Ihmisten väliset suhteet ovat alistamisen ja alistumisen vuoropuhelua. Täsmennän ennen kuin kukaan syyttää minua sosiaalidarwinismista tai inhorealismista. En tarkoita edellisiä sanoja inhottavuuden tai tylyyden hengessä. Minulle sosiologiset rajat ja ilmiöt eivät ole osoitus tunnekylmyydestä tai siitä asenteellisesta nihilismistä, jota kulttuuripessimistit kutsuvat realismiksi. Tarkoitan alistumisen vuoropuhelulla samaa kuin jotkut puhuessaan yhteisymmärryksestä. Esimerkiksi parisuhteissa tai tiiviissä ystävyyssuhteissa toimitaan tasaveroisuuden hengessä, joissa molemmat kumartavat toisille vuorotellen. Minä teen jotain sinun vuoksesi, sinä minun vuokseni. Tämä on molemminpuolista alistumista toiselle.
Ennen kaikkea parisuhteessa, ja yritän nyt parhaani mukaan olla kuulostamatta aviovuodeterapeutilta tai Maaret Kalliolta, molemminpuolinen alistuminen on välttämätöntä. Puolisot tarvitsevat toisiaan tekemään niitä asioita, joihin itsellä ei ole jaksamista tai kykyä. Kumppanin tulee olla tukena ja opettaa toiselle itsenäisyyden lisäksi myös luovuttamista. Kaksi periksiantamatonta ja omapäistä ihmistä on mahdoton yhtälö, jos kyseessä on esimerkiksi yhdessä eläminen. Samoin, ilmeisistä syistä, ei toimi sekään, että vain yksi nöyrtyy ja toinen ensin komentaa, sitten vallan makuun päästyään nöyryyttää. Suhde muuttuu tuolloin henkiseksi tai pahimmillaan fyysiseksi hyväksikäytöksi.
En myös tarkoita alistumisella “naiset kotiin, miehet töihin” -tyylistä jakoa, vaikka ehkä sellainen voi toimia joissain perheissä, jos säännöt ovat yhteiset. Kyse on mitä pienimmistä arjen asioista: Minä tiskaan, jos sinä imuroit. Minä teen ruoan, jos sinä käyt kaupassa. Saat mennä ulos kavereiden kanssa, jos minä saan ensi viikolla tehdä samoin. Ja välillä muistetaan tehdä asioita myös yhdessä.
Paul Thomas Andersonin uusin elokuva Phantom Thread on elokuva alistumisesta. Se on rakkauselokuva, joka tuntuu kysyvän, miltä romanttisten elokuvien parisuhteet näyttävät pian sen jälkeen, kun pariskunta on saanut toisensa – erityisesti sellaisten elokuvien, joissa pariskunnan osapuolet ovat kotoisin päinvastaisista maailmoista. Tiivistelmä voi vaikuttaa jälleen yhdeltä mielikuvituksettomalta tavalta viedä romanttista komediaa metatasolle. Jollain tapaa romanttinen komedia Phantom Thread onkin, mutta sen twisti on kiinnostavampi kuin muka-nokkelia juonikuvioita sisältävissä farsseissa.
Reynolds Woodcock (Daniel Day-Lewis, ja kyllä, hahmon nimi on tarkoitettu vitsiksi) on ikääntyvä poikamies, joka johtaa kuuluisaa muotitaloa. Woodcockin elämä on naisten täyttämä. Edesmennyt äiti opetti pojalleen ammatin. Sisko, Cyril (Lesley Manville), pyörittää talon raha-asioita ja kaitsee lahjakasta veljeään. Isää ei mainita kertaakaan. Allegorinen tulkinta on heti valmis, jos siihen haluaa tyytyä: sisarusten suhde on kuin elokuvatuottajan ja -ohjaajan välinen. Muotitalo työllistää monta eri ikäistä naista, nuorista malleista taitaviin ompelijamummoihin. Asetelma on siis kuin Andersonin aiemmasta Punch-Drunk Lovesta (2002), mutta ongelmat ovat erilaisia. Reynolds ei ole omien tunteidensa kanssa painiva raivohullu, kuten Adam Sandlerin hahmo vanhemmassa elokuvassa, vaan sulkeutunut snobi, hyvin dandy, omiin kaavoihinsa takertunut ja tavattoman egoistinen. Elokuva ei myöskään taannu vahvojen naisten nujertaman miehen egoistiseksi fantasiaksi. Woodcock on saanut aina kaiken haluamansa ja omistautuessaan taiteelleen laiminlyönyt kaikkia muita. Hän on vietellyt aina yhden uuden muusan, jonka on sitten heittänyt pihalle pakkomielteisen taiteilijantyön jälleen vallatessa elämän. Yksi kerrallaan seuralaiset katoavat hänen elämästään. Jää vain sisko ja työ. Sitten Woodcock kohtaa maaseudulla lomaillessaan nuoren Alman (Vicky Krieps), jonka kanssa kaikki vaikuttaa aluksi menevän tuttua rataa. Mutta Alma ei alistu osaansa suuren neron heittopussina vaan pistää miehelle kampoihin.
Tarina kertoo siis siitä, kuinka nuori nainen yrittää saada miehensä tavalla tai toisella tulemaan ulos kuorestaan. Alman jalat eivät ole lähteneet Woodcockin rahan, käytöksen ja lahjakkuuden vuoksi pois alta, vaan hän sanoo niin kuin asia on: mies on tyranni, on aika antaa opetus. Huomionarvoista on, että Woodcockin nimi tuo mieleen Alfred Hitchcockin, jonka vaimon nimi oli myös Alma. Alma oli tunnetusti vahvaluonteisen miehensä uskollinen takapiru, käsikirjoittaja monissa Alfredin elokuvissa ja vastavoima, omatunto. En mainitse Hitchcockeja vain knoppaillakseni, sillä jos Phantom Thread on jollekin sukua, se on Englannin tunnetuimman ohjaajan suuruuden ajan työt. Ei ole yllätys, että tarina sijoittuu saarivaltioon, vaikka inspiraatio Woodcockille on ollut muotialan espanjalainen suurnimi Cristóbal Balenciaga, joskin taitojensa ja elämänsä puolesta hän on lähempänä brittiläisen aristokratian suosimia suunnittelijoita, joiden nimet tuskin sanovat ummikoille mitään, kuten Norman Hartnell. Juonellisesti filmi kumartaa Rebeccalle (1940) ja Vertigolle (1958). Vitsi on siinä, että tarinan nainen ei suostukaan miehen tai ympäristön pompottelemaksi vaan tietää tilaisuutensa tulleen. Aatelisille vaatteita valmistava Woodcockin bisnes taas tuo mieleen Grace Kellyn, Hitchcockin elokuvien muistettavimman sankarittaren, sittemmin Monacon rakastetun ruhtinattaren.
Tämä on hahmojen elokuva, niin kuin kaikki Andersonin teokset. Woodcock on omituinen ilmestys romanttisen elokuvan rakastajaksi ja varmasti monelle myrskyisässä parisuhteessa eläneelle tutuksi tullut miehisen vahvuuden ja heikkouden perikuva. Hän on komea, sulavakäytöksinen, kovakalloinen, ei järin maskuliininen, hiukan dandy. Hän on pohjattoman itsekeskeinen mutta ei ilmiselvimmällä tavalla. Hän on lahjakas työssään ja omistautuu sille pakkomielteisesti. Hän kyllästyy ihmisiin helposti. Hoikkuudestaan huolimatta hän ahmii hyvällä tuulella ollessaan ruokaa loputtomiin. Raivoissaan hän oikuttelee ja ei saa alas paahtoleivän palaakaan. Vaikka ympäristö on suomalaiselle vieras, hahmossa on hyvin tunnistettavia piirteitä. Löydän Woodcockista jossain määrin itseäni, lähinnä pakkomielteisyyden. Tunnistan myös joitain ystäviäni, erityisesti hankalammasta ja kliseisimmästä taiteilijaluonteesta nauttivia/kärsiviä sellaisia. Muotinäytösten jälkeen Woodcock vaipuu syvään masennukseen, jota seuraa uusi manian vaihe. Tulkinnoissa on väläytelty myös autismin mahdollisuutta, sillä erityisesti Woodcockin vaatimus päivästä toiseen jatkuvista samoista kaavoista ja kyvyttömyys ymmärtää toisten tunteita tuntuvat vihjaavan tähän suuntaan. Tulkitsen tämän kuitenkin vain itsekeskeisyydeksi, sillä Woodcock ei ole sokea toisten tunteille vaan yksinkertaisesti päättää olla välittämättä niistä. Koen tulkintojen liittyvän lähinnä puhekieleen tarttuneeseen väsyneeseen tapaan diagnosoida kaikki neurotyypillisyydestä hiukankin poikkeava välittömästi autismin kirjoon kuuluvaksi.
Käytin sanaa inspiraatio Balenciagan kohdalla mieluummin kuin esikuva, koska Woodcockin ei kerrota olevan erityisen suuri muotisuunnittelija. Hän osaa loihtia taideteoksia, jotka tuovat esille kantajansa kauneuden, ja tuntee teoksistaan ammattiylpeyttä, mutta hän on myös kaavoihinsa kangistunut. Hän tekee suunnitteluvirheitä joidenkin teostensa suhteen ja suhtautuu kritiikkiin yliolkaisesti. Elokuvan puvustus, joka on Mark Bridgesin käsialaa, on erinomaisen taitavaa siinä mielessä, että sen on tarkoitus tuntua glamourilta mutta ei liiaksi. Puvut ovat kauniita, jopa mieleenpainuvia, mutta samalla mielikuvituksettomia ja hiukan anakronistisia. Woodcock on taitava ja hänellä on erinomainen ompelijattarien joukko, mutta hän on aikakauteensa nähden liian konservatiivinen. Toisaalta tämä on ymmärrettävää. Hän kavahtaa sanaa chic ja haluaa luoda jotain ikuisempaa. Valitettavasti häneltä puuttuu taito tehdä luomuksistaan kokonaisuuttaan isompia.
Muotitalo ei ole vain tyhjästä kehitelty tausta rakkaustarinalle, sillä niin taiteen kuin rakkauden tarina kertovat tarpeesta uudistua. Aivan kuten rakkaus järisyttää ja muuttaa ihmisen elämän perustan, asettaa yksilön tavoitteet kertaheitolla toisenlaisiksi kuin aiemmin, on taiteilijan tehtävänä järisyttää omaa maailmaansa. Kuinka monta tyhjänpäiväisyyttä tunnemme, jotka ovat tehneet teoksia toisensa perään, mutta joiden työssä ei ole ollut mitään kiinnostavaa vuosiin ellei jopa vuosikymmeniin? Miltä taidekenttämme näyttäisi, jos kehäraakit olisivat tajunneet lopettaa aiemmin, ja tilaa annettaisiin uusille näkemyksille instituution asemaan nousseiden sijasta? Taidetta ei välttämättä erota kitsistä uuden luominen, koska jokainen erinomainen taideteos ei voi uudistaa kenttää, mutta rajojen löytäminen ja niiden rikkominen auttaa.
Joudun seuraavaksi kertomaan jotain elokuvasta laajemmin, joten jos haluat välttyä lukemasta tarinan loppuratkaisua, siirry seuraavaan lukuun.
Kun Alma saa tietää Woodcockin kyllästyneen häneen, hän myrkyttää miehen teen sienillä, jotka saavat taiteilijan hallusinoimaan ja voimaan pahoin. Alma ottaa parisuhteessa uuden aseman hoitaessaan vuoteenomana olevaa miestään, joka kiitollisena löytää elämäänsä tarvittavaa uutta energiaa. Lopulta parisuhde saa henkisellä tasolla sadomasokistisia ulottuvuuksia. Jopa aluksi nyreästi Almaan suhtautunut Cyril tuntuu suhtautuvan ambivalentimmin nuoreen naiseen, mitä vahvemmaksi Alma käy. Cyrilin on täytynyt olla veljensä toinen äiti lähes koko tämän uran ajan. Nyt tämä rooli katoaa, kun Alma alkaa koulia pikkupojasta todellista aviomiestä; siis ihmistä joka kykenee myös alistumaan ja tukeutumaan toisiin egoistisen, omassa maailmassaan viihtyvän nirppanokan sijasta. Kun elokuva loppuu, on selvää, mikä tekee Almasta niin vahvan verrattuna ulkoisesti karkeaan ja ylimieliseen Woodcockiin. Alman fantasiat ja unelmat ovat voimakkaampia, tavoitteellisempia. Ne näytetään elokuvan lyhyessä, hillityssä unelmajaksossa, jossa pariskunnalla on lapsia ja he ovat viimein oppineet myös antamaan aikaa toisilleen, nousemaan tasaveroisina muotimaailman huipulle. Elokuva jättää avoimeksi onko toive realistinen kuva tulevaisuudesta vai – kuten niin monen parisuhteen kohdalla – tuomittu lopulta tuhoutumaan omassa mahdottomuudessaan, mutta Alman periksiantamattomuus vihjaa ensimmäiseen vaihtoehtoon.
Kirjoitin Andersonin The Masterista (2012) sen olevan sotaelokuva, koska se käsittelee toisen maailmansodan jälkeensä jättämää eksistentiaalista ja moraalista tyhjiötä, josta erityisesti ajattelevan ja herkän ihmisen on ollut vaikeaa selvitä. Samalla salaisella tavalla Phantom Thread on mysteeri ja nimensä mukaisesti myös goottilainen kummitustarina. Sisarusten kuollut äiti on jatkuvasti läsnä. Sairaana ollessaan Woodcock jopa hallusinoi äidin aaveen. Se on yhtaikaa kaamea ja herkkä ilmestys, jotain aivan muuta kuin useimpien kauhuelokuvien kirkuvat ja kulmien takaa hyppivät vieteriukot. Toisin kuin elokuvissa yleensä, mysteeri ei ole Woodcock, joka vaikuttaa aluksi etäisyytensä vuoksi käsittämättömältä. Elokuvan lopussa hän on paljastunut vain keskenkasvuiseksi, jälleen yhdeksi oman taiteensa hurmaamaksi egoistiksi. Arvoitus on pikemminkin Alma, jonka vahvuus kumpuaa mystisestä paikasta, muille näkymättömästä sisimmästä. Tässä mielessä elokuva on rakennettu loistavasti, pikkutarkalla silmällä. Kun Alma sanoo Woodcockille heidän romanssinsa alussa, että miehen on parasta olla varovainen hänen kanssaan, luulee katsoja aluksi, että kyse on pyynnöstä pitää herkkää tyttöä kuin kukkaa kämmenellä. Vasta elokuvan edetessä tajuaa, että kyse oli varoituksesta nimenomaan Woodcockille: nuori nainen kertoo, ettei hänelle vittuilla.
Elokuvan alku on erityisen taitavasti luotu. Se on rytmikäs sarja otoksia töihin mustissa palttoissaan saapuvista naisista, heidän portaita nousevista jaloistaan, mustien takkien vaihtumisesta valkoisiin, töihin valmistautuvasta Woodcockista, joka aamiaispöydässä tekee selväksi tyttöystävälleen Johannalle, ettei tätä enää kaivata, kuvia pukujen tekemisestä. Lopulta seuraa hidas siirtymä maaseudulle, jossa Woodcock kohtaa Alman, johon rakastuu… Tärkeimmät hahmot esitellään nopeasti, heidän perusluonteensa tehdään taitavasti selväksi. Editointiratkaisut hyödyntävät kollaasitekniikan ripeyttä, vaikka siitä ei tarkalleen ole kyse. Dylan Tichenorin leikkaustyö yhdessä Jonny Greenwoodin säveltämän ja Ira Gerswinin hengessä soivan musiikin kanssa tekee elokuvasta nykyhetken editointitrendeihin nähden poikkeuksellisella tavalla etenevän, segmentti segmentiltä ohi liplattavan. Peräkkäisissä kohtauksissa on irrallisuutta, mutta ne limittyvät toisiinsa vähintään temaattisesti tai visuaalisten vinkkien avulla niin, etteivät hypyt ajassa tai paikassa tunnu hajanaisilta vaan ilmavilta.
Alku on siis kuin hiotuimmasta Hitchcock-elokuvasta, jokainen kuva yksityiskohtainen taulu, hillityt kamera-ajot oikein valittuja, leikkaus- ja ääniratkaisut rauhallisesti ja tyylikkäästi toteutettuja. Koko sekvenssi on niin saumaton ja visuaalisesti kaunis, että huomasin kysyväni itseltäni kysymyksen: Tältäkö tuntuu nostalgia? Ja koska vältän nostalgiaa kuin ruttoa, olen ongelman edessä. Elokuva on niin huoliteltu, että kun Woodcock ensimmäisen kerran kohtaa Alman, ja tyttö on vähällä kompastua omiin jalkoihinsa, nousee naisen poskille nolostumisen puna. Kuinka monessa elokuvassa muistatte nähneenne ihmisten punastuvan? Pelkästään yksi inhimillinen yksityiskohta voi olla voimakkaampi kuin erikoistehosteiden virta. Haluaisin kiittää elokuvaa sen tyylikkyydestä. Samalla mietin, että onko tämä nyt mittatilaustyö kaltaisilleni, teos joka on kuitenkin tyhjempi kuin ulkokuorensa?
Silti, koska elokuva onnistuu kauttaaltaan pitämään yllä saman intensiteetin ja flow’n kuin sen alussa, ajattelen tämän olevan Paul Thomas Andersonin uran kruununjalokivi, vaikka tällaista hyperbolaa ei kannattaisi kirjoittaa tai edes ajatella ennen kuin elokuvan näkemisestä on kulunut vuosia. Voi hyvin olla, että vain teoksen tuoreus on vaikuttanut minuun paljon ja tulevina vuosina se haipuu mielestäni vain yhdeksi filmiksi toisten joukkoon, kulutustuotteeksi. Toisaalta esimerkiksi The Master on saanut aivan uutta mielekkyyttä kuin aiemmin, vaikka vuosia aiemmin en ollut varma pidänkö siitä.
Mainittava on vielä näyttelijätyöstä, sillä kuten tiedetään, tämä on Daniel Day-Lewisin viimeinen roolisuoritus. Hänen päätöksensä lopettaa vahvistui tämän elokuvan kuvaamisen aikana. Day-Lewis on niitä harvoja metodinäyttelijöitä, joiden roolisuorituksia pidän jossain määrin uskottavina. Mutta suurempi ilon aihe on se, että verrattain tuntematon Vicky Krieps (jonka tunnetuin rooli on sivuosa Hannassa, 2011) on Day-Lewisin vastanäyttelijänä erinomainen, vaikka hänen tyylinsä on haastatteluiden mukaan täysin erilainen. [1] Krieps on kuvannut itseään spontaaniksi ja jatkuvaan kaaokseen uskovaksi esiintyjäksi. On elokuvan juonen huomioiden tavattoman sopivaa, että itsestään myytin luonut Day-Lewis on kuluttanut rooleihinsa valmistautuessaan uuvuttavasti vuosia aikaa, mutta lähes tuntemattomuudesta tullut nuori nainen antaa hänelle vaivattomasti erinomaisen vastuksen ja nousee mielestäni hänen edelleen. Uskon, että castingin puolella on tajuttu, että päärooleihin on saatava maneristinen perfektionisti ja nuori, energinen tähti. Lesley Manville taas ei ole koskaan ollut muuta kuin suvereeni, niin myös tässä tapauksessa, jossa hänen on esitettävä liikkeissään ehdottoman varmaa henkilöhahmoa.
Se mitä yritän tällä teknisten taidonnäytteiden luettelulla sanoa on, että Phantom Thread on harvinaisuus näinä päivinä. Se on aikuisille ihmisille aikuisten ihmisten asioista tehty yhdysvaltalainen elokuva.
[1] Michael Nordine: Daniel Day-Lewis Doesn’t Give the Best Performance in ‘Phantom Thread’: Vicky Krieps on Her Breakthrough Role (Indiewire, 15.12.2017, haettu 23.2.2018)