Tunnetaan myös nimellä: Pacific Rim – Hyökkäys maahan
Maa: Yhdysvallat
Genre: Toiminta, kaiju
Ohjaus: Guillermo Del Toro
Käsikirjoitus: Guillermo Del Toro, Travis Beacham
Kuvaus: Guillermo Navarro
Leikkaus: Peter Amundson, John Gilroy
Sävellys: Ramin Djawadi
Näyttelijät: Charlie Hunnam, Idris Elba, Rinko Kikuchi, Charlie Day, Burn Gorman, Ron Perlman
Spektaakkeliksi voi tätä nykyä kutsua ani harvaa kesäelokuvaa. Kaukana ovat ajat, jolloin Roland Emmerichin tehostetiimi räjäyttämässä valkoisen talon oli oikeasti tajunnanräjäyttävää. Lähimmäs tätä on viime vuosina ehkä päässyt oman massiivisuutensa alle useita kertoja tukehtunut The Dark Knight Rises, jossa oli budjettia ja lavasteita yli äyräiden, mutta tarinassa punaista lankaa sai hakea suurennuslasilla. Onneksi areenalle astelee nyt Pacific Rimin avulla Guillermo Del Toro, jonka aiemmat viihdepierut à la Hellboy ja sen jatko-osa ovat olleet genrensä parempia edustajia. Nyt mies kuitenkin räjäyttää potin nörttiviihteen saralla, sillä tässä uutukaisessa ei ole juonta nimeksikään vaan suurin osa elokuvasta pyörii jättimäisten robottien, jaegereiden, taisteluissa Tyynenmeren pohjaan ilmestyneen ulottuvuusportin kautta maapallolle päätyneiden jättihirviöiden, kaijujen, kanssa. Kaikki näiden taisteluiden välissä tuleva koostuu joko jaegereita ohjaavien pilottien valmisteluista seuraavaan otteluun tai Charlie Dayn, Ron Perlmanin ja Burn Gormanin esittämien viisaiden miesten selittelyistä liittyen joko kaiju-olentojen alkuperään tai siihen, miten ne voisi rökittää paremmin taistelussa.
Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, koska Del Toro tuntuu tiedostavan jatkuvasti sen, että nämä kohtaukset eivät kiinnosta ketään. Siksi niissä vedetäänkin jatkuvasti ihan naurettavilla tavoilla yli, oli siitä vastuussa sitten jatkuvasti sankaripuheita pitävä Idris Elba tai suoraan Neuvostoliitosta ponnahtanut thrash-bändin jäsenistöä muistuttava rautaesiripun aikaista jaegeria ohjastava pariskunta. Tietoisista ylilyönneistä huolimatta elokuva kuluttaa kuitenkin aivan liikaa aikaa Charlie Hunnamin näyttelemän päähenkilön ja hänen uuden työparinsa suhteen kehittelyyn – Jaegereiden ohjastamiseen kun vaaditaan kaksi ihmistä yhden sijaan, koska muutenhan homma muistuttaisi liikaa Neon Genesis Evangelionia. Tämä tuo myös oivan tilaisuuden romanssille, kun Hunnamin uusi pari on arthouse-vakikasvo Rinko Kikuchin näyttelemä japanilaistyttö. Oudosti romanssi “huipentuu” pelkkään halaukseen. Tämäkin toiminee todisteena siitä, että Del Toroa kiinnostavat tarinan ihmiset yhtä paljon kuin Charlie Dayta naama peruslukemilla näytteleminen.
Pääasialliseksi kiinnostuksen kohteeksi valitut mittasuhteiltaan järkyttävät robotti VS hirviö -taistelut ovat kuitenkin mainio kohde suunnata luovaa energiaa, koska Pacific Rim näyttää toimintakohtauksillaan närhen munat paitsi useille moderneille toimintaelokuville myös suurimmalle osalle 3D-elokuvista. Vaikka matsit ovatkin pitkälti CGI:tä, osaa Del Toro yhdessä kuvaaja Guillermo Navarron kanssa näyttää niistä juuri sen, mitä pitääkin lähtemättä täysillä mukaan tietokonetehosteiden mahdollisuuksiin tunkea ruudulle kaikkea mahdollista. Pacific Rim näyttää toimintakohtauksissaan paljon, mutta harkitusti. Kaijut muistuttavat pitkälti sitä, jos Gamera olisi treenitauoillaan paritellut haikalojen kanssa ja he olisivat saaneet lapsia, ja täten nämä usein harmaat möhkäleet erottuvat mukavasti robottien värikkäistä haarniskoista. Täten vältetään ns. Michael Bay -dilemma, jossa harmaat pikselimössöt hakkaavat harmaita pikselimössöjä. Taistelut myös tapahtuvat pitkälti joko meressä tai neon-valaistuissa kaupungeissa, joten usein 3D-elokuvissa näkyvää silmän tarkentumista vääriin paikkoihin tapahtuu ani harvoin. Tähän auttaa myös se, että taisteluiden tahti on suorastaan leppoisa, mutta silti raivokas. Satametristen jaegereiden lyödessä yhtä suuria merihirviöitä nassuun pelkkä nyrkin liitäminen halki ilman voi kestää useita sekunteja, ja silmän ei tarvitse tarkentua nopeasti liikkuvaan kohteeseen alle sekunnissa ennen seuraavaa leikkausta. Koreografia tuntuu ottavan kaiken irti mahdollisuudesta tehdä Godzilla-tyylistä tuhopornoa suurkaupungeissa, sillä lyömäaseina käytetään paitsi rahtikontteja myös niitä kuljettavia rahtilaivoja, ja hirviöiltä löytyy toinen toistaan uhkaavampia ja tuhoa aiheuttavimpia kykyjä.
Voisi argumentoida, että kaikki tämä on vähän turhaa, kun elokuvassa ei ole minkäänlaista tunteellista ydintä, johon voisi kytkeytyä. Siinä ei ole tarttumapintaa modernille yleisölle. Olen aina vihannut argumenttia “laita aivot narikkaan” elokuvista puhuttaessa. Sitä käytetään väärin niin vuolaasti. Jokainen toimintaelokuva, josta joku pitää, on hyvä viimeistään siinä vaiheessa, kun tuo termi tulee esille. Sanottakoon kuitenkin, että Pacific Rim lienee ensimmäisiä kertoja elämässäni, kun käytän tuota argumenttia tosissani. Toisin kuin lähes kaikki nykytoiminnat, Pacific Rimin viihdearvo ei perustu sen typerään juoneen, huonoon näyttelyyn, hyviin one-linereihin tai ylipäänsä mihinkään, jonka tajuaminen vaatisi lainkaan ajattelua. Kun suuri robotti kävelee meren halki vetääkseen sen toisella puolella odottavaa merihirviötä turpaan, voi kokea lähes katarttisen kokemuksen katsellessaan sen tapahtuvan. Siinä ei tarvitse ajatella tai prosessoida mitään muuta kuin hyvin luotuja pelkästään visuaalisuuteen nojaavia toimintakohtauksia. Tähänhän ne genren suurimmat klassikotkin perustuvat John Woon Hard Boiledin lopputunnista aina Con Airin tapaan tapattaa John Malkovich.