Olin nähnyt tämän elokuvan aiemminkin, mutta silloin paljon henkilökohtaisemmin kuin tänään, 21 vuotta vanhana miehenä – sikäli kuin olen mies enkä jonkin toisen kuvitelma tai uni (en tietenkään ole hullu ja usko tällaiseen, mutta kaikki on mahdollista; ainakin tässä tekstissä!). Jos siis ylipäänsä televisiokatselun yhteydessä voi enää puhua tämän elokuvan näkemisestä. Ensimmäisellä kerralla luulin eläväni kuin tuon henkilön hahmot ja kapakoihin joissa kävin, elokuvateattereihin joissa notkuin, busseihin joilla niihin matkustin, jätin aina huolimattomuuttani tavaraa; kirjat, joista olin jo saanut sen mitä tarvitsin, unohtuivat busseihin.
Hukkasin joskus lähes kaiken mitä kannoin mukanani, välillä – useaankin kertaan – kadotin silmälasini, mikä on tällaiselle likinäköiselle miehelle yhtä kuin sokeus ja useampaan kertaan kadotin myös piponi. Tämän kerron vain siksi että se on eittämätön osa tätä elokuvatekstiä. Maamme on kylmä talvisin, joten pipojen kadottelu ei ole järkevää.
Mutta järjestä ei ollutkaan kysymys. Jos katsoo tätä elokuvaa tarkasti, huomaa että kontakti syttyy tällä tavalla noiden kahden naisen välille, jotta suurempi seikkailu, joka paljastuu viattomuuden pelastusoperaatioksi porvarillisesta kuolemasta, paljastaen nyt elokuvan juonen teille… Nainen seurailee toista naista, joka vahingossa pudottelee kaikenlaista tavaraa: toteemiesineistä, kaulahuiveista, aurinkolaseista huulipunaputeleihin… Julie keräilee niitä ja palauttaa ne Célinelle.
Näin ei tietenkään todellisuudessa käynyt minun kohdallani: he jotka löysivät kännyköitäni, lompakoitani, kirjojani, silmälasejani, rahaani, matkalippujani, luonnosvihkosiani ja runojani… no heillä on ne joko yhä tai he ovat hävittäneet ne (kuten toivon) kuten minä hävitin kerran. Tässä elokuvassa oli sentään kyse enemmän löytämisestä kuin hävittämisestä. Mitä sitten löydettiin? Löydettiinkö liike? Ystävyys? Löydettiin ainakin vastavirta jähmeyttä kohtaan: vastavirta porvarillista suolapatsaaksi muuttumista kohtaan, matka vastasuuntaan, sillä toinen vene elokuvassa lipuu kohti tuonelaa ja toinen pois sieltä.
Olette kaikki kuulleet ehkä jutun gorgosta? No, nuoremmat eivät ehkä tiedä, mitä gorgot ovat. Nykyään nuoret eivät tiedä enää mitään. Mutta luullakseni on enemmän oikeutettua puhua hetken aikaa gorgoista kuin mistään pituuksista tämän elokuvan yhteydessä, erityisesti kun puhutaan päähenkilöiden löytämästä mysteerisestä talosta, joka osoittautuu porvareiden luolaksi, aavekammioksi, joka voisi hyvin olla jokin linna tai jopa kirjailijoiden huvila erään lahden kupeella. Eli eräänlainen gorgo. Tiedättehän: kun katsoo gorgoa silmiin, muuttuu suolapatsaaksi. Kun avaa porvareiden oven…
Porvareiden luola siis. Jähmeyden tyyssija. Johon kaksi naista, ristiretkeläistä, vaeltaa. Huomatkaa, että heillä kummallakin on tarpeeksi pitkät sääret luikkiakseen pakoon siitä talosta heti, kun he ovat saaneet vapautettua sieltä lapsen. Lapsihan kuolisi myös ennen pitkään tuollaisessa ympäristössä.
Siinäpä elokuvan perusidea teemoineen päivineen sellaisena, kun sen nyt näin (toisella kerralla se voi kertoa jostain aivan muusta). Johon nopeasti voimme lisätä sen kuinka liha liikuttaa lihaa. Ehkä voisimme puhua jotain kauhusta jota Céline tuntee löytäessään paholaisen tai rakkaudenpunaisen kouran jäljen Julietten olkapäästä. Voisimme myös palkata jonkun maailman nerokkaimman matemaatikon tutkimaan valon matematiikkaa löytääkseen sieltä ehkä salaisuuden, ei enää tuonpuoleisesta vaan tästä hetkestä. Siltikin tuo elokuva jäisi kokonaan kokematta pelkäksi numeraaliseksi yhtälöksi typistettynä. Kyllähän se jotain muutakin meille paljastaa? Mitä sitten? Montakin salaisuutta ehkä positiivisesta tiedostamattomasta ja montakin se sinne saattaa istuttaa, mikäli ylipäänsä alitajuntaa on olemassa. Varmaa vain on, että Rivetten elokuvat jatkavat kytemistä, hautumista, elämistä vielä pitkään senkin jälkeen, kun ne ovat jo loppuneet.
Parhaassa tapauksessa elokuva siittää elokuvaa, runous siittää runoutta, musiikki laittaa toiset kädet soittamaan tai jalat tanssimaan; koskaan ei aito musiikki ole kaukana tanssista eikä aito runous kaukana musiikista… eikä koskaan elokuva ole tullut lähemmäksi elämää kuin Jacques Rivetten elokuvissa: mitä vielä, Rivettehän on yhtä kuin elämä.