Istuimme taannoin ihan miesporukassa suomalaisen dokumenttielokuvan pressinäytöksen jälkeen kahvilassa ja elokuvasivistyneinä pohdimme, miksi myytit ja perinne kiinnostavat joitakin nuoria niin paljon, että he ovat valmiita muuttamaan elämäntyylinsä ja elämänympäristönsä tätä johdatusta seuratakseen. Emme me osanneet siihen lyhyessä ajassa vastata, mutta voiko edes pidemmässä. Se kyllä kävi mielessä, että elämme myyttisten aiheiden boomin aikaa, vaikka tiesin toki vahvan perinteen.

Vaikka rajoittuisi vain kreikkalaisiin klassisiin aiheisiin, lista kasvaa pitkäksi. Mieleen tulee hakemattakin brasilialaisen elokuvan suuruuden helmi Musta Orfeus (1959) – naisena Eurydike jää nimessä taka-alalle – tai seikkailugenreen luettava Jason ja argonautit (1963) ja siitä muistuttaen muutamat taikoja varsin rumin ottein käyttävään Medeiaan yhdistyvät aiheet tai alluusiot (mm. Argo ja L’Atalante). Mutta kirjailija Euripideen versiossa näyttämölle astuu myös lapsenmurha, joka kiinnosti jokin aika sitten pahisten ystävää Lars von Trieriä Medeassa. Pier Paolo Pasolinin 1960-luvun lopussa tehty versio yhdisteli eri kirjallisia versioita ja antiikin rationaaleja nykyisiin – siitä sekin mielen kiinnekohta, että Medea-oopperoita on lukuisia ja Pasolinilla pääosassa ääni-ihme Maria Callas.

Päänsisäisessä haussa mieleen juolahtaa iki-ihana My fair lady (1964) ja muut Pygmalion-leffat – alkuperäisessä Ovidiukselta parhaiten tunnetussa tarinassa kuvanveistäjä rakastuu omaan naispatsasluomukseensa. Elokuvaversioita kyllä tehdään useimmin George Bernard Shaw’n romaanista. (Alluusiona: liekö tästä antiikin tarinasta peräisin se mieltä riipivä hyväksyntä–paheksunta -akseli, että omakuvia voi kyllä nippa-nappa maalata, mutta patsaita ei itsestä oikein sovi tehdä, vaikka olisimme kuinka liberaaleja.)

Mitä vielä? Tietysti antiikkikaupasta ovat löytyneet monet Sofokleelta meille saatetut Oidipus-aiheiset elokuvat – ”Oidipus, äitisi soitti” on sivumennen sanoen elämäni paras vessakirjoitusbongaus – ja lukuisat Troija-elokuvat, jotka siis ajoittuvat aikaan jo ennen mainittujen argonauttien seikkailua. Alkuperäinen käsikirjoittaja siis Homeros Iliassaan. Samainen Homeros kirjasi tarkoin tulevien elokuvien myyttiseen varastoon myös Odysseuksen harharetket, ja kyllä niistä on iloa piisannutkin. Seikkailujytinöiden ja trikkielokuvien perinnepuolelta vavahduttavia kokemuksia ovat olleet minulle ja monelle muulle titaanien taistelut, joiden antoisa lähdeteos on tunnetusti Hesiodoksen eeppinen runoelma Jumalten synty ajalta seitsemisen sataa vuotta ennen ajanlaskun alkua.

Antiikin myytit ja tarut on otettu täysimääräisesti käyttöön nykyajan tarinantuotannossa. Kannattaisikohan elokuvan ystävien tutustua niihinkin?

Perustelen vielä hetken lisää. Lukuisat kauneuden palvontaan liittyvät Afroditeen tai voimamies Herakleehen liittyvät filkat, joiden tekijöihin liittyi myös Renny Harlin viime vuonna, ovat kaikkien supersankarielokuvien vankka lähtökohta. Kun Zeuksen poika Herakles oli äitipuolensa Heran hulluksi ajamana surmannut vaimonsa ja lapsensa, Delfoin oraakkeli määräsi hänelle tekojen hyvitykseksi kymmenen melko mahdotonta missiota. Niittenkin suorituksista kaksi hylättiin, joten lukumäärä kasvoi kahteentoista. Sivumennen sanoen Herakles nuolillaan ratkaisi myös Troijan sodan yhtenä 50 argonautista. Jatko-osille on tilaa, sillä Herakleella oli 46 lasta – kaikki eri naisten kanssa.

Myös Afrodite, rakkauden, kauneuden, sulouden, hedelmällisyyden ja seksuaalisuuden jumalatar oli Zeuksen lapsi. Homeros ja Hesiodos ovat kertoneet omat versionsa Afroditen syntymästä. Afroditea ajatellessa elokuvat vain vilahtelevat päässä, kun muistaa, että Afroditeen rakastaja oli Mars ja lapsi Eros. Afrodite on nimenä kiinnostanut erityisen usein seksipitoisten elokuvien väsääjiä, joten vilahtelu on syytä jättää lyhyeen, mielessä Jussi Kohosen klassinen runoa sykkivä mainoslause: ”Kauniit tytöt tahallaan / aina makaa mahallaan.”

Myyttinen menneisyys oli toki kiinnostanut elokuvantekijöitä jo ennen vuotta 1959, ts. ennen tämän kirjoittajan myyttistä syntymävuotta. Esimerkiksi Raamattu-spektaakkeleita on tehty elokuvan aikojen alusta. Ei siis yllätä sekään tieto, että Darren Aronofsky ei ole ensi kertaa asialla rakentaessaan Nooan arkin. Se ensimmäinen versioitiin ensin mykkänä ja heti kohta äänielokuvana. Varmaankin Nooan arkki vuodelta 1928 on juuri niiden riepottelun myötä osin kadonnut. Ohjaaja oli Casablancasta tuttu Michael Curtiz.

On aika palata alun kahvilakeskusteluun. Mitä yhteistä on Selma Vilhusen dokumenttielokuva Laululla ja Darren Aronofskyn digispektaakkelilla Nooalla? Epäuskoiset sanovat, että ei ainakaan budjetti. Mutta laajaperspektiivisellä kiikarilla katsoen kyse on yhtäläisestä kiinnostuksesta sellaiseen perinteeseen, joka ulottuu hamaan myyttiseen menneisyyteen.

Aivan varmasti emme voi sanoa, miksi myytit kiinnostavat. Tiedämme, että globaalisti lainatut ja muunnellut myytit yhdistävät eri kansoja tarjotessaan tiedon puutteesta kärsiville tai tiedon ylittäville näkemyksille tarinallisen selityksen. Myyttejä ja elokuvia yhdistää tietysti tarina, mutta myös tarinan aina sisältämät kysymykset ja vastaukset: juonen lisäksi myyttisiin tarinoihin liittyy myös valmis teema. Se panee miettimään nykypäivässäkin.

– Jari Sedergren

Kirjoittaja on erikoistutkija Kansallisessa audiovisuaalisessa instituutissa, valtiotieteiden tohtori ja elokuva- ja televisiotutkimuksen dosentti.