Rakkautta & Anarkiaa -festivaali järjestetään tänä vuonna 27. kerran. Näin pitkään olemassa olleen festivaalin yleisön kutsuminen jonkinlaiseksi hipsteri/indie-porukaksi on jo niin kulahtanut ja valheellinen väite, etten tee sitä. Jos kuitenkin sanoisin näin, tukisi festareiden Sing Along With the Common People! -kategoriasta löytyvä God Help The Girl täysin tätä väitettä.

Skotlantiin sijoittuva musikaali sai rahoituksensa – ah, niin muodikkaasti – Kickstarterista, ja ohjaajana häärii Belle & Sebastian -yhtyeen toinen solisti, Stuart Murdoch. Yhtyeen musiikin tuntevat tietävät varmaankin jo, mitä on tiedossa; ylisuuria ja löysiä, mutta ei-niin-masentavan-harmaita-koska-tämä-ei-ole-grungea -tason villapaitoja, paksusankaisia Clark Kent -laseja ilman mitään varsinaista hyötykäyttöä sekä tanssimista, jolla ilmaistaan että hahmot ovat erittäin hip ja cool. Tämä tuntuu välillä hieman laiskalta, mutta räikeät, tosielämään kuulumattomat värit vakinaistivat paikkansa realistisia tunteita ja tapahtumia käsittelevissä elokuvissa viimeistään Jacques Demyn Cherbourgin Sateenvarjoissa.

Onneksi pukuosasto ja koreografit ovat ainoita, jotka ovat elokuvassa tyytyneet menemään siitä, mistä aita on matalin. Tarinassa Emily Browningin esittämä vastikään täysi-ikäinen bulimikko Eve karkaa hoitolaitoksesta ja ystävystyy muusikkojen James (Olly Alexander) ja Cassie (Hannah Murray) kanssa. Karkuteillä on hyvä tehdä pätkäduunia, lusmuilla ja säveltää musiikkia.

Tämä musiikki on Belle & Sebastianin faneille tuttua instrumentaalisesti minimalistista folkahtavaa popia. Kuten odottaa saattaa, sanoitukset nousevat varsinaista melodiaa enemmän pääosaan, joten onkin sääli, että etenkin Murrayn Cassie tuntuu välillä käyttävän jippumaisia laulutekniikoita, huokaillen tiensä läpi tunteita purkavien sanoitusten. Onneksi hän jää taka-alalle Browningin Even päästessä kunnolla vauhtiin, sillä tytöltä löytyy paitsi omituista luontaista charmia, myös oivat keuhkot joista lurautella riimejä. Näiden sanoitusten kautta onnistutaan luomaan aidolta tuntuva, kipeä hahmo, jonka mielenterveydestä riittää sanottavaa. Huomautan kuitenkin, että paljastan tämän avaamisen yhteydessä elokuvan loppuratkaisun, joten kannattaa ehkä hypätä seuraavaan elokuvaan jos asia ei kiinnosta.

Päähenkilönsä mielenterveyteen pureutuessa God Help The Girl menee todellakin pidemmälle kuin voisi odottaa, sillä se kuvastaa bulimiaa ja sitä kautta mielenterveysongelmia yleensäkin omalla tavallaan parantumattomina tapahtumina, joista voi päästä yli, mutta jotka jättävät elinikäiset arvet – ja joiden pariin on hyvin helppo palata, kun asiat eivät menekään putkeen. On virkistävää nähdä elokuva, joka pyörii jonkin intohimon ympärillä, mutta tämä intohimo ei parannakaan mitään, vaan se toimii korkeintaan eräänlaisena väliaikaisena etappina matkalla joko turmioon tai parantumiseen. Musiikki ei ole parannuskeino, vaan siihenkin pitää tuoda elokuvassa esiintyvän terapeutin sanoin rakennetta ja normaaliutta, jotta parantumisprosessi voisi todella käynnistyä. Impulsiivisilta elementeiltä karkaaminen tarkoittaisi kuitenkin bändikaverien hylkäämistä, ja lopulta Eve tekee vaikeamman valinnan oman henkensä pelastamiseksi, mutta vaikka tämä päätös on periaatteessa hyvä – tyttö paranee varmasti ajan myötä elokuvan asettamissa puitteissa bulimian hylkäämiselle ja elää oletettavasti terveen loppuelämän – hänen viime kuukausiensa suhteet hajoavat täysin ja niiden keskiössä olleet muut ihmiset saavat omat traumansa. Katkeransuloisuus tuo omalla tavallaan aiemmin mainitun Demyn elokuvan mieleen.

Musiikkielokuvien saralla on muutenkin herkkua tarjolla, sillä festivaalin avauselokuva on Damien Chazellen Whiplash, jossa musiikkikoulussa opiskeleva Andrew (Miles Teller uralleen todellisen lähtölaukauksen antavassa roolissa) haluaa olla maailman paras jazz-rumpali. Tämä onnistuu vain J.K. Simmonsin esittämän valmentajan huippuorkesterissa, koska mies on alansa parhaita – mitä nyt samalla hieman hullu.

Kyseessä on siinä poikkeuksellinen teos, että elokuva ymppää tähän normaalilta – suorastaan urheiluelokuvalta – kuulostavaan konseptiinsa tolkuttoman määrän jännityselementtejä. Simmons ei ole presenssinä ollut ruudulla näin uhkaava sitten laatutelevision renessanssin startanneen Ozin, jossa hän karjui käskyjä uusnatsialaisilleen. Chazelle on asettanut Simmonsin tekemään samoin orkesterilleen, ja potentiaalin noustessa Andrew’n soitannassa pintaan koulimistekniikat käyvät hetki hetkeltä kovemmiksi. Henkisestä pahoinpitelystä siirrytään fyysiseen, tavoitteena yksinkertaisesti puskea poika suuruuteen – tai hulluuteen.

Andrew’n kaaresta tuleekin elokuvan keskipiste – ihmissuhteensa taakseen jättävä teini haluaa olla paras. Jos God Help The Girlissä musiikki toimii jonkinlaisena kehyksenä jonkin ongelman syiden ymmärryksen saapumiselle, Whiplashissa nimikkokappale pikemminkin vie Andrew’n syvemmälle useimmille katsojille tuntemattomaan, ymmärtämättömään maailmaan, jossa pakkomielteet hallitsevat kaikkea elämää.

Pakkomiellettä ruokitaan mielenkiintoisesti esittämällä koko elokuva miehen näkökulmasta. Yleensä tämä vain tarkoittaisi sitä, että hän on joka otoksessa läsnä, mutta Chazelle on yhdessä äänimiksaaja Thomas Curleyn kanssa varmistanut, että muu maailma näyttäytyy Andrew’lle jatkuvasti uhkaavana, tuntemattomana petona. Illalliskeskustelu perheystävien kanssa kääntyy kilpailuksi toisella puolella pöytää istuvien urheilufanaatikkojen koulutusmeriittien todellisesta merkityksestä, aina kun rumpalimme kävelee pitkin käytäviä hän kuulee ympäröivien ihmisten keskusteluista vain ne pahimmat haukkumasanat – joku on vätys, rujo, paska. Kotona odottavat onneksi rumpusetti ja harjoittelunuotit. Luokassa ajetaan sydänkohtauksen partaalle, mutta parempaa se on, kuin ulkomaailma joka epäsuorasti parjaa miestä. Lopulta kaikki kaatuu päälle, mutta huomautettakoon tässä, että elokuvana Whiplash kaartaa kirkkaasti ohi kaikkien urheiluelokuvien – mistä tässä on lopulta kyse, suorituksen täydellisyyteen asti treenaamisesta – kliseiden ohitse. Pakkomielle viedään äärimmilleen, ja lopputulos samalla karmaisee ja hämmästyttää.

Musiikillisesti elokuva on myös kenties omaa luokkaansa. Kenties siksi, että en voi sanoa olevani kovin suuri ekspertti mitä tulee orkesterijazziin. Vaikka Whiplash tarinallisesti esittää musiikin enemmän urheilusuorituksen sivutuotteena, se ei poista sitä tosiasiaa, että orkesterin treenaamat kaksi kappaletta kuullaan niin usein, että lopussa niistä ei voi olla pitämättä. Onkin allekirjoittaneelle täyttä murhaa, että elokuvan soundtrack julkaistaan vasta pari viikkoa tämän artikkelin jälkeen – korvani haluavat kuulla nämä rumpusoolot uudestaan ja uudestaan. Tarve tyydytetään elokuvan aikana lähes joka kohtauksessa, mutta teatterista lähtiessä sitä tuntee olonsa varsinaiseksi narkkariksi, joka vain huutaa lisää tätä musiikkipornoa. Voin ehdottomasti todeta, että rummut eivät ole koskaan kuulostaneet korviini samalla yhtä pehmeiltä, kovilta, harmonisilta ja sydämen tykytystä imitoivilta kuin Whiplashissa.

Jos tuo musiikki kuulostaa mielestäsi lupaavalta, saattaa olla järkevintä jättää moiset ennakko-odotukset pois lähtiessäsi katsomaan festivaalin Luomistekoja-sarjassa olevaa Lenny Abrahamsonin Frankia. Indie-bändistä nimeltä Soronprfbs kertova tragikomedia seuraa wannabe-muusikko Jonia, joka päätyy yhtyeen mukaan sen kosketinsoittajan päätyessä sairaalaan. Ensimmäinen keikka on fiasko, jonka jälkeen bändi vetäytyy syrjäiseen mökkiin vuodeksi säveltämään uutta albumia. Keikan epäonnistumisen ymmärtää, sillä heidän musiikkinsa on vähintäänkin esoteeristä – se vaikuttaa yksinomaan sävelletyltä bändin jäsenille vailla mitään halua tai yritystä miellyttää muita. Tämä voisi nurinkurisella tavalla lopulta tuoda suosiota bändille, jos yksilöt joista se koostuu eivät olisi täysin hulluja. Sieltä löytyy itsetuhoinen manageri, passiivis-aggressiivinen thereminin soittaja, ranskalainen pariskunta (siis oikeasti, ranskalainen!) joka soittaa rumpuja ja kitaraa, sekä Frank, yhtyeen solisti, jolla on jatkuvasti Chris Sieveyn Frank Sidebottom -komediahahmolta tuttu koko pään peittävä jättimäinen pallonaamari. Kuten voi odottaa, yhtyeen musiikki on lähinnä erinäisten äänten ja sanojen yhteentörmäystä josta on kaikki melodia kaukana.

Tässä ei ole mitään vikaa varsinaisesti. Frank ei elokuvana keskity musiikkiin niin paljon kuin siihen prosessiin, joka sen luomiseen ja esittämiseen oikeasti kuuluu. Vaikka suurin osa hahmoista on kirjaimellisesti mielenterveyspotilaita, tämä prosessi tuntuu hyvin aidolta. Osa tästä aitoudesta tulee varmasti siitä, että toinen elokuvan käsikirjoittajista, Jon Ronson, soitti Sieveyn Oh Blimey Big Bandissa (joka ei tosin koskaan soittanut ihan näin erikoista musiikkia). Frankin hahmoon on heitetty mukaan hieman säveltäjänero Daniel Johnstonin persoonaa, joskaan ei lahjakkuutta. Johnstonin innokkuus itseilmaisua kohtaan on kuitenkin ihanasti läsnä, ja vaikka minulla ei ole edelleenkään mitään hajua mistä Frank elokuvassa lopulta laulaa, kaikuu laulu ainakin sydämestä asti.

Tästä toki osa kiitosta kuuluu kautta elokuvan esiintyville mainioille roolisuorituksille. Hollywoodin uudeksi Brad Pittiksi noussut Michael Fassbender vetää uransa elerikkaimman roolin Frankina, joka heiluu ja huitoo käsillään ihan miten sattuu innostuksen esittämiseksi. Kaikki eleelliset ylilyönnit tuntuvat menevän hahmon itsensä ylilyöntien piikkiin, joten performanssia voisi kutsua nappisuoritukseksi. Oikeasti ruutua kuitenkin dominoi Maggie Gyllenhaalin Clara, joka theremin-soiton ohella vetää bändikavereitaan turpiin, jos ei puukota tai pane heitä. Vahva, psykoottinen naishahmo on todella vaikea rooli, mutta Gyllenhaalin katseesta näkee aina jotain uutta – surua, iloa, lämpöä – huolimatta siitä, mitä hän itse tekee. Tämän ansiosta hän tuntuu enemmän sairautensa oireista kärsivältä ihmiseltä, toisin sanoen juuri sellaiselta, joka mieleltään sairas ihminen voi surullisimmassa tapauksessa olla. Vahva persoona kuitenkin estää etenkin mieskatsojalle tyypillisen “voi kuinka haluaisin lohduttaa Nyytiä” -syndrooman. Häntä ei käy sääliksi. Häntä kannustaa taistelemaan vastaan.

Valitettavasti kyseessä on kuitenkin musta tragikomedia, joten tätä ei varsinaisesti tapahdu. Bändin impulssit sekoittuvat Jonin haluun promota heitä sosiaalisessa mediassa, ja lopulta todellisen tragedian tapaan yhtye on lopulta tuuliajolla päädyttyään ristiriitaan kuuluisuuden ja itseilmaisun välilä. Teoksen päättävä laulukohtaus on samalla elokuvan ainoa oikeasti merkittävä musiikkinumero ja varsin koskettava balladi ihmisjoukon halusta olla yhdessä. Kyseessä ei ole mistään seksuaalisesta tai edes romanttisesta, vain rakkaudesta.

– – – – –

Aiemmin Laajakuvassa käsitelty festivaaleilla esitettävät elokuvat Boyhood ja Betoniyö.