Tunnetaan myös nimellä: Life of Pi
Maa: Yhdysvallat, Taiwan, Iso-Britannia, Kanada
Genre: Seikkailu
Ohjaus: Ang Lee
Käsikirjoitus: David Magee
Kuvaus: Claudio Miranda
Leikkaus: Tim Sguyres
Sävellys: Mychael Danna
Näyttelijät: Suraj Sharma, Irrfan Khan, Rafe Spall
Yann Martelin kirja Piin elämä teki minuun aikanaan suuren vaikutuksen. Opus tarttui mukaan bangkokilaisesta kirjakaupasta ollessani rundaamassa Kaakkois-Aasiassa ja kirjan ekumeeninen tematiikka kolahti jotenkin erityisellä tavalla herännäiskristillisissä piireissä varttuneen miehen kuljeskellessa oranssikaapuisten buddhalaismunkkien kansoittamilla kaduilla. Juuri tuolloin olin herännyt pohtimaan eri uskontojen pohjimmaista samankaltaisuutta ja päähenkilö Pii Patelin kolmiyhteys – hindulaisuus, kristinusko ja islam – yläkertaan tuntui mielenkiintoiselta ajatustavalta. Nuoren intialaispojan sielusta kilpailevien brahminin, piispan ja imaamin tiukatessa Piiltä, mitä uskontoa hän haluaa tunnustaa, hän vastaa hämmentyneenä vain haluavansa palvella Jumalaa. Niinpä – miksi kenenkään pitäisi valita yksi nimenomainen uskonto jota seurata, semminkin kun fundamentalistinen tapa uskoa tuntuu aina johtavan veren ja kyynelten vuodatukseen?
Kun kuulin Hollywoodin tarttuneen Piin elämään, en osannut juurikaan innostua – kirjan sisäistä pohdiskelua painottava tyyli tuskin kääntyisi elokuvataiteeksi kovinkaan helpolla. Nähdessäni kolmedee-kikkakuutosia täynnä olevan trailerin odotin entistäkin vähemmän, arvellen kirjan filosofisen otteen kadonneen kokonaan pintakiiltoisen efekti-ilotulittelun tieltä. Ihan napakymppiin kyyninen ennakkoarvioni ei osunut, mutta valitettavan lähelle kylläkin. Uskonnolliset kysymykset ovat mukana, mutta vähän samaan tapaan kuin Dingo on vielä varteenotettavasti mukana popmusiikin kentällä.
Elokuvan juoni noudattelee suhteellisen simppeliä road movie -kaavaa: kolmen uskonnon, aikuistumisen ja ensirakastumisen ristiaallokossa miehuuttaan hakeva intialaispoika Pii Patel löytää itsensä keskeltä valtamerta, kun häntä, perhettään ja perheen eläintarhaa kuljettava laiva haaksirikkoutuu myrskyssä. Piin hommaksi jää kellutella jolla kohti asutettua rantaa. Kenties yläkerran ukko on kyllästynyt ämpyilevään nuorukaiseen, sillä hän heittää Piin matkakumppaniksi epätoivoiselle selviytymismatkalle hervottoman kokoisen tiikerin nimeltä Richard Parker.
Selvitäkseen mahdottomalta tuntuvasta tehtävästä Piin on selvitettävä suhteensa paitsi kissapetoon, myös itseensä ja hänet koettelemukseensa paiskanneeseen Kaikkivaltiaaseen. Vetinen, ääretön erämaa tuo väistämättä mieleen Jeesuksen autiomaassa viettämät 40 ankaraa päivää ja yötä eikä liene liioiteltua sanoa, että tiikeri toimii allegoriana Saatanalle (tämä voi olla myös minun henkilökohtaisen kissavihani ilmentymä, myönnän). Harmi vain, että kaksi vuosituhatta sitten samainen tarina osattiin kertoa paljon paremmin.
Ollakseen elokuva, joka alkumetreillään lupaa saada katsojansa uskomaan jumalaan, Piin elämä sanoo häkellyttävän vähän yhtään mistään – muuta kuin siitä, pitää olla aika pirun kekseliäs kaiffari selvitäkseen kolmimetrisen silpojaspesialistin kanssa merellä. Loputtomalta tuntuvan koettelemuksen herättämien, ihmisyyden perustaa luotaavien pohdintojen sijaan ruudulla nähdään kohkauskohtaus toisen perään, joissa Pii toimii ulkoisia uhkia – kuten lentokaloja, mangusteja ja lautanupottajavalaita – vastaan. Katsoja jää täysin ulkopuoliseksi hänen sisäisestä kamppailustaan Suraj Sharman elävästä roolisuoirtuksesta huolimatta eikä loppupuolen väistämätön “jumalani, jumalani, miksi minut hylkäsit”-kohtaus riitä kliseisyydessään antamaan elokuvalle sen tarvitsemaa filosofista sisältöä. Ja ilman vahvaa pohdintaa draamankaarelle piupaut sanovalle road-tarina ei yksinkertaisesti toimi. Ei, vaikka kehystarinan aikuinen Pii ja tarinaa kuunteleva kirjailijahahmo kuinka lopussa alleviivaisivat merkityksiä ja tulkintoja.
Tähän perään on sanottava, että Piin elämä on kaikkea muuta kuin ansioton elokuva. Visuaalisena trippinä se on kertakaikkisen upea ja samalla ensimmäinen 3D-raina, joka jollain tasolla vakuutti minut tämän viheliäisenä pitämäni tekniikkasauruksen ilmaisuvoimasta. Vesielementin käyttö heijastuksineen ja läpikuultavuuksineen on välillä suorastaan henkeäsalpaavan immersiivistä katsottavaa. Visualistille tarjoillaan silmäkarkkia monen makuunin verran: alun eläintarhakohtaukset, hindulaiset tanssit ja rituaalikohtaukset, laivan upottava myrsky, toinen toistaan hienommat valoleikit aavalla merellä ovat toinen toistaan päheämpää pöllötettävää. Välillä, kun kömpelö käsikirjoitus maltetaan heittää kokonaan syrjään ja tila annettiin puhtaasti kuvalliselle ilmaisulle, sitä unohtaa katsovansa elokuvaa. Se on melkoinen saavutus, etenkin kun valtaosan ajasta ruudulla häärii lähes kokonaan tietsikalla toteutettu tiikeri (joka saattaa hyvinkin olla tähänastisista tietokonehahmoista ylivoimaisesti elävimmin toteutettu, aidosti pelottava paskiainen). Vaikka Piin elämä ei todennäköisesti saakaan katsojaansa pamahtamaan jumaluskoon, kenties se viekoittelee katsojan kolmedee- ja CGI-uskovaiseksi.
En kuitenkaan usko, että elokuvan visuaalinen taianomaisuus toimii ollenkaan samalla tavalla kotikatsomosta tiirattuna. Siksi minun on surukseni todettava, että yksi 2000-luvun mielenkiintoisimmista kirjallisista tarinoista latistuu elokuvana puhtaaksi huvipuistoelämykseksi, johon on väkinäisen tuntuisesti päälleliimattu pintatason uskonnollista pohdintaa. Tuntuu siltä, että Ang Lee palkittiin parhaan ohjauksen Oscarilla lähinnä sellaisesta monikulttuurisuuden ja ekumeenisuuden käsittelystä, joka on tarpeeksi munatonta aiheuttamaan mitään todellisia tunteita, ajatuksia tai uskonnollisia mellakoita. Piin elämä olisi voinut haastaa katsojan ajattelemaan, nyt se lähinnä antaa parin tunnin mahdollisuuden olla ajattelematta mitään erityistä (paitsi viimeisen 30 minuutin aikana sitä, että jokohan tämä joskus loppuu).
Mutta jos maailma olisi täydellinen paikka, jossa eeppiset mittakaavat saavuttanut Hollywood-tuotanto voisi olla pohjimmiltaan salavihkainen sentterinnäyttö, Piin elämä olisi kutakuinkin täydellinen uskontokriittinen elokuva. Leffan lopullinen teesi uskonnollisuuden perimmäisestä olemuksesta kun tuntuu olevan se, että tarinan sisällöllä ei loppujen lopuksi ole väliä vaan sillä, miten tarina kerrotaan. Jos stoori on tarpeeksi kaunis, ihmiset muistelevat ennemmin sen tunnerekisteriä koputtelevia puitteita kuin sitä, ettei koko hommassa ollut loppujen lopuksi ollut kyse muusta kuin miellyttävästä illuusion vaalimisesta.
Jos Jumala on olemassa, hänellä on läheiset välit Ang Leehen ja todella, todella hyvä ironiantaju.