O:n tarinoiden päähenkilö tunnetaan kirjainlyhenteellä O, joka kuvaa hänen alistettua asemaansa.
O merkitsee objektia, tahdotonta kohdetta, jota toiset hallitsevat. Kirjaimena O on myös keskeltä avoin, joka symbolisoi naisen kolmea ruumiinaukkoa. Vuoden 1975 elokuvassa O on nuori nainen, valokuvaaja, joka elää porvarillista arkea miesystävänsä Renén kanssa, kunnes mies vie hänet ylellisesti sisustettuun Roissyn linnaan, jossa O tutustuu sadomasokistisiin nautintoihin. Naiset pääsevät linnaan vain luopumalla omasta tahdostaan. Heidän vaatetuksensakin vaihdetaan sellaiseksi, että miehet voivat mahdollisimman helposti nauttia heistä, kun se sattuu huvittamaan.
Tässä ihmeiden linnassa O joutuu alistumaan tuntemattomien miesten halujen kohteeksi. Sitominen ja raipan ja ruoskan iskut alastomalle vartalolle ovat rangaistuksena tarkkojen sääntöjen rikkomisesta, tai herrojen muuten vain sattuessa olemaan sillä päällä. Roissy on miesten maailma, miehisten seksifantasioiden toteuttamispaikka. Naisen elävä, pehmyt iho on se paperi, jolle nautinnollisen kivun runoilija raipalla piirtää merkkinsä. Kaikki tapahtuu aina naisten hyväksynnällä. Elokuvassa todetaan useaan otteeseen, että seksiorjiksi alistuvat naiset tekevät niin omasta tahdostaan, oman nautintonsa vuoksi.
O:n tarinoiden vanhempi elokuva flirttailee tyylikkäästi sadomasokististen seksileikkien katsojan mielessä edustamalla ”paheellisuudella”, mutta katsojalle varotaan näyttämästä nautintoja kuitenkaan ”liian” lihallisissa muodoissaan. Nussimisen sijaan elokuvassa korostuu kaunis aistillisuus. Elokuvassa on myös juoni: O rakastuu mieheen, jolle René on hänet lainannut. Juoni on toki toissijainen, sillä elokuvan on tarkoitus kutkutella katsojan omia seksifantasioita.
Poistuessaan Roissysta O on valmis uuteen elämäänsä salaseuran seksiorjana, josta merkiksi hän saa sormuksen. Jonkinlaisena huipentumana alistussuhteesta ”omistaja” lopulta polttaa kuumalla raudalla nimikirjaimensa naisen lihaan. O:n seksuaalisten kokemusten kirjo laajenee entisestään, kun hän tutustuu naisten hallitseman kartanon eroottisiin salaisuuksiin. Elokuvan huipentumana on julkinen esiintyminen alastomana lintunaamion turvin.
Jatko-osa vuodelta 1984 on alkuperäistä elokuvaa huonompi hajanaisena, jaarittelevana ja tarkoitukseltaan epäselvänä. Juonikuvio on käännetty nurin kurin ja O:n nimellä esiintyvä nainen nähdään nyt itse jonkinlaisena dominana. Nimellisesti liikemaailmaan sijoitetussa juonessa O:n tehtävä on juonitella erästä liikemiestä vastaan toisen hyväksi.
Jos O oli ensimmäisessä elokuvassa vielä valokuvaaja, niin tässä hän on jo rikas kartanon omistaja. Ei väliä logiikalla. Jatko-osan seksiaktit tapahtuvat omalaatuisesti sisustetuissa fantasiahuoneissa, eräänlaisissa aikuisten huvipuistoissa. Niissä ihmiset on asetettu erilaisiin patsasmaisiin asentoihin, ja naisia nähdään muun muassa moottoripyörinä. Kubrickin Eyes Wide Shutin kaltaisiin mielikuvitusta kiehtoviin tunnelmiin ei kuitenkaan ylletä. Teennäisessä kohtauksessa pohditaan muka filosofisesti, mikä erottaa nauttivat ihmiskasvot kipua kokevista kasvoista. Muutoin tasapaksu jatko-osa sisältää hätkähdyttävän ja untelosta herättävän kohtauksen insestisestä yhdynnästä peräaukkoon. Elokuvasta kertoo jo paljon, jos tämänkaltainen kohtaus on jonkinlainen loppunousu, mutta valitettavasti tämä shokeeraavaksi tarkoitettu aktikin vesitetään sitten myöhemmin, kun ei uskalleta mennä loppuun asti perversiossa. Hengeltään jatko-osa poikkeaakin aika lailla 1970-luvun elokuvasta.
Alkuperäinen O:n tarina perustuu Pauline Réagen 1950-luvulla kirjoittamaan eroottiseen romaaniin, jota en ole lukenut, joten en voi verrata teoksia toisiinsa. Réage, kuten Dominique Aurykin, ovat salanimiä, joiden takaa löytyy ranskalainen toimittaja Anne Desclos. Jumalaiseksi markiisiksikin kutsutun de Saden kirjojen rinnalla On: tarinat elokuvina ovat kesyjä. De Sadella väkivalta on silmitöntä ja naiset on kaapattu seksiorjiksi vastoin tahtoaan. De Sade on pahimmillaan (tai parhaimmillaan) ällöttävä, O:n tarinat ei ole sitä koskaan. Myös jokin aika sitten ensi-iltaansa tullut Lars von Trierin Nymphomaniac hakkaa paljastavuudessaan ja lihan läiskeessään nämä kaksi laserkiekkoa. O:n tarinat taas kuuluu pehmopornoluokkaan, jossa sadomasokismi esitetään leikkinä, jota harrastavat pukuja ja solmioita kantavat herrasmiehet.
Tämä ei tarkoita, etteikö eritoten alkuperäinen O:n tarina olisi kiehtova ja ennen kaikkea tyylikäs kurkistus sitomisen ja raipan fantasiamaailmaan, vaikka se ei mikään tajunnan räjäyttäjä olekaan. Seksiin kuuluvaa lihallisuutta jää silti kaipaamaan. Alkuperäisessä elokuvassa alkutekstien aikana kuuluva haaveksiva, ihmisäänellä tuotettu musiikki ja alastomat ihmisprofiilit johdattavat kauniisti elokuvan tarinaan ja sen hillittyyn henkeen. Jatko-osasta sitä vastoin puuttuu alkuperäisen sensuelli ja hienostunut viritys ja se jää mitäänsanomattomaksi ja tylsäksi tissien vilautteluksi.
O:n tarinoiden voi tulkita kuvaavan porvarillisen maailman rappiota, niin kuin de Saden kirjojen on sanottu kuvanneen itsevaltiuden ajan Ranskan yläluokan rappiota. Poroporvarillisesti nähtynä moraalirajat ovat menettäneet merkityksensä ja ne ovat korvautuneet hedonistisen ihmisen loputtomalla ja itsekeskeisellä nautinnonhalulla, joka on saanut sairaita piirteitä. Elokuvat voi nähdä myös seksuaalisen vapautumisen merkkinä, jolloin tarpeettomat kulttuuriset tabut yltään karistanut ihminen on vihdoinkin vapaa nauttimaan seksuaalisuutensa kaikista vivahteista.
– Jarno Hiltunen
Jarno Hiltunen on susien ja karhujen parissa viihtyvä kirjoitustyöläinen, joka on viehtynyt eurooppalaiseen taide-elokuvaan. Suuren vaikutuksen ovat tehneet Godardin Weekend ja Elää elämäänsä sekä Fellinin Rooma. Viimeksi mainittu selittyy kirjoittajan viehtymyksellä antiikin historiaan. Täydenkuun aikaan huomaa ihailevansa Tinto Brassin ja Wes Cravenin vanhempaa tuotantoa sekä muita niin sanottuja huonoja elokuvia. Rouhean kauhun, scifin ja yleensä kaiken elämää kivasti sivuavan ystävä. Asuu lähes metsän keskellä keski-iän kriisiä potien.