Englantilainen Paul Greengrass kuuluu nykyelokuvan tunnetuimpiin poliittisen trillerin tekijöihin. Robert Ludlumin Meduusa -filmatisointien ohella Greengrass on perehtynyt myös tosipohjaisiin kertomuksiin, jotka ovat määrittäneet maailman poliittista kenttää kylmän sodan loppupuolelta tähän päivään. Greengrass on erikoistunut ajankohtaiselokuvaan ja käsitellyt aiheitaan rohkeasti, hyvin lyhyen ajallisen perspektiivin jälkeen. Tämä artikkeli keskittyy Greengrassin ajankohtaiselokuvaan ja liittää teokset lähihistorialliseen kontekstiin. Tämän takia kunkin lähemmän tarkastelun saavan elokuvan yhteyteen on lisätty tapahtuma-ajankohtaa ilmaiseva vuosiluku.
2000-luvulla Greengrass lähti jäljittämään Yhdysvaltain aggressiivisen voimapolitiikan juurisyitä. Jäljet johtavat kylmän sodan loppuvaiheen reaganilaisiin painotuksiin. Yhdysvallat tuki tulevia vihollisiaan Irakia ja Afganistania 1980-luvun pitkissä ja verisissä konflikteissa Irania ja Neuvostoliittoa vastaan. Sotakentiltä alkoi pitkä matka, joka huipentui New Yorkissa syyskuussa 2001. Sen jälkipeliä pelataan vieläkin vailla selkeää näkymää loppuratkaisusta.
Poliittinen Greengrass tutkii sivilisaatioiden ja ryhmien törmäyksiä. Vastakkain ovat usein länsimainen ihminen tai yhteiskunnan rakenteet. Keskivertoyksilöt edustavat suuria kansankokonaisuuksia. Ohjaajalle poikkeuksellisen puolueellisessa elokuvassa Verisessä sunnuntaissa (2002) vastakkain ovat irlantilaiset separatistimielenosoittajat ja totalitaristisina kuvatut brittijoukot. Irlantilaisissa diskursseissa englantilaisista puhutaan miehitysarmeijana. United 93 -elokuvan (2006) keskiössä on maailman kuuluisin terrori-isku vastarintaan nousseiden matkustajien näkökulmasta tilanteessa, jossa mitään apua ei ole saatavilla, ja itsensä sekä monen ventovieraan uhraaminen voi estää vielä suuremman katastrofin. Green Zone (2010) perehtyy Irakin sotaan suoraan sodan ilmeisimmän syyn kentältä; joukkotuhoaseiden etsijöiden kautta. Captain Phillipsissä (2013) on kyse kahden miehen kohtaamisesta, joka ei normaalioloissa olisi toteutunut koskaan.
1972 – Verinen sunnuntai
Greengrass nousi suuren yleisön tietoisuuteen vuoden 2002 elokuvallaan Verinen sunnuntai, jonka rohkea ja raflaava aiheenkäsittely nostatti myrskyn Isossa-Britanniassa, jossa tammikuussa 1972 sattunut Derryn mielenosoituksen väkivaltainen tukahduttaminen ja 14 aseettoman ihmisen ampuminen haluttaisiin mieluiten unohtaa. Tuolloin oli käynnissä tapauksen puolueeton tutkinta, joka valmistui vasta 2010. Brittiviranomaiset syyttivät tuoreeltaan Sinn Féin -järjestöä ja sen radikaalia siipeä IRA:ta provokaatiosta. 1970-luvulla suoritettu tutkinta vapautti viranomaiset syytteistä, mutta sisällöllisesti reikäinen raportti ja summittainen todistusaineiston käsittely osoittivat tutkinnan virheelliseksi. Uudet tutkimukset käynnistettiin 1998. Verinen sunnuntai on jättänyt Ison-Britannian ja Irlannin keskinäisiin väleihin railon, joka tuskin koskaan täysin umpeutuu, pääministeritason anteeksipyytelyistä huolimatta. Kyseessä on irlantilaisittain vakavin kansallinen trauma sitten vuoden 1916 pääsiäiskapinan.
Ryhmittymiä on kolme, ja kerronta käy jokaisen luona: mielenosoituksen järjestäjät, brittiläiset sotilasviranomaiset ja mielenosoittajat itse. Greengrass pitää tavoilleen uskollisena fokuksen suuresta aiheesta huolimatta kapeana. Päivän tapahtumat kerrotaan parlamenttiedustaja Ivan Cooperin (James Nesbitt) näkökulmasta. Protestanttinen Cooper jakoi mielipiteitä, eikä hän saanut esimerkiksi Sinn Féinin varauksetonta tukea. Hän oli luvannut viranomaisille, että mielenosoitus olisi rauhanomainen ja IRA pitäytyisi väkivaltaisuuksista. Greengrass taustoittaa asetelmia huolellisesti, ja katsoja saa tietää, ettei Cooperin työ ole helpoimmasta päästä. Idealistisen parlamenttiedustajan sillanrakennusyritykset ristivalottuvat ironisella tavalla kestämättömiä jännitteitä vasten.
2001 – United 93
Syyskuun 11:n terrori-iskujen filmatisointiin Greengrass valitsi poikkeuksellisen näkökulman. Lento United 93 oli yksi kaapatuista matkustajakoneista; ainoa joka ei päässyt kohteeseensa. Greengrass analysoi tapahtumia mikrotasolta, jonka ulottuvuus on kuitenkin valtava. Koneen ulkopuolella esitetyt tapahtumat sijoittuvat lennonjohtoon, ilmavalvontaan ja ilmavoimien tukikohtaan. Kummallakin taholla on käytettävissään runsaasti keinoja kriisin torjumiseksi, mutta lopulta jokainen joutuu seuraamaan tapahtumien kärjistymistä televisioruuduilta ja tutkanäytöiltä. Samalla kun United 93 -lennon matkustajat suunnittelevat salaa vastarintaa lentävässä ruumisarkussaan, savuavat kaksoistornit valvontakeskusten näytöillä.
Greengrass ei aseta päivän tapahtumia suurempaan asiayhteyteen, vaan elokuva on korostetusti tapahtumien rekonstruktio. Katsojalle annetaan samat tiedot kuin henkilöhahmoille. Sanaa terrorismi ei mainita lainkaan, ei myöskään Al-Qaidaa tai Talibania. Kaappaajat jäävät muodottomiksi ja tuntemattomiksi entiteeteiksi. Motiiviksi näyttää kelpaavan uskonnollinen vakaumus, eikä Greengrass lähde selvittämään, mikä on saanut kylmäverisen, armottoman tappajan esiin tavallisista nuorista miehistä. Vastaavasti matkustajat löytävät kriisitilanteessa lamaantumisen sijasta yhtenäisesti ja suunnitelmallisesti toimivan joukon; aseen, jolla he saavat pysäytetyksi kaappaajat. Pelko ja epätoivo kanavoituvat uskomattomalla tavalla päättäväisyyden voimavaraksi.
United 93 on tarina sankaruudesta ja nimenomaan sen pakotetussa muodossa. Tällainen toiminta on seurausta poliittisten, sosiaalisten ja historiallisten voimien luomasta valtavasta ja monimutkaisesta verkostosta. Amerikkalainen keskivertokansalainen uskoo voimaan ja yksilön vaikutusvaltaan. Tarvittaessa jokainen on kykeneväinen puolustamaan kotimaataan, vaikka niin sanotun tähtilippuelokuvan tunnuspiirteet ovat kaukana. Greengrass osoittaa järjestelmän heikkouden ja avuttomuuden: Yksilönvapauden ja koskemattomuuden eetoksen kyllästämä kulttuuri on aina ollut ristiriidassa virkavallan kontrollin, valvonta- ja puolustuskoneiston kanssa. Al-Qaida iski hetkellä, jolloin valtion ote kansalaisistaan oli höllimmillään.
2003 – Green Zone
Green Zone kertoo joukkotuhoaseita etsivästä osastosta Irakin sodan aikana. Teos kasvaa laajemmaksi George W. Bushin hallinnon aggressiivisen ulkopolitiikan tarkasteluksi. Tarkastelukulma on kriittinen, eikä sen pitäisi olla suuri yllätys Greengrassin uraa tunteville. Green Zonessa osoitetaan Yhdysvaltain Irakissa tekemiä virheitä, joita totisesti riittää, ja riittäisi useamman kuin yhden elokuvan tarpeisiin. Juonen avaa fiktiivinen baathistikenraali, joka on toistuvasti todistanut epäilyt Irakin joukkotuhoaseistuksesta aiheettomiksi. Kuitenkin osaston päällikkö Roy Miller (Matt Damon) julistaa: “Lähdemme sotaan ainoastaan todella merkityksellisistä syistä.” Millerin kannalta elokuva on silmienavaustarina. Suoraselkäinen Miller on muistutus kunniallisesta, klassisesta amerikkalaisesta sotilasperinteestä.
Ainakaan ohjaajaa ei voi syyttää syy ja seuraus -analyysin laiminlyömisestä, ja tässä tapauksessa Greengrass kompastuu siihen jälkiviisasteluun, jonka hän United 93:ssa vältti ja tulisi välttämään myös Captain Philipsissä. United 93:n kaltainen dokumentaristinen toteavuus on poissa, ja sen tilalla on toimintaelementeillä vuorattu anti-bushilainen pamfletti. Ideologia sikseen, mutta liekö elokuvan tavanomaisuuden syytä se, että se on jäänyt tunnettuudessa ja menestyksessä ansiokkaiden, Oscar-ehdokkaiksikin nostettujen United 93:n ja Captain Philipsin jalkoihin.
Puolueellisimmillaan Greengrass on käsitellessään näytelmän avainpelaajia. Irakilainen öljypohatta käyttäytyy kuin muinaisen Persian kuninkaat ja odottaa kotimaassaan vapauttajan vastaanottoa. Amerikkalaiseen eminenssiin on saatu yhdistetyksi Paul Bremer, Donald Rumsfeldt ja Paul Wolfowitz. Tällaiset miehet ovat olleet hajottamassa Husseinin hallintoa ja riisumassa aseista Irakin armeijaa. Mitä muuta sellaisesta voi seurata kuin kaaosta ja Abu Ghraibia?
2009 – Captain Phillips
Barack Obaman kaudella (alkaen 2008) Yhdysvaltain maine on käynyt kaksijakoisemmaksi, ja sen aggressiiviset piirteet ulkopolitiikassa ovat sävyltään harmaampia kuin Bushin manikealaisia piirteitä sisältäneellä aikakaudella. Obamalaiset piirteet ovat samanaikaisesti päättäväinen ja epäröivä, humaani ja brutaali, harkitseva ja spontaani. Suorien interventioiden ja invaasioiden tilalle ovat tulleet täsmäiskut sekä yhä tiukempi valvonta ja tiedustelutoiminta. Tämän vuosikymmenen tapahtumat Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä ovat osoittaneet, ettei militarismin ja tiedustelun yhteenliittymä voi toimia reaalipolitiikan keinoina. Gaddafin hallinto Libyassa toki romahti Yhdysvaltain painostuksen myötävaikutuksella, mutta vastaavasti Egyptissä seurasi kaaos, Jemenissä kytevä aikapommi ja Syyriassa katastrofi. On epävarmaa, olisiko suora interventio johtanut myönteisempään lopputulemaan.
Somalialaiset merirosvot iskevät raskaaalle amerikkalaiselle rahtialukselle Maersk Alabamalle lähellä Afrikan sarvea. Tämä on ensimmäinen kaapattu amerikkalaislaiva sitten 1800-luvun alun. Kaukaa kuvattuna piraatit näyttävät massiivisen laivan kannella kuhisevilta muurahaisilta. Joukkion päättäväisyys on samaa luokkaa maailman kurinalaisimman elämänmuodon kanssa – ainakin aluksi. He kykenevät murtamaan hierarkisen laivan komentoketjun iskemällä heikoimpaan kohtaan. Sokea usko teknologiaan ja avuttomuus sen pettämisen hetkellä tuntuvat olevan Greengrassin filmokosmoksen kärkiajatus. Kontrollin menetys tuhoaa merirosvot. Pala oli ollut liian iso haukattavaksi. Vaatimattomalta ja suoraviivaiselta vaikuttava juoni avaakin yllättävästi näkökantoja laajempiin yhteyksiin kuin United 93 ja Green Zone. Teos edustaa Greengrassin globaalin supervaltatutkielmasarjan huipentumaa.
Captain Phillips on tarkka analyysi obamalaisen Amerikan tuntemuksista ja presenssistä. Ohjaaja ei sympatisoi rikollisuutta, muttei myöskään demonisoi. Vastakkain ovat rutiköyhät ja nälkiintyneet, epätoivoiset afrikkalaiset nuorukaiset sekä amerikkalainen rahtialus miljoonalasteineen. Toisilla on liian vähän, toisilla liikaa. Kahtalaisuus jatkuu henkilöhahmoissa, erityisesti vastinparissa Phillips (Tom Hanks) – Muse (Barkhad Abdi). Turvallisuudentunteeseen tuudittautunut Phillips voittaa hyökkäyksen ja panttivankeuden aiheuttaman hämmennyksen ja pelon tavalla, joka muistuttaa postmodernin toimintasankarin kasvutarinaa. Hän on yksinäinen pakotettu sankari siinä missä United 93:n sankarit toimivat kollektiivisesti. Muse puolestaan huokuu aluksi uhkaa, joka lopulta osoittautuu näennäiseksi. Väkivalta ei kuulu häneen edes katkerien koettelemusten jälkeen. Hän on vain halunnut muuttaa Amerikkaan ja hankkia auton. Haave on ymmärrettävä, ja elokuva tekee selväksi nuoren miehen vaihtoehdottomuuden. Rikos on ainoa mahdollinen tie unelmien saavuttamiseksi. Tällainen piinattu ja säälittävä mentaliteetti on kytenyt maailman köyhimpiin kuuluvassa kolkassa, parikymppisen miehen koko elämän ajan. Globalisaatio ja kapitalismi ovat riistäneet mieheltä ja hänen tovereiltaan perinteisen elinkeinon, kalastuksen, ja siten ajaneet epätoivoisiin tekoihin. “Minulla on pomoni, kuten sinullakin”, toteaa Muse Phillipsille. Miehet ovat liike-elämän nappuloita, jotka suuri peli on ajanut törmäyskurssille. “On oltava jokin muu keino kuin ottaa ihmisiä panttivangeiksi”, sanoo Phillips. “Ehkä Amerikassa”, tokaisee Muse. Tiettävästi merirosvoilla ei ollut Al-Qaida-kontakteja, ja operaation toteutus näyttäytyy lopulta hyvin amatöörimäisenä. Al-Qaida ei olisi tyytynyt pelkkään kaappaukseen ja esittänyt vaatimuksia tai ottanut panttivankkeja vaan tuhonnut aluksen.
Loppujaksossa neljä merirosvoa on tunnistettu, ja vastaiskuun valmistautuvien pelastusjoukkojen panttivankineuvottelija luettelee heidän nimensä. “He tietävät, keitä olemme”, sanoo yksi merirosvoista. Perinteisessä kontekstissa identifioituminen olisi uhkatekijä, mutta nyt ollaan keskellä tieto on valtaa -kulttuuria, jossa kaikki julkisuus on hyvästä. Repliikkiä sävyttävät toiveikkuus ja paradoksaalinen ilo onnistumisesta sellaisella hetkellä, jolloin tavoitteen saavuttaminen on mennyt pieleen.
Poliittinen Paul Greengrass
United 93, Green Zone ja Captain Phillips muodostavat eräänlaisen 9/11-trilogian. Greengrass on reagoinut nopeasti itse tapahtumaan, sen synnyttämään ketjureaktioon ja seurauksiin. Hyökkäyksen kohteeksi joutunut Yhdysvallat vastasi vihaan vihalla. Lähi-idässä suoritetut offensiivit ovat johtaneet laajaan epävakauteen ja ääriliikkeiden radikalisoitumiseen. Kyse on demokratian kriisistä. Vaikka demokraattinen järjestelmä sisältää oikeuden kyseenalaistaa ympäröivä, sitä uhkaavat jäykän hierarkiset järjestöt pysyvät staattisina ja niiden kansalaiset / jäsenet lojaaleina, opetettua skeemaa ja yksinkertaista ideologiaa noudattavina tyyppeinä – likimain aivopestyinä robotteina. United 93:n Al-Qaida -terroristeille Yhdysvallat on pahan keskus, joka on hävitettävä – somalipiraateille tavoittelemisen arvoinen utopia.
Greengrassin tavaramerkkinä on aina ollut käsivarakuvaus, joka tuo hänen elokuviinsa tarkoituksellista dokumentaarisuutta ja omakohtaisuuden tuntua. Katsoja näkee tapahtumat samoin kuin kohtauksessa esiintyvät henkilöhahmot. Sinä olet Derryn mielenosoittaja, kaapatun koneen matkustaja tai rahtilaivan matruusi. Tyyliratkaisua on helppo kritisoida keinotekoiseksi thriller -elementiksi, mutta sillä on vankka perustansa suuressa kuvassa: Turvattomuuden tuntu ja elämän sattumanvaraisuus koskee meitä jokaista. Vauraan yhteiskunnan ja demokratian suojaverkko voi pettää milloin tahansa ja missä tahansa.
Erityisen kiinnostavaa on greengrassilainen kuvaus valtion väkivaltakoneistosta. Verinen sunnuntai esittelee heidät kasvottomina ja epäinhimillisinä, United 93 haavoittuvina ja hämmentyneinä ihmisinä ja Green Zone tragikoomisina karikatyyreinä tai toisaalta kärjistettyinä paholaismaisina raakalaisina. Kontrastivaikutus Bushin kauden alun (United 93) ja voimapolitiikan seurausten (Green Zone) välillä on valtaisa.
Captain Phillipsin tapahtumat sijoittuvat Barack Obaman kaudelle, ja nyt kuvaus viranomaisista muistuttaa positiivista perinteisen westernin ratsuväkeä. Paikan päälle tullaan hieman myöhässä mutta riittävän ajoissa päivän pelastamiseksi. Toisaalta laivaston erikoisosaston Navy Sealsin sotilaat ovat vielä kasvottomampia kuin Verisen sunnuntain brittisotilaat. Niskan päälle päästyään he sanelevat ehdot kuvaannollisesti piippu ohimolla. Greengrass ei suinkaan väitä, etteikö laivaston väliintulo olisi ollut oikeutettu. Hyökkääjien joustamattomuus johtaa laukaustenvaihtoon: Kolme neljästä merirosvosta saa surmansa tulitaistelussa, ja Musen tosielämän vastine istuu tällä hetkellä elinkautista Yhdysvalloissa.
Captain Phillipsin lopputulema on greengrassilaisen elokuvan kiteytymä. Siinä on yhteenvedettynä pelin henki vahvimman oikeudella rakennetussa maailmassa. Se on myös Paul Greengrassin maailma: siellä on paljon uhreja mutta kukaan ei ole viaton.