. Kohtaukset rakentuvat rauhassa, kuvat ovat tiiviisti rajattuja ja loistavat näyttelijät saavat tilaa hahmojen pinnan alla kuohuvien tunteiden välittämiseen jännitteisissä tapaamistilanteissa. Musiikin pois jättäminen on erinomaisesti toimiva tehokeino. Katsojan tunteita ei manipuloida eikä Antoinea esitetä suoranaisena hirviönä, vaan inhimillisenä miehenä, joka ei pysty hillitsemään mustasukkaisuuttaan, pakkomielteisyyttään tai kostonhimoaan. Näkökulmahenkilönä on pitkälti Julien, joka nuoresta iästään huolimatta ymmärtää kyllä olevansa isälle lähinnä vain keino saada pidettyä yllä yhteys äitiin. Miriamin uupunut alistuminen ja itsesuojeluhalusta kumpuava myönnyttely kertovat tylyä kieltä siitä, kuinka sana sanaa vastaan -tilanteissa on lähes mahdotonta saada oikeutta.

Venetsian elokuvafestivaaleilla syksyllä 2017 parhaan ohjaajan palkinnon voittanut Legrand osoittaa hallitsevansa jo uransa alkuvaiheilla suvereenisti ohjauksen taidon. Hän on saanut päänäyttelijöistä irti erinomaisen hallitut ja tyylipuhtaat suoritukset. Katsojan lähes alusta asti odottama ja pelkäämä loppuhuipennus saa sydämen pumppaamaan verta hurjana, mutta ei sorru itsetarkoitukselliseen järkyttämiseen. Custody ei ole näyttävä elokuva, mutta se on esimerkillisen tehokas. (SH)

The Last Relic (1969)

Lyhyen mutta muistettavan ohjaajanuran tehneen Grigori Kromanovin Viimne reliikvia eli The Last Relic eli Taistojen mies on vahvasti robinhoodmainen, 1500-luvun Eestiin sijoittuva seikkailukertomus. Pyhän Birgitan luita somassa korulippaassa säilyttävä kirkko tyrannisoi rahvasta, jonka kapinaannousun keskellä temmeltää myös salaperäinen muukalainen: hieromassa välistä vispilänkauppaa luostarin johtajattaren sukulaistytön kanssa, toisinaan taas tielleen astuvien kylkiluita miekallaan.

Eduard Bornhöhenin novelliin perustuva ja Tallinnfilmin tuottama kulttielokuva on juonenkehittelyä omemmalla maaperällä huisin toimintansa ja aktiivisen henkensä puolesta. Kattokruunuissa flengaaminen, päälle vyöryviä vihollisjoukkoja vastaan kamppaileminen ja muu levottomuus tuovat mieleen Errol Flynnin edesottamukset. Kiehtovat lavasteet, kuten lopulta koomiset mittasuhteet saava tyrmään tipauttava salaluukku, kyyhkyskaappi, suuret shakkinappulat ja laudan yläpuolelta viestejä sylkevä demoninen naama kutittelevat jännyydellään katsojan sisäistä pikkunappulaa. Valitettavasti toiminnalta löytyy myös varjopuolensa, inhottavissa määrin rääkättyjen hevosten muodossa.

Historiallisesti uskottavalta näyttävän kertomuksen kuvia siivittävät kontekstiin sopivat, Viron itsenäisyyskamppailun keskellä myös myöhempää suosiota nauttineet balladit. Vaikka suurin, kuvien rikkomiseen ja ennen kaikkea ateistiseen henkeen istuva häväistys nähdään lopussa pyhäinjäännösten paiskautuessa lattian kivetykselle, voi viimeisistä kohtauksista jopa löytää eräänlaista kritiikkiä: vaikkei papistoa todellakaan ylistetä, ei väkivaltaa kylvävien ja lopulta koko laitoksen polttavien talonpoikien riehunnalle ole helppoa kumartaa. Itseäni suurimmin naurattanut hetki nähdään häijyyttä tihkuvan jumalanmiehen ihastellessa koeputken punaista nestettä ja todetessa kyseessä olevan hänen lempivärinsä. Jotain puolestaan joko meni itseltäni pahasti ohi, tai sitten selkään puukotetun ja koskeen paiskatun sankarin äkillinen paluu valkokankaalle edusti leffan surrealistisinta antia.

Kaiken kaikkiaan viihdyttävä ja onnistunut rämistely, joka peittoaa kokonaisuutena mennen tullen Kromanovin toisen festareilla nähdyn ja kulttistatuksesta nauttivan kuvan, ‘Hukkunud Alpinisti’ hotellin (1979). Tiedä sitten, olisiko Eestissä kulttuurihistoriaa tehneelle digikopiolle ollut saatavillakaan 35-millistä vaihtoehtoa, mutta pienen pettymyksen käyntiin hurahtanut dcp-projektori joka tapauksessa allekirjoittaneelle tuotti. (JNi)

 Extraordinary Mission (2017)

Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliperinteitä kerratessa ei sovi unohtaa aasialaista toimintaelokuvaa. Hongkongilaisen toiminnan (puhumattakaan komediasta!) kultakausi on jo kaukana menneisyydessä, ja nykypäivänä melodramaattiset takaa-ajo-, ammuskelu- ja uhrautumiskekkerit profiloituvat vaurastuvan Manner-Kiinan tuotteiksi. Infernal Affairs (2002) -tekijöiden Alan Makin ja Felix Chongin yhdessä Anthony Punin kanssa työstämä Extraordinary Mission vie katsojan jälleen kerran peitetehtävissä toimivan nuoren, kunnianhimoisen poliisin mukana järjestäytyneen rikollisuuden armottomaan maailmaan.

Lin Kai -salanimellä operoiva protagonisti onnistuu elokuvan alkupuolella vinkkaamaan todelliselle työnantajalleen eli poliisille toisen työnantajansa, huumekauppiaan, rahan- ja tavaranvaihto-operaatiosta, joka ratsataan. Lin Kai päätyy vielä kovempien tekijöiden vangiksi epäiltynä petturuudesta. Viidakossa majaileva rikollispomo Eagle suostuu ottamaan riskin ja päästämään Lin Kain mukaan huumebisneksiinsä. Tähtäimessä Eaglella on paitsi kaupan kasvattaminen, myös poliisietsivä Li Jianguo, jolle hän kantaa henkilökohtaista kaunaa – ja joka sattuu olemaan myös Lin Kain peiteoperaation kontakti. Juonen yksityiskohdilla ei sinänsä ole elokuvassa turhan paljon merkitystä. Olennaista on, että vauhtia ja tunteita piisaa.

Hongkong-perinteestä ponnistava heroic bloodshed -tyyli on vahvasti läsnä Extraordinary Missionissa, vaikka elokuva ei tyylilajin puhtain edustaja olekaan. Mukana on kuitenkin huomattavan paljon melodraamaa. Kiinalaisessa elokuvassa melodramaattisuus on usein häpeilemättömämpää kuin länsimaalaisissa elokuvissa. Suuret tunteet leimaavat miehisiä genre-elokuvia, joissa miehet saavat olla haavoittuvaisia. Hahmojen taustatarinoilla on merkitystä, vaikkeivät hahmot olisikaan kovin moniulotteisia. Myös lojaalius on merkittävässä roolissa. Pääsankari ei pärjää yksin, ja kaverin puolesta on tyypillistä uhrautua.

Extraordinary Mission on pätevästi ja ammattimaisesti tehty toimintaelokuva, joka ei kuitenkaan kliseisyydessään edusta genren innovatiivisinta tai persoonallisinta aasialaistarjontaa. Sitä parempia verrokkeja löytynee suhteellisen helposti, vaikka ei olisikaan tämäntyyppisten elokuvien fanaattinen harrastaja. Länsimaissa tuotetulle tusinatoiminnalle Extraordinary Mission ei silti vertailussa kalpene ollenkaan. (SH)

Swinging Safari (2018)

Stephan Elliottin uusin komedia, ohjaaja-käsikirjoittajan omasta lapsuudesta ammentava Swinging Safari (alkuperäiseltä nimeltään Flammable Children) on tyyliltään ja asenteeltaan hyvin australialainen. Aksentit ovat paksuja, rusketukset syviä, hahmot häpeilemättömiä ja huumori härskiä. 1970-luvun uinuvaan merenrantalähiöön sijoittuvassa elokuvassa seurataan kolmea keskiluokkaista naapurusperhettä, joiden vanhempien toilailut saavat lapset nolostumaan ja hämilleen. Mukana on parinvaihtoa, kyseenalaista seksivalistusta, kulutushysteriaa sekä sopivan överinä vertauskuvana rannalla mätänevä valaan ruho.

Päähenkilö on ohjaajan alter ego, 14-vuotias innokas amatöörielokuvantekijä Jeff. Jeff ja hänen ihastuksensa, maailmantuskaa poteva naapurin surumielinen Melly, ovat elokuvan järkevimmät hahmot, jotka haaveilevat karkumatkasta Melbourneen. Nuorten vanhemmat puolestaan ovat elintasonousustaan ja seksuaalisesta vapautumisesta seonneita pölvästejä, joille lastenkasvatus on toissijaista poseeraamisen, hedonismin ja keskinäisen kilvoittelun rinnalla. Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään varsinainen farssi, vaan ylilyöty satiiri, jossa näyttelijät pääsevät irrottelemaan. Mukana on aimo annos yhteiskuntakritiikkiä, se vain on pakattu tökeröön ja räikeään polyesteripakettiin. Elokuva osaa myös vakavoitua sopivissa määrin. Juoniaineksia ja tapahtumia on paljon, mutta kokonaisuus ei tästä kärsi, sillä kakofoninen kaahaus kuuluu Swinging Safarin tyyliin.

1970-luvun tavaroita, ilmiöitä ja vaatteita pursuava näyttämöllepano on yltäkylläinen. Jeffin kuvaamien 8-millisten elokuvien myötä mukana on myös autenttisempaa, vähemmän symbolikeskeistä 1970-luvun tuntua ja sellaista herttaisuutta, joka vanhempien sekoilusta puuttuu. Elokuvanteossa myös perheiden lapset pääsevät toilailemaan stunt-temppujen parissa.

Swinging Safari on erittäin varma ja sujuva, tyylittömyydessään hiottu ja hauska, mutta myös kriittinen viihde-elokuva. Se ei lisää uskoa aikuisiin, mutta toisaalta tulevaisuushan on nuorissa. Täysillä elokuvasta nauttiakseen on hyvä olla jossain määrin tottunut australialaiseen huumoriin, mutta mitenkään tavattoman loukkaavalla tasolla ei liikuta. (SH)

Birds of Passage (2018)

Elokuvantekijäpariskunnan Ciro Guerra ja Cristina Gallego uusin teos Birds of Passage tuo tuoretta näkemystä gangsteri- ja huumerikollisuuselokuvien joukkoon. Kolumbian pohjoisosan La Guajira -aavikolla elävän, wayúu-alkuperäiskansaan kuuluvan klaanin keskeisten henkilöiden vaiheita 1960-luvulta 1980-luvulle kuvaava tarina etenee optimistisesta alusta shakespearelaiseen tragediaan. Ahneus, oman edun tavoittelu ja kostonhimo ovat universaaleja heikkouksia, joille vanhoihin perinteisiin nojaavan klaanin jäsenet eivät ole sen immuunimpia kuin kukaan mukaan. Tulilinjalle joutuvat ihmisten lisäksi perinteet.

Birds of Passage koostuu viidestä osiosta (cantosta eli laulusta), joiden rytmittämänä edetään ensin vaurauteen, sitten konfliktiin ja lopulta hävitykseen. Tarinan keskiöissä on Raphayet, joka päätyy sattuman lykystä, wayúu-kansan ulkopuolisen ystävänsä kautta järjestämään marijuanan salakuljetusta Kolumbiasta Yhdysvaltoihin 1960-luvun lopulla. Raphayetia kiinnostaa bisneksessä sen tuottama nopea raha, sillä hän haluaa saada omakseen klaaninsa johtajan tyttären Zaidan, jonka kosijan tulee maksaa huomattavat myötäjäiset. Mukaan Raphayet värvää serkkunsa klaanin, jolla on sopivat viljelmät. Raphayet saa Zaidan vaimokseen ja marijuanan kysyntä lähtee kasvuun. Pian asutaan hienossa talossa keskellä aavikkoa, mutta huipulta pääsee vain alas. Vuosien mittaan kasvava ahneus ja Raphayetin bisneskumppanin ymmärtämättömyys wayúu-kansan kunniakäsityksistä ja toimintatavoista johtavat henkirikokseen, josta seuraa koston kierre.

Birds of Passagen perimmäinen juonikuvio on liiankin tuttu, mutta se esitetään kiinnostavassa kontekstissa. Kun kostolta ei ole turvassa edes perinteisesti koskematon sanantuoja, ovat klaanit unohtaneet omat sääntönsä ja omaksuneet uudet järjestäytyneen rikollisuuden toimintatavat. Elokuvassa nähdään wayúu-kansan perinteisiä asuja, elintapoja ja rituaaleja, kuten alun tanssi, jonka Zaida esittää kosijalleen. Suuri osa elokuvan esiintyjistä kuuluu oikeastikin wayúu-kansaan. Wayúu-kansa ei kuitenkaan ole elokuvassa vain koristeena, vaan tarina todella kerrotaan heidän näkökulmastaan. Klaanin enneunia näkevä matriarkka, Zaidan äiti Ursula nousee elokuvan moraaliseksi keskiöksi.

Rikoseepoksena Birds of Passage ei ole mitenkään erikoislaatuinen tapaus, vaikka se muistuttaakin onneksi Hollywood-verrokkiensa lisäksi ajoittain eteläamerikkalaisesta elokuvaperinteestä, kuten Brasilian cinema novosta. Tarjolla on esimerkiksi hienosti sommiteltuja aavikko-otoksia. Elokuvan olisi kuitenkin toivonut olevan sekä visuaalisesti että kerronnallisesti kokeellisempi tai mystisempi. Nyt tällaisista puolista saadaan vain pieniä maistiaisia lopputuloksen ollessa odotuksiin nähden liian tavanomainen. (SH)

The Raft (2018)

Missä menee tieteen ja sosiaalipornon raja? Tähän kysymykseen yrittää vastata Marcus Lindeenin dokumenttielokuva The Raft, jossa käsitellään 1970-luvulla järjestettyä ihmiskoetta väkivallan synnystä. Lentokonekaappauksen keskelle joutumisen jälkeen meksikolainen tutkija Santiago Genovés halusi selvittää, mikä tuo ihmisten väkivaltaiset impulssit esille ja päätti järjestää kokeen, jossa 11 toisilleen tuntematonta eri lähtökohdista olevaa ihmistä kelluu Atlantin yli aivan liian pienellä lautalla. Genovés itse osallistui matkalle tehden jatkuvasti muistiinpanoja ja toivoen väkivaltaisuuksien puhkeamista tieteen nimissä.

Arveluttava ihmiskoe lähti seilaamaan Acaliksi nimetyllä lautalla vuonna 1973. Ohjaaja Lindeen on kerännyt kaikki retkellä mukana olleet yhä hengissä olevat ihmiset studioon rakennetulle aluksen replikalle muistelemaan tapahtuneita. Alkuun haastateltavat näyttävät, miten arkiset asiat lautalla tapahtuivat ja kertovat omista rooleistaan. Tarinoita siivittää matkalla kuvattu materiaali, joka on valitettavasti rajattu dokumentin 2.35:1-kuvasuhteeseen. Näin ollen kuvan ala- ja ylälaidasta puuttuu pahimmillaan jopa 40 prosenttia. The Raftin tapauksessa tämä tarkoittaa kokonaisten päiden puuttumista kuvasta, mikä itsessään on jo melko rujon näköistä.

Dokumentissa kuullaan mielenkiintoisia kertomuksia siitä, miten lautalla Genovés alkoi muuttua tilanteen tarkkailijasta diktaattoriksi, joka pyrki määräämään kaikesta ja halusi luoda väkivaltaa, jotta hänen kokeensa ei epäonnistuisi. Moraalisten dilemmojen pohdinta jätetään katsojalle, mutta niitä siivitetään kertomalla lauttaan liittyvästä aikalaisuutisoinnista, jossa keskityttiin puhumaan kokeesta lähinnä seksilauttana. Ihmisten manipuloimista pienessä tilassa on sittemmin nähty useassa TV-sarjassa, joiden viehätys perustuu juuri tirkistelyyn ja paheksunnan kautta muodostuvaan moraalisen ylemmyyden tunteeseen. The Raftin kuvaaman ihmiskokeen tieteellisestä arvosta voidaan olla montaa mieltä, mutta sen vaikutus on jäänyt elämään nimenomaan hömppäviihteen edelläkävijänä, mitä Genovés tuskin olisi itsekään toivonut.

Lautan replikan käyttäminen kuvauspaikkana on ideana toimiva, koska siitä tulee elokuvaan takaisinpaluun tunnetta. Pelkistetty visuaalinen ilme muistuttaa Errol Morrisin dokumentteja, mikä tuo vaikuttavuutta haastateltavien ihmisten kertomuksiin poistamalla muut visuaaliset ärsykkeet. Vanhan kuvamateriaalin rajauksen lisäksi suurempia teknisiä tyylirikkoja ei löydy, vaikka vuonna 2013 kuollut Genovés esiintyy näyttelijän lausumalla ääniraidalla itsenään. Ratkaisua selittänee se, että ohjaaja Lindeen on aloittanut projektinsa tekemisen jo tutkijan kuolinvuonna, joten todennäköisesti Genovésin puheet ovat hänen oikeita mietteitään.

Toimivan dokumentin kiehtovinta antia ovat arveluttavan ihmiskokeen absurdius ja seurueen vetäjän matkan aikana tapahtunut muutos tarkkailijasta diktaattoriksi. Acalilla ei saavutettu tieteellisiä riemuvoittoja, mutta jokin kiero pimeä alue aivojen takanurkassa kiinnostuu kokeesta sen moraalisen ongelmallisuuden vuoksi. Luultavasti tämä sama alue saa meidät seuraamaan ja paheksumaan parikymppisten känniörvellystä sarjasta toiseen. Koska dokumentin tekotapa poikkeaa huomattavasti tosi-TV:stä, voi The Raftin tapauksessa sosiaalipornosta väittää nauttivansa puhtaasti taiteellisesta tai jopa tieteellisestä näkökulmasta. (JM)

Boys Cry (2018)

Tarina polkaistaan käyntiin siitä, kun kaksi nuorta poikaa, Mirko ja Manolo, ajavat autolla jonkun yli. He pakenevat paikalta ja päättävät kertoa siitä toisen pojan isälle. Isä saa selville että pojat tulivat tappaneekseen paikallisen mafioson, jonka toinen jengi tahtoi kuolevan. Isä päättää käyttää sattumaa hyväkseen ja pojat ottavat taposta kunnian murhana. Tämä avaa pojille tien gangsterielämään.

Elokuva on kuin kaiku Brian De Palman Scarfacesta (1983), mutta samalla oman aikansa ja italialaisen miljöön vanki. Kunnia ja kunniattomuus, arvo ja arvottomuus, laki ja rikos ristiseilaavat elokuvan teemoina. Elokuvan tunnelman kuvaileminen sanoin on kuin vetäisi puuhun hakatun naulan hampaattomilla ikenillä irti. Kritiikki on mafian yllä: se tarjoaa helpon ja loogisen tien nuorille, joille tulevaisuus on vielä avoin. Murhaamalla ihmisiä nuoret rikastuvat, nousevat alaluokasta keskiluokkaan, saavat aseman hierarkiassa, saavat tavaraa ja valtaa.

Mafia on vähän niin kuin moraaliton versio armeijasta, tai vähän niin kuin armeija itse: se kalastelee riveihinsä nimenomaan nuoria, joille tarjoaa paikkaa, asemaa instituutiossaan. Liittyessään siihen voi joutua likaamaan kätensä vereen. Syrjäytyneet nuoret sopivat sinne kuin nyrkki silmään. He tajuavat, että eivät ole yksin tässä maailmassa, he tajuavat että voivat olla jotakin yhteisölleen. Nollista tulee ykkösiä. Käyttämällä nuoria miehiä hyväkseen vanhemmat pohatat, niin kutsutut auktoriteetit, eivät joudu itse likaamaan käsiään. Mikä tärkeintä, he pysyvät myös turvassa, nuoret vaikka kuolevat heidän puolestaan. Siis niin kuin sodassa, mitä Boys Cry oikeastaan kuvaakin: julmaa, turhaa, synkkää sisällissotaa, mafian sotaa. Jotain on tehtävä, ettei kuole, ja jos jostain tekeekin, kuolee kuitenkin.

Rikos tarttuu rikokseen, huono omatunto huonoon omaantuntoon, murha saastuttaa murhaajan ja murhaaja murhataan. Ilman että pojat, Mirko ja Manolo, tajuaisivat sitä, se että he omistavat tarkoittaa sitä, että heidät omistetaan. Mafia, joka on antanut heille kaiken maallisen rikkauden, voi myös yhdellä päätöksellä ottaa sen pois. Se voi lakaista heidän elämät niin kuin lakaistaan pöly pöydältä, niin kuin pyyhitään majoneesi huulilta. Tragedia jää, Milan Kunderaa siteeratakseni, maailman yli vyöryvien viemäritulvien alle. Helvetti on systeemi, jonka ihmiset loivat itselleen rypeäkseen siinä. (JNy)

Donbass (2018)

Muutaman fiktioelokuvan ohella isohkon dokumenttituotannon loihtineen Sergei Loznitsan juuret näkyvät tämän uutukaisessa niin selkeästi, että välistä katsojan on muistutettava itselleen katsovansa lavastettua fiktioelokuvaa. Itä-Ukrainan venäjänmielisiin kansantasavaltoihin sijoittuva Donbass heittelehtii puolelta toiselle niin kuvaamiensa tapahtumien kuin kerrontatapojensa suhteen, joista jälkimmäinen risteilee aina pseudodokkarista draamaan ja niin ikään sivullisten todistamista väkivallanjaksoista toista mokomaa yläilmoista verkkosilmiensä kautta välinpitämättömästi tarkkailevaan kärpäseen. Päähenkilöitä tai tarinaa ei ole, vaan elokuva on kollaasi toisistaan itsenäisiä välähdyksiä Novorossijan jokapäiväisestä elämästä: elokuvaa onkin näiltä osin verrattu Buñuelin Vapauden aaveeseen.

Alle kaksituntisen filmin aikana ehditään, saarnaamatta, paneutua niin korruptioon, byrokratiaan, salamurhiin, armeijan organisointiin kuin huono-osaisempien kansalaisten oloihin (sähköpulasta huolimatta jouluvalot kyllä pysyvät päällä) kriisin keskellä. Militarismi kukoistaa ja elokuvan surkuhupaisin jakso, erään pariskunnan vihkiminen, tuo mieleen lähinnä John Watersin maailman, eikä jää korniudessaan tipan vertaa vaikkapa juggalo-häiden varjoon. Alituinen yksinkertaistaminen on läsnä lähes kohtauksessa kuin kohtauksessa: fasisteja ovat niin autonsa pakkolunastuksesta napiseva siviili, vangiksi jäänyt ukrainalaissolttu kuin saksalainen journalisti (Karl Marx, Weimarin tasavallan kommunistit, Rosa Luxemburgin kaltaiset poliitikot ja DDR:n nippa nappa 41-vuotinen historiahan unohtuvat Hitlerin kymmenvuotisen valtakauden vuoksi helposti). Propagandan taso on siis perinteikkään mustavalkoisesti ”meidän puolellamme tai meitä vastaan”. Lehtikuvista tutut ja nyky-Venäjällä kovaksi sanaksi muodostuneet Stalin-potretit ja neuvostotunnukset vilahtelevat siellä täällä.

Kun kyse on parhaillaan käynnissä olevasta konfliktista, on neutraalia kuvaa kaikesta lopulta hankala muodostaa. Maailman kahtiajakautuneisuudesta ja uuteen kylmään sotaan luisuneiden blokkien joko — tai -hengestä kertovat mainiosti esimerkiksi Ukrainan kriisiä käsittelevät Wikipedia-sivut, jotka alkavat kyseenalaistuksella: ”Artikkelissa ei esitetä muita kuin ‘lännen median’ näkemyksiä. Syyt sodan syttymiseen ovat erittäin vajaat, liikaa arvelua.” Vaikka Donbassissa esitetyistä asioista on mielestäni kahden tuiki erilaisen, toisensa kyseenalaistavan informaatiotahon takia hankalaa tehdä realistista, historian kestävää faktatulkintaa, Neuvostoliiton hajoamiseen ja sen synnyttämään tyhjiöön edes hivenen verran perehtyneen pohtimana tuskinpa aivan kaikki kuitenkaan on lännen propagandaa. Esimerkiksi Krimin miehityksen tällaiseksi mieltävät ja itsenäisyysäänestykseen uskovat voinevat tutustua vaikkapa Primorskin alueen syyskuisiin kuvernöörinvaaleihin, joissa valtapuolueen istuva ehdokas meni jollain taikatempulla selkeästi johdossa olleen kommunistivaihtoehdon ohi ääntenlaskennan loppuvaiheessa niin että hujahti.

Donbass on harmaa, ankea ja kylmä; kaoottisine, väkivaltaisine ja liki surrealistisine tapahtumineen vahvan unenomainen. Erityisen hyvin mieleen jäävät jo mainitun hääkohtauksen ohella vastenmielisyyttä synnyttävä sekä jälleen kerran koston oikeutusta kyseenalaistava lynkkausjakso ja viimeinen, pitkä ja tapahtumarikkaudessaan paljonpuhuva ilmakuva murhapaikalta: liekin melkoista ironiaa, että Donetskin separatistijohtaja Aleksandr Zahartšenko kuoli kyseenalaisissa olosuhteissa vain päivää elokuvan Saksan ensi-illan jälkeen. (JNi)