Genren yksityiskohtainen alaosaston määrittely voi kuulostaa turhalta pilkunviilaukselta, mutta helpottaisi oikeasti aika paljon mieleisten elokuvien löytämistä. Psykologista fantasiaa käsittelevä elokuvan lajityyppi on omia suosikkejani. Se ei ole yleisessä käytössä oleva genre, joten lanseeraan sen nyt vaikka itse.
Tarkoitan määritelmällä niitä elokuvia, jotka eivät pidä välttämättä sisällään mitään yliluonnollista, mutta jossa näitä selittämättömiä asioita voi tapahtua, etenkin roolihahmon pään sisällä, tämän kuitenkaan vaatimatta trillerin tai kauhun aineksia. Se voidaan liittää mihin tahansa päägenreen melodraamasta sotaelokuvaan tai komediaan.
Kuulostaa ehkä pahalta, mutta toisinaan voidaan puhua mieleltään sairaista henkilöistä, skitsofreniasta, dissosiatiivisesta identiteettihäiriöstä, paranoiasta ja muista psykoosisairauksista, erotomaanisesta, mustasukkaisesta ja somaattisesta harhaisuudesta.
Toisinaan eskapistisen kuvitelman päälle voidaan kerrostaa vielä yliluonnollisten tapahtumien mahdollisuus, aspekti jolla katsoja saa itse valita tapahtumien lopullisen kulun, kuten Guillermo Del Toron Pan’s Labyrinthissa.
Tämä kyseinen elokuvan lajityyppi on ennemminkin alalaji päägenrejä yhdistävänä tekijänä. Se voi ilmetä koomisena, kuten kotimaisessa elokuvassa Kalteva torni, jossa skitsofrenia esitetään Martti Suosalon humoristisena suorituksena hassuna ja pakkomielteisenä raasuna. Ranskalainen Catherine Breillat yhdistää sitä eroottisiin mukaelmiinsa kansansaduista. Valtavirrassa yksi parhaista moderneista esimerkeistä on aihepiirin klassikoita, kuten Michael Powellin ja Emeric Pressburgerin Punaisia kenkiä ja Roman Polanskin Inhoa sekoittava Black Swan.
Vanhoja kansantaruja ja satuja on filmattu elokuviksi niin kauan kuin elokuvausta on harrastettu. Klassisimpiin ja kliseisimpiin genren kerrontatapoihin kuuluu tietenkin Liisa Ihmemaassa ja Ihmemaa Ozin se-olikin-vain-unta ja vai-oliko? -rutiinit. Nykyisellään lähinnä latistava ratkaisu ja sen kaikkivoipa teho on pyyhkinyt jopa kokonaisen kauden tapahtumat tv-sarjasta. Kyseessä tietysti Dallasin pahamaineinen unikausi. Sinänsä uni olisi edelleen mitä mainioin kerros psykologiselle elokuvakerronnalle, jos sen tehoa ei olisi kulutettu vuosien varrella.
Kaikkihan ovat omalla tavallaan hulluja, jotkut enemmän ja jotkut vähemmän. Täten häiriöiden vakavuus on hyvin suhteellista. Elokuvissa, teatterissa, kirjallisuudessa hetkelliset mielenhäiriöt ja hallusinaatiot ovat standardi, useimmiten vielä hyvin viihteellisellä ja harmittomalla tavalla kerrottuna.
Unijaksot itsessään ovat jo oma taiteenlajinsa. Niillä tekijä pääsee irroittelemaan visuaalisesti ja symbolisesti, vain oma mielikuvituksensa rajanaan. Dumbon pinkein elefantein sävytetystä happotripistä saatanalliseen interventioon Rosemaryn painajaisessa, ja siitä edespäin aina käsitteeksi muodustuneisiin, Twin Peaksin ironisen surrealistisiin unijaksoihin.
Joskus harhakuvitelma toimii ihmisen puolustusmekanismina ja roolihahmo voi ehkä paremmin kuvitelmissaan kuin todellisuudessa. Näissä tapauksissa kohde on saattanut kohdata äkillisen menetyksen tai trauman. Toisaalta, äkillinen havahtuminen todellisuuteen voi olla dramaattinen.
René Clémentin elokuvassa Kielletyt leikit tämä kuvattiin vaikuttavasti. Siinä pieni pariisilaistyttö menettää vanhempansa natsien pommittaessa maata toisen maailmansodan aikana. Häntä vanhempi poika ottaa tytön suojiinsa ja yhdessä he alkavat käsitellä heitä ympäröivää kuolemaa arveluttavin keinoin, tytön käsitellen tapahtunutta shokiltaan aluksi vain alitajuisesti.
Gunther von Fritschinin aloittama ja Robert Wisen viimeistelemä, ei-niin-suora jatko-osa kauhuklassikolle, Kissaihmisten kirous, on edellisen tavoin tarina pienen tytön äidin kaipuusta. Äärimmäisen herkkä kuvaus lapsen mielikuvitusmaailmasta on genren kauneimpia ja roolihahmon mielenterveyden tilaa ajatellen harmittomimpia.
Kielletyt leikit kuvaa lapsen todellisuuden lukitsemista ulkopuolelle ja konkreettisen leikin ottamista sen tilalle. Elokuvan maailma on kuvattu jopa hieman inhorealistisena, vaikka salaisten leikkien pariin paetaankin kauniilla lapsuuden innolla. Kissaihmisten kirouksessa taas lukitaan osa todellisuudesta mielen ulkopuolelle ja otetaan parempi todellisuus vastaan kuvitelman muodossa. Elokuvan maailma ja kuvitelman estetiikka on realistinen, mutta taianomaisuuttaan hohtava ja kaunis.
Lapsuudessa koettua menetystä tai traumaa seuraa loogisesti oma aikuistuminen. Coming of Age -elokuviksi kutsutaan sellaisia teoksia, joissa roolihahmo käy läpi aikuisuuden kynnyksen tavalla tai toisella. Se on suosittu aihepiiri psykologisessa fantasiaelokuvassa. Omia suosikkejani ovat esimerkiksi Sudet tulevat, Labyrintti, Walkabout ja Valerie and her Week of Wonders.
Neil Jordanin Sudet tulevat on nuoren tytön freudilainen kasvutarina punahilkkana susien keskellä. Episodeihin jaettu houreinen unifantasia perustuu Angela Carterin kirjoittamiin aikuisten versioihin punahilkka-, vampyyri- ja ihmissusilegendoista. Se on hyvä esimerkki elokuvasta, joka pystyy vielä perustellusti käyttämään unta kerronnassaan.
Elokuva pystyy sisällyttämään upeasti kaiken ulkomaailmassa esiintyvän symbolisesti tai suoranaisina viittauksina tytön unimaailmaan. Se on visuaalisesti häikäisevän kaunis ja älykkäästi kerrostettu kasvutarina, joka on otettu turhan vaisusti vastaan, ehkä osittain sen takia, että sitä on markkinoitu vain kauhuelokuvana. Samasta syystä Kissaihmisten kirous oli aikanaan floppi ja edelleen hyvin tuntematon elokuva.
Labyrintti on mainituista elokuvista kaikista naiivein, mutta lajin tunnetuimpia esimerkkejä, Jim Hensonin fantasiaklassikko, jossa nuori Jennifer Connellyn esittämä tyttö manaa pikkuveljensä kauas pois. Toive toteutuu ja toisiin ajatuksiin tullessa tytöllä seuraa matka kohti valtavaa labyrinttia, myös henkistä sellaista, jossa kohdataan örkkejä jos jonkinlaisia. Kaappaaja on eräänlainen nuoren tytön päiväunien kohde, David Bowien esittämä peikkokuningas.
Valerie and her Week of Wonders kuvaa aihetta arvoituksellisemmin. Tsekkiläinen, kauniiden kuvien runsauden sarvi ei ole poikkeuksellisen hieno tarina, vaan esimerkki siitä miten tarinan voi kertoa kuvin. Lempeästi kuvatun maailman keskelle saapuu luurankoja luoden kontrastin, jonka ihmisenä kasvaessaan kukin kohtaa tavallaan.
Nicolas Roegin debyyttiohjaus Walkabout on kieltämättä yksi vaikuttavimmista elokuvallisista kokemuksista mitä itse olen kokenut lähivuosina. Sen kerronta ja kuvaus on poikkeuksellisen koukuttavaa. Elokuva ei alusta tai selittele turhia, se näyttää ja esittää kasvua ja maailman menoa monelta kantilta, jättäen nuoren tytön pienen veljensä kanssa Australian aavikoille, aikuistumisriitin aihioille. Puhdasta elokuvan ja kerronnan kauneutta.
Ero korkean fantasian ja psykologisen fantasian välillä voi siis olla joko todella suuri tai hiuksen hieno. Ennen kuin Peter Jacksonista tuli korkean fantasian suurlähettiläs, hän leikitteli nimenomaan psykologisella sellaisella, elokuvallaan Taivaalliset olennot, ja henkilökohtaisella kinefilisisellä fantasialla, pseudodokumentilla Unohdetut kuvat.
Taivaalliset olennot kuuluu osittain coming of age -kategoriaan, mutta tarinan kiellettyä rakkautta harrastavat tytöt luovat keskinäisen oman fantasiamaailmansa, johon tunkeutujilla ei ole asiaa. Siihen puuttuminen johtaa peruuttamattomiin tekoihin. Elokuva perustuu tositapahtumiin, mutta on käännetty upeasti juuri tälle alustalle.
Lasten ja nuorten lisäksi myös aikuisen naisen fantasiamaailmaa on kuvattu usein vaikuttavasti. Federico Fellinin elokuvassa Giulietta ja viettelykset ohjaajan oma vaimo ja viettelysten Giulietta Masina kokee unenomaisen herätyksen puhkeavan kukkaan, juuri turhautuneisuutensa huipussa. Lars von Trierin elokuvassa Dancer in the Dark Björkin roolihahmo pakenee musikaalin maailmaan kuvitelmissaan, muutoin melko pahasti kolisevassa maailmassa. Nämä esimerkit ovat lähempänä sinänsä harmittompaa päiväuneksintaa, vaikka elokuviensa kehyksessä ovatkin eskapismia.
Sikäli kun jakomielitautiin nojaavan psykologisen trillerin voimavara usein on yllätysmomentti, jätän mainitsematta pitkän liudan mainitsemisen arvoisia sellaisia parilta viimeiseltä vuosikymmeneltä. Monet varmasti tietävät mistä elokuvista on kyse.
Kehtaan kuitenkin mainita ranskalaiselokuvan Rakastaa… ei rakasta, koska se ansaitsee tulla mainituksi ja moni ei muuten osaisi elokuvaa löytääkään. Vuotta Amélien supersuosiota myöhemmin Audrey Tautou esitti vaikuttavan roolin tuossa elokuvassa erotomaanisena naisena, joka kuvittelee romanssin ja auvoisan tulevaisuuden rakastamansa miehen kanssa. Elokuvan ensimmäinen puolisko näyttää tapahtumien kulun naisen näkökulmasta, ollen tyyliltään hyvin keskivertoa romanttista draamaa. Elokuvan toinen puolisko näyttää tapahtumien todellisen kulun, kääntäen asetelman päälaelleen, muuttuen kuin taikaiskusta piinaavaksi trilleriksi.
Kauhulla ja päänsisäisellä psykologisella fantasialla tai mielenhäiriöillä on pitkä yhteinen historia. Murhamiesten ja rikollisnerojen yhteinen tekijä on yleensä jonkinlainen mielen oikku, joten nämä voi suoriltaan jättää mainitsematta. Alfred Hitchcock, jännityksen mestari ja murhan viihteellistäjä alkoi tutkia näitä asioita elokuvissaan, ja teilatusta perversiosta, Vertigosta, tuli myöhemmin Ingmar Bergmanin Personan ohella suurimpia vaikuttajia genren elokuviin vuosikymmenten ajaksi.
Etenkin Brian de Palma ja Dario Argento ovat tehtailleet merkittäviä Hitchcock-pastisseja uransa aikana. Gialloistaan tuttu kauhuohjaaja Argento on onnistunut liittämään rakkautensa Vertigoon myös hyvin omanlaiseensa elokuvaan, Stendhal Syndromeen. Se on ohjaajan uralla jäänyt väliinputoajaksi, koska näyttää kuoreltaan keskivertoiselta ysäritrilleriltä, jonka cgi-efektitkin näyttävät vanhentuneilta. Aivan kuten monet aiemmin mainituista elokuvista, se ei ole järin arvostettu, koska sitä katsotaan jonain muuna kuin mitä se on. Tästä syystä otan sen vielä lopuksi hieman tarkempaan syyniin, esimerkkitapauksena mytologian ja psykoanalyysin tulkintana ihmismielestä.
Argenton kirouksina ovat yleisön odotukset tietynlaisesta visuaalisuudesta sekä halu pysyä tekniikan kanssa ajan tasalla. Teknisen puolensa taakse kätkeytyy kuitenkin elokuva, joka toimii tutkielmana ihmismielen heikkoudesta ja identiteetin muovautumisesta sekä sen romahtamisesta ja kyvyttömyydestä pistää vastaan painostuksen alaisena.
Stendhal Syndrome on jäänyt varjoon, sillä se ei ole värikylläistä ja ovelaa fantasiakauhua, muttei myöskään hupaisaa kalkkunaosastoa. Ympäristö tai hahmot eivät ole yliluonnollisia ja varsinaisesta kauhusta on tuskin muutenkaan kyse. Suspirian epätodellinen miljöö ja räikeät värit ovat vaihtuneet renessanssin ajan taiteen ja antiikin sävyihin.
Elokuvan keskushenkilö, ohjaajan tytär Asia Argento esitellään uuteen ympäristöön samanlaisena viattomana ja suloisena nuorena naisena, kuin Jennifer Connelly aikoinaan Phenomenassa tai Jessica Harper Suspiriassa. Siinä missä nuo kaksi taistelivat vastoinkäymisiä vastaan pitäen kiinni statuksestaan, Stendhal Syndromen Anna Manni käsittelee itseensä kohdistunutta väärintekoa täysin toisella tavalla. Nainen on omaksi harmikseen sekä heikompi että kekseliäämpi, luoden varsin vaarallisen minuuden itselleen.
Stendhalin syndroomaksi kutsutaan psykosomaattista oireyhtymää, jonka sairastaja saattaa menettää tajuntansa, nähdä hallusinaatioita tai muuten vain käyttäytyä sekavasti vaikuttavan taiteen edessä. Vastaavaa tavataan muissakin hurmioituneissa tiloissa, kuten beatlemanian aikaan todettiin.
Elokuva kerrostuu sekä mytologian että psykoanalyysin tulkintoihin, joihin viitataan lähes huomaamattomasti. Sen lisäksi elokuva sisältää tuntuvan, visuaalisen, psykologisen fantasian puolen, johon Anna matkustaa oireyhtymänsä vuoksi. Suuri taideteos valtaa Annan mielen niin vahvasti, että hahmo astuu sisään maalaukseen. Maalausten mallintaminen elokuvaan on jo sinänsä kiehtonut monia merkittäviä ohjaajia, parhaimpina esimerkkeinä ilman muuta Peter Greenawayn useat teokset ja Stanley Kubrickin Barry Lyndon, jotka ovat jo aivan toinen tarina.
Kuten sanottu, Stendhal Syndrome on pinnallisin puolin poikkeava Argenton tyylistä ja jopa tavanomainen 1990-luvun psykologinen trilleri, ilmestymisajankohdaltaan ja tyyliltään David Fincherin elokuvan Seitsemän ja David Lynchin Lost Highwayn väliltä. Yleisesti vähemmälle huomiolle se jää jo eurooppalaisena ja mässäilevästä kauhusta tunnetun ohjaajansa takia.
Italialaisen kauhuelokuvan mystiikka toimii kuitenkin täydellisenä raamina tarinalle. Se on, jos mahdollista, jopa synkempi ja arvaamattomampi. Annasta kasvanut femme fatalekin on uhkaavampi kuin monet amerikkalaisten film noirien daameista. Koko elokuvan tunnelma on painostava, ja Ennio Morriconen sävähdyttävä sävellys toistuu edestakaisin oikein ja väärinpäin läpi elokuvan, kuvastaen hahmon mielialan ja identiteetin vaihteluita.
“A weak mind isn’t strong enough to hurt itself. Stupidity has saved many a man from going mad.” – Matter of Life and Death
Loppukaneettina toimikoon tuo lainaus Powellin ja Pressburgerin klassikosta. Tieto lisää tuskaa ja mitä enemmän ihminen tiedostaa ja ajattelee ympäröivää maailmaa, sitä alttiimpi se on menettämään järkensä kaiken käsittämättömän keskellä. Mieli ja alitajunta ovat niin kompleksinen käsite, että myös elokuvan on kyettävä kuvaamaan sitä monimuotoisesti ja täten hieman monimutkaisesti, jonka vuoksi psykologisen fantasian kerrokset saattavat jäädä ns. yksinkertaisesti elokuvaa katsovalta huomaamatta.