Ensimmäisessä Night Visions -raporttimme osassa käsitellään festivaalin ei-kauhuelokuvat. Toimittajistamme paikalla olivat Joonatan Nikkinen ja Tuomas Porttila. Muut artikkeliin liittyvät tekstit löytyvät täältä.
Love (2015)
Gaspar Noén omaelämäkerrallisesta rakkausstoorista piti tulla neljännen sijaan hänen toinen täyspitkä elokuvansa, ellei näyttelijäongelmien piinaama projekti olisi mennyt jäihin ja ohjaaja siirtynyt keskittämään energiaansa järkyttävimpään ja samalla nihilistisimpään ihmiskuvaukseensa Irreversible – syntiset. Odotettu Love ei yllä aivan samoille mestariteossfääreille edellä mainitun tai sitä seuranneen Enter the Voidin kanssa, mutta nousee henkisen rankkuutensa puolesta huomattavasti paremmaksi kuin (sikäli moitteeton) Yksin kaikkia vastaan.
Filmin luurankona nähdään totuttuun Noé-tyyliin sirpaleista koottu melankolinen tarina pettymyksestä elämään. Vinttiä mieluummin alakerrallaan ajattelevan ohjaajan alter egon, Pariisiin opiskelemaan saapuneen jenkkipoika Murphyn ahdinkoa on kauniin naisen ja lapsen täyttämän arjen keskellä aluksi mahdotonta tajuta, mutta mitä valmiimmaksi palapeliä kootaan, sitä ahdistuneemmaksi katsojankin mieli muuttuu. Murphyn ja tämän eksän Electran rakkaustarina tuntuu ensitapaamisineen, ylä- ja alamäkineen, intohimoineen ja lopulta koittavine katastrofeineen elävältä, eikä päähenkilöön samaistuminen ole vaikeaa. Noé luo järisyttävän illuusion paratiisista, joka väärään koloon kiemurrelleen käärmeen myötä muuttuu karuksi helvetiksi kolmiodraaman näyttämönä. Menetyksen laajuuden selvittyä vanhojen valokuvien voimistama yksinäisyys repii kirjaimellisesti sielua. Murphyn itsemurhan estää ainoastaan hänen vahinkolaukauksena synnyttämänsä pojan läheisyys – eihän vilpittömästi rakastavaa lasta voi jättää tähän maailmaan yksin. Kaikkea tätä ryydittää tuttu fraasi siitä, kuinka elämme vain kerran, eikä kuoleman jälkeen tule olemaan enää mitään.
Yhtymäkohtia Noén aiempiin elokuviin voi löytää Enter the Voidista tutusta panotalosta ja hämmentävimmillään rakastelukohtauksesta tunnelissa, joka tuo mieleen Irreversiblen keskiössä nähtävän raiskauksen. Myös Yksin kaikkia vastaan -elokuvan VHS-kasetti lojuu Murphyn kokoelmissa, siinä missä Salò – Sodoman 120 päivää-, Taksikuski– ja Frankenstein, teurastaja -julisteet sekä Cannibal Holocaustin LP-levy. Ohjaaja myös avautuu varaminänsä kautta cinefiliansa poikineesta 2001: Avaruusseikkailusta. Toisille tämä tyrkytys saattaa olla vaivaannuttavaa, itse en siihen liiemmälti huomiota kiinnittänyt. Filmien ohella Love leikkii myös tekijänsä lähipiirin nimillä, joista itsetilityksen kiinnostavin, balanssia(ko?) hakeva lenkki avautuu Murphyn elämään valoa tuovan jälkikasvun ja jätkän kuppiin raivoa nostattavan Electran entisen miesystävän myötä – näistä edellinen ristitään Gaspariksi, jälkimmäinen kantaa nimeä Noé.
Hidastuotteisen mestarin bravuurina on ollut mitä erityisempien kerronnallisten elementtien käyttö aina takaperoisesta etenemisestä kokonaisen filkan rakentamiseen päähenkilön silmien kautta nähtynä. Loven suurin visuaalinen tehokeino ei ole enempi tai vähempi kuin kolmiulotteinen pornografia. 3D:tä voisi sanoa vastahuudoksi Lars von Trierin parin vuoden takaiseen Nymphomaniacin esittämään taidepokehaasteeseen, mutta näin banaalista ratkaisusta ei mielestäni ole kyse: juuri tämä syvyys yhdessä improvisoitujen panokohtausten kera auttaa Lovea saavuttamaan tavoitteensa tuoda katsojan tajunta niin lähelle simuloitua rakkautta kuin mahdollista. Viimeistään rään ruiskahtaessa kolmannessa ulottuvuudessa kohti teatterisalia ja mäiskähtäessä kameran linssiin, voi paatunein törkymaakarikin naurahtaa, että elokuvatekniikan kehitystä on ensimmäistä kertaa käytetty tarpeeseen sitten Werner Herzogin Cave of Forgotten Dreamsin.
Vaikka Love audiovisuaalisena taideteoksena taitava onkin, perustuu sen suurin voima masentuneen ihmisen kykyyn kokea Murphyn kautta esitetyt tunteet ja käsitellä omaa elämäänsä niiden kautta. Moni pariskunta poistui salista huomattavasti iloisemmissa merkeissä kuin sinne demoniensa kera kertaalleen yksin saapunut. (JN)
Body (2015)
Pikkunäppärät jännärit ovat viime vuosina olleet suosittuja. Amerikkalaiselta indie-puolelta on noussut pinnalle uusia nimiä, jotka tekevät lyhyitä, mutta koko illan elokuvan mittasuhteet täyttäviä filmejä. Body on nuorien Dan Berkin sekä Robert Olsenin esikoisohjaus. He ovat myös vastanneet tarinan käsikirjoituksesta. Se on osoitus, ettei elokuvalla tarvitse olla suurta näyttelijäkaartia tai budjettia. Simppelikin idea voi toimia, kunhan toteutukseen on käytetty ajatusta.
Juoni ponkaistaan vauhtiin, kun tytöillä on vähän tylsää jouluaatonaattona. Pilven polttelun jälkeen he saavat kuningasidean lähteä tyhjään luksustaloon viettämään aikaa. Kaikki menee kuitenkin nopeasti vituiksi, kun taloon saapuu odottamaton vieras. Koti-invaasiomaisena alkava asetelma saa äkkiväärän käänteen, jossa tyttöjen hermot ja luonto laitetaan kovaan testiin.
Juonta ei juurikaan kannata avata tämän enempää. Bodyn tapauksessa tietämättömyys lisää kiinnostavuutta. Lähinnä yhdessä rakennuksessa tapahtuvat tilanteet muodostuvat äkkiseltään, jonka ansiosta intensiteetti pysyy lähes alati rautaisena. Huipentuma ei ole järin uskottava, mutta kelpaa silti lopetukseksi. Tilanteesta niin kutkuttavan tekee se, että ”tämä voisi tapahtua juuri sinulle”, mutta paikoin se tuntuu lähes naurettavan absurdilta. Musta huumori pitääkin paletin kasassa silloin, kun syke alkaa höllätä.
Kokonaisuus on rakenteeltaan hyvin kompakti. Käsikirjoitus antaa hahmoille mahdollisuuden kehittyä, ja näyttelijät hoitavat omat tonttinsa mukiinmenevästi. Heissä on quirkya karismaa, ja heidän välisensä kemia toimii kautta linjan mainiosti. Bodya voi pitää jopa festivaalin yllättäjänä. En odottanut saliin astuessa juuri mitään, mutta sieltä poistuessa olo oli varsin mukava. (TP)
The Secret Glory (2001)
Suomen elokuvafestivaaleilla useampaan otteeseen vierailleelta Richard Stanleylta on katastrofaalisen The Island of Dr. Moreau -tragedian jälkeen tupsahdellut harvakseltaan lyhäreitä, episodeja useamman ohjaajan kauhukombinaatioihin ja okkultismipainotteisia dokumentteja. Syksyn 2014 Night Visionsissa nähdyn, etäläranskalaisesta mysteerialueesta kertoneen The Otherworldin esiosa The Secret Glory tepastelee samoilla salatieteen poluilla, dokumentoiden Graalin maljaa metsästäneen Otto Rahnin tarinan. Tarua ihmeellisemmältä kuulostava elämänkaari poukkoilee Otherworldissa esiteltyjen maisemien ja Wewelsburgin linnan kautta arktisille leveysasteille ja Dachauun, kunnes Himmlerin päätettyä suojelusenkelin pestinsä muun muassa homoseksuaalisuudesta syytetty Rahn laitettiin valitsemaan keskitysleirin ja itsemurhan välillä. Unilääkkeitä napostellut Otto löydettiin lopulta Tirolin vuoristoseudulta pakastelihaksi jäätyneenä.
Dokkari on omiaan paitsi mystiikasta ja esoteerisuudesta kiinnostuneelle myös terroria valottavana tutkielmana. Vaikka valon enkeli Luciferin nimeen vannoneen Rahnin kansallissosialistisuutta on sanottu vaihtoehdottomaksi valinnaksi, tuntuu pohdinta totalitarismin uhriksi joutumisesta ajankohtaiselta. Puolueeseen kuuluneen ja SS-univormussa nähdyn miehen joutuminen oman klaaninsa jyräämäksi kertoo karua kieltään meidän puolella tai meitä vastaan -vastakkainasettelusta, jossa sisäpiirinkään jäsen ei välttämättä ole turvassa. Huolella kasatun tietopaketin osafiilis nojaa kulttimaineisen Simon Boswellin unenomaiseen taustamusiikkiin ja filmin kolkkoja linnoja, mustavalkofotoja ja kuolemanleiripätkiä hyödyntävään kuvituskuvaan. Myös näytöksessä paikalla olleen ohjaajan läsnäolo ja fiksujen jupinointi elokuvan jälkeen nosti tunnelmaa. Stanley mainitsi haastattelun kuluessa halustaan väkertää aiheesta näytelmäelokuva, mutta budjettiongelmien takia moista tuskin tullaan näkemään. Uutta fiktioprojektia jätkä festivaalien edetessä myönsi stetsonin alla piilottelevansa, mikä tarkoittaa Eli Rothin Green Infernon saaneen tulevien Yövisio-ohjelmistojen toivelistalle kaverin. (JN)
Spandex Sapiens (2015)
Elämänmakuiset dokumentit ovat muodikkaita. Etenkin Suomessa näille tuntuu olevan sekä kysyntää että tarjontaa. Showpaini on aihe, joka yleensä mielletään periamerikkalaiseksi, mutta aihe toimii yllättävän hyvin suomalaisesta näkövinkkelistä.
Oskari Pastilan ja Ilja Rautsin kuusi vuotta työstämä Spandex Sapiens kertoo Suomen tunnetuimman painijan Michael ”Starbuck” Majalahden urasta sekä elämästä. Kanadasta Suomeen muuttanut Majalahti tiesi jo nuorena haluavansa olla showmies. Isän mielestä hänen ruumiinrakenteensa ei olisi tarpeeksi hyvä, jotta painiuraa voisi edes harkita. Poika ei antanut periksi ja bodasi. Lopulta hän teki sen, johon ei uskottu ja perusti painiyhdistyksen Suomeen. Nämä hommat toimivat edelleen hyvin pienissä piireissä, lähinnä muutamien intohimoisten esiintyjien voimin.
Toinen päähenkilö dokumentissa on sukupuoltaan korjannut Jessica Love. Hänen ja Starbuckin välinen feudi on jatkunut vuosia. Dokumentti pääsee hyvin lähelle molempia henkilöitä, sekoittamalla faktaa ja fiktiota keskenään. Aitoon painihenkeen Majalahdella on koko ajan pieni rooli päällä. Esitys ei sammunut edes silloin, kun yleisö näytöksen jälkeisessä kyselytilaisuudessa tiedusteli asiaa.
Inspiroiva dokumentti on kuvattu myös pilke silmäkulmassa. Etenkin huvittavuutta herättivät kohtaukset, joissa Majalahti vieraili helluntailaisvanhempiensa luona. Omana sisäpiirivitsinä tahdon mainita kohtauksen, jossa Majalahti mäiskii kehässä Paratiisihotellista tutun Johnny McMetalin, eli BB–Riston, kanveesiin peltituolilla.
Vakavampana teemana voisi nostaa esille, että unelmien eteen tulee taistella, sillä WWE-organisaatio on ainakin osoittanut mielenkiintoa Lovea kohtaan. Lisäksi sekä Love että Starbuck ovat jo suuria nimiä Japanissa. Melko iäkäs Starbuck tavoittelee edelleen uralleen kruunua WWE:n muodossa. Nyt hän on ainakin elokuvatähti eli yhden suurimmista unelmistaan hän on ainakin saanut toteutettua. (TP)
The Other Side (2015)
Yhdysvaltain syvään etelään, tarkemmin sanottuna Louisianan West Monroeen, sukeltavaa dokumenttia olisi aivan hyvin voitu paiskata nimellä This Is America 2010. Näin ainakin, mikäli Cannes-tasolla vaikuttavan Roberto Minervinin tarvitsisi seurata esimerkiksi originaalien Mondo Canejen vanavedessä 1980-luvulla pintaan pulpahtaneiden ”jatko-osien” markkinointitaktiikkaa. Toisaalta siinä missä Romano Vanderbesin ohjaukset perustuvat sensaatohakuisuuteen ja dokumentin kasaamiseen lavastetuista kohtauksista, on Minervinin ryhmän vailla mässäilyä muistikorteilleen tallentama kuva ilmeisesti uskottava autenttiseksi – siitäkin huolimatta, että katsojan on ajoittain vaikea olla kyseenalaistamatta tätä elokuvaan päätyneen paneskelun, piikittelyn, murtokeikkailun ja kotihuumetehtailun aikana.
The Other Sidessä suunsa puhtaaksi puhuneet eivät tule koskaan voimaan hyvin. Henkilöt voisi jaotella karkeasti kahteen leiriin: ilmeisesti metamfetamiinillä itseään toimintakykyisenä pitävän mätähampaisen herrasmiehen lähipiiriin, ja ylpeydellä tähtiraitalippuja pikakivääriensä lippaissa kantavaan ja näillä countrya soittavaan, oman elämänsä John Wayneista koostuvaan kodinturvajoukkoon. Vaikka välistä joku ihmisistä sattuisi sympatiapisteet hetkeksi tililleen kaappaamaan, nopeastipa nuo takaisin ropisevat kaverin avatessa kakkuluukkunsa ja livauttaessa sieltä ulos jotain, joka saisi sovinnaisemman katselijan kastelemaan housunsa. Elokuvan mieleenjäävin hahmo taitaa olla pitkälle edenneestä raskausajastaan välittämättä kuolasuisten punaniskojen lavalle tarjoamia seteleitä alusvaatteisiinsa jemmaileva klubitanssija.
Juggalo-henkisten etelän veteläin arkea täyttävät tekijät aina viskistä lasipiippuihin, aseista tatuointeihin ja asuntovaunuelelystä rämeellä souteluun. Uskoisin myös Lidlin McKennedy-brändin olevan hyvin kuuma nimi, mikäli joku päättäisi roudata nämä veijarit lomailemaan ulkomaille. Linssi kumppaneineen tuntuu olevan paikalla alati, aina ilon hetkistä surun kyyneliin, ja mikäli vilunkipeli aineiston keräämisessä on jätetty minimiin, on tiimi joko uhrannut melkoisen palan aikaansa projektiin tai sitten tämän porukan jokapäiväinen elämä vain on ällistyttävää. Kuten jo mainitsin, olotila tulee dokkarin aikana useampaankin kertaan tavallaan melko surulliseksi. Sitä käy ajattelemaan, ovatko nämä kaverit sittenkin vain oman yhteiskuntajärjestelmänsä tuotoksia; inhon kohteita ennemmin uhreja, joilla heilläkin on oikeutensa onneen, vaikka sitten potato saladin syömisen sekä räpin, stripin ja dokailun täyttämien rantabileiden muodossa. Sitten taas muistaa, että juuri nämä möllit lienevät sitä porukkaa, jotka kuolisivat rakkaan isänmaansa puolesta rinta rottingilla hyökkäyssodassa, vieraan mantereen taistelukentälle kiikutettuina.
Minervini päättää dokumenttinsa jaksoon, jossa patrioottipoppoo kirjoittaa nelipyörän kylkeen “Obama suck ass”, täyttää menopelin gasoliinilla ja istuvaa presidenttiä esittävällä, jo aiemmin dildon kanssa tekemisiin päätyneellä naamarilla ja antaa hyvin raskaiden konetuliaseidensa laulaa. Viimeisessä kohtauksessa nuoret juntit käyttävät uskomattoman määrän energiaa ja lihasvoimia räjähtäneen auton oven tuhoamiseen, minkä jälkeen kuvasta poistuessaan ja valkokankaan feidautuessa mustaksi huutavat hurmiossa muistaakseni: ”America! Fuck yeah!” Voiko näitä 92 minuuttia yhteen ainoaan ottoon täydellisemmin enää tiivistää? (JN)
The Corpse of Anna Fritz (2015)
Toinen tiukkaan paikkaan sijoittuva elokuva Bodyn ohella oli espanjalaisen Hèctor Hernández Vicensin esikoisteos, The Corpse of Anna Fritz. Siinä jätkien ilta näyttää lähtökohtaisesti onnistuneelta, kun ruumishuoneelle on tuotu julkkiksen ruho. Pojat innostuvat aiheesta, ja heidän ruumishuoneella työskentelevä ystävänsä ehdottaa, että voisi näyttää heille kuolleen. Huumeiden täytteinen ilta saa käänteen, jossa he päättävät hetken mielenhäiriöstä painaa ruumista. Kukapa ei haluisi nussia julkkista, oli se sitten kuollut tai elossa? Jörg Buttgereit voisi olla ylpeä heistä.
Jonkinmoiseksi teemaksi viime Night Visionsissa muodostui nekrofilia, jota keväällä käsiteltiin nimenomaan Buttgereitin kunniaksi. Vaikkei The Corpse of Anna Fritz olekaan ihan puhdas nekrogenren edustaja, on sen alkupuolen panokohtauksessa jotain hyvin väärää, vaikka samalla huvittavaa. Musta huumori onkin leffan parasta antia, vaikkei kyseessä ole tajuntaa räjäyttävä naurupommi.
Juoni itsessään eskaloituu lähinnä jälkien peittelyksi. Näyttämönä toimii klaustrofobinen ruumishuone, josta ei juurikaan poistuta. Tiivis miljöö tarjoaa kompaktin paketin, eikä tylsää hetkeä varsinaisesti pääse syntymään. Äkkiväärät tilanteet muodostuvat nopeasti, ja kestolla leffaa ei ole lähdetty pilaamaan.
Martyrsin ohessa mainitsemani amerikkalaisten ideapuute näkyy tälläkin kertaan. Vicens kertoi, että elokuvasta on suunnitteilla ainakin uusintaversio Yhdysvalloissa. Hän väläytti myös hongkongilaista remakea, joka voisi toimia paremmin. Luulen kuitenkin ohjaajan vitsailleen. Oletettavasti luvassa on pelkästään amerikkalainen versio, jonka voi tuomita tuhoon jo valmiiksi. Alkuperäisenkään elokuvan tarina ei ole sieltä omaperäisimmistä päästä, vaikka toimiikin kelvollisesti. (TP)
I Am a Knife With Legs (2014)
Elokuva alkaa, kun kansanvälinen rock-tähti Bené (Hämärässä valaistuksessa Mikko Aromaalta näyttävä Bennett Jones: ohjaaja/näyttelijä/tuottaja/muusikko/ties mikä) kertoo animaation voimin menettäneensä rakkaansa pommi-iskussa. Nyt hän piilottelee ystävänsä Beefyn luona mahdollista salamurhaajaa. Juonesta ei voi juuri enempää kertoa, koska se on oikeastaan tuossa. Tästä johtuen homma tuntuu aluksi jätkien tekemältä sisäpiiriläpältä, mutta kun ohjaaja on saatu paikalle jakamaan ajatuksia elokuvan tekoprosessista, alkaa päästä paremmin sisälle tähän sisäpiiriin.
I Am a Knife With Legs jakautuu useaan eri tarinankerronnalliseen osioon. Mainitsemani animaatio on omaperäisesti edustettuna. Musiikki ja dialogi tuovat oman lisämausteensa juttuihin. Tarina tasapainottelee näiden kolmen elementin välillä. Toisinaan Bené kaivaa kitaransa ja alkaa laulaa, jolloin nähdään MTV:n vanhan aikakauden surrealistisia trippailuvideoita. Ainakin Beastie Boysin Sabotage -musiikkivideo on katsottu useamman kerran, sen verran paljon elokuvassa nähtävä takaa-ajokohtaus sitä muistutti. Dialogi on lähinnä näiden päähenkilöiden järjetöntä paskanjauhantaa. Kuten sanoin, sekin aukeaa paremmin, kun saa kuulla näyttelijöiden mietteitä elokuvan tekemisestä.
Tämän jälkeen halvan näköinen digikameralla kuvattu ulkoasukaan ei enää häirinnyt. Kokonaisuus ei ole silti järin eheä, mikä tuntui myös aluksi raskaalta. Elokuvan edetessä kummalliseen universumiin alkaa kuitenkin päästä paremmin sisälle. Viimeistään siinä vaiheessa, kun Bennett Jones kyselytilaisuuden yhteydessä alkaa soittaa kitaraa yleisölle, tajuaa hänen olevan jonkinlainen luova hullu tai muuten vain nero. Pelkästään tämä elokuvan jälkeinen kyselyhetki imaisi niin voimakkaasti mukaansa, että olin myöhästyä seuraavasta näytöksestä. Tuntui kuin olisin jäänyt Jonesin omituiseen maailmaan. Sieltä paluu takaisin todellisuuteen tuntui karulta. Etenkin, kun toisessa salissa odotti Martyrsin uusintaversio…
Pelkään kuitenkin, että I am a Knife With Legs ei tule kestämään aikaa. Sen erikoisuus piilee juuri siinä, että se on upeaa katsoa yleisön kanssa. Tuskinpa sen näkeminen kotisohvalla saisi aikaiseksi samanlaista hyvänolontunnetta. (TP)
42nd Street Memories: The Rise and Fall of America’s Most Notorious Street (2015)
Festivaalien eräs ehdottomista kruununjalokivistä oli kaltaiselleni eksploitaatiokulttuurin rakastajalle juuri oikeaan aikaan ensimmäisillä tunneilla puolen yön jälkeen esitetty 42nd Street Memories, jonka tunnelmaan matka oksentelun, karaoken ja tappelujen täyttämässä Espoon yöbussissa virittää hyvin. Legendaarisesta grindhouse-teatterien, huumediilereiden, prostituoitujen, katupeikkojen ja muiden markkinatalouden ja yksityisyrittämisen kukkasten täyttämästä korttelistosta kertova dokumenti laittaa kameran eteen jupisemaan kadun edesmenneitä vakionaamoja aina Lloyd Kaufmanin kaltaisista tekijöistä muuten vain valkokankaan ääreen juurtuneisiin filmihulluihin saakka.
Manhattanilainen kadunpätkä nähdään masokistista tuskaa uhkuvana taivaana, jonka elokuvatarjonta ulottui kannibaaliekstaasista naziploitaatioon, toinen toistaan himottavammin nimetyistä sexploitaatiospektaakkeleista pornoon ja kung fusta zombeihin – tai multinäytöksistä huolimatta valinnan vaikeudesta kärsivälle mainiosti sopivaan, erään oven yläpuolella mainostettuun Kung Fu Zombieen. Toisaalta myös roskaa karsastaville löytyi alueelta paikkansa, sillä ennen käsistä karannutta tv- ja videotarjontaa useita klassikoita oli vaikeaa nähdä tien teatterit sivuuttamalla. Katseluympäristöt vaihtelivat rottia metsästäviä kissoja ja hengenvaarallisten vessojen vuoksi kusikaaria tarjonneista lääväsaleista valtavan kokoisiin, veistoksilla ja runsailla parvilla sisustettuihin palatseihin. Puukkotappelut ja ympäristössä parveilleet hämärähemmot takasivat leffailtaan (tai päivään, monen paikan pyöriessä käytännössä kellon ympäri) oman jännityksensä, vaikka esimerkiksi Frank Henenlotter kumoaa alueen vaarallisuuden toteamalla, ettei joutunut 42nd Streetillä kertaakaan uhkatilanteeseen nuoresta iästään ja siellä massiivisesti kuluttamastaan pörräilyajasta huolimatta.
Runsasta kuvituskuvaa miljöön yrityksistä ja niissä pyörineistä pläjäyksistä tarjoava dokkari esittelee Times Squaren lähitienoon päätymistä myös siellä esitettyyn matskuun aina Basket Casesta The Exterminatoriin. Teknisesti ainut nurkumista poikiva puoli on Joe Danten haastattelun todella huono äänitys. Surullisin osio on sekä katselukulttuurin muuttumisen että pormestarin käynnistämän putsauskamppanjan myötä ysärillä viimeisen henkäyksensä päästäneen grindhouse-menon kuoleman kuvaaminen: tänä päivänä 42nd Streetille eksyvän katselunmetsästäjän on tyydyttävä Syvän kurkun ja Splatter Universityn puutteessa Disneyn uusimpiin megahitteihin. Kapitalismi teki Goyan Saturnukset ja söi oman poikansa. (JN)
The Exterminator (1980)
Muutaman melko keskinkertaisen väkivaltaeepoksen urallaan tehtailleen James Glickenhausin uran huipentumana voidaan pitää tämän pahamaineisinta ja samalla myös huonointa elokuvaa The Exterminator – Teloittaja. Filmi on paitsi taiteellisesti ja teknisesti heikko (aina tarinankerronnasta, uskottavuudesta ja näyttävyydestä lähtien) myös sen viljelemä arvomaailma on melkoisen vääristynyt. Toisin sanoen, jos istuit Night Visionsin sunnuntaiksi kääntyneenä yönä kolmen jälkeen Maximin kakkossalissa, olit prikuulleen oikeassa paikassa.
Vaikka vihasin Glickenhousen vigilante-meininkiä DVD:ltä nähtynä huolella, juuri loppuneen 42nd Street Memoriesin jälkeen oli 16-millisenä esitetyn ja niin ääniongelmista kuin ilmeisesti väärässä järjestyksessä pyöritetyistä keloista (vai olinko vain liian väsynyt?) kärsineen eksploitaatiosaastan törkytunnelma huikea. Toimintatähteä enemmän Lurppa-koiraa muistuttavan Robert Gintyn tulkitsema John Eastland päättää laittaa New Yorkin kadut ruotuun hänen Vietnam-kaverinsa päädyttyä katujengin päällekarkauksen myötä letkuihin. Eastlandin moraali ja sankaruus pysyvät kyseenalaisina halki elokuvan siitäkin huolimatta, että hän siivoaa pedofiilien, parittajien ja mummonhakkaajien kaltaisten kunniakansalaisten kavalkaadia kädessään kaikkea liekinheittimestä rynnäkkökivääriin: pyöveli ei kostonhimossaan epäröi syöttää puolustuskyvytöntä gangsteria lihamyllyyn, lasauttaa uhriaan jonkinmoisella hapolla täytetyillä luodeilla tai piipahtaa itsekin ilolinnun ammattitaitoa testaamassa. Psykopaatin elkeet paistavat pallinaamasta erittäin hyvin kohtauksessa, jossa hän juuri kaverinsa eutanasian toteutettuaan moikkaa matkalla hissille näkemäänsä poliisimiestä iloisesti virnistäen.
Vaikka rainan väkivalta on suurimmaksi osin off-screeniä ja päänleikkaus Vietnamissa jää ainoaksi kameran edessä tapahtuvaksi gore-hetkeksi, oma salissa istuminen tuntuu aina vain likaisemmalta. Illuusiot sidotun pojan raiskaamisesta, katutytön kiduttamisesta ja muusta joka kujanmutkassa vaanivasta pahuudesta ovat epämiellyttävää katsottavaa, jonka päälle kirjaimellisesti kaiken yläpuolella olevan, lakia toteuttavan kravattiroistosakin käpälämäestä luistaminen luo oman lohduttoman tunnelmansa. Ison Omenan kadut nähdään aggressiivisten rottien täyttämänä kaatopaikkana, väliasemana Sodomasta Helvettiin. FIx-aikaan K-20-leimalla markkinoidun likakimpaleen ajatusmaailmasta kertoo kommunismin vastaisen hyökkäyssodan periamerikkalainen ihannointi taisteluna vapaudesta ja sadististen pikkunilkkien huumeluukun seinällä komeileva Che Guevara -juliste.
Kaiken kaikkiaan lahjattoman ja poliittisella epäkorrektiudellaan omassa sarjassaan vyön alle mottaavan leffan päätyttyä on vaikea sanoa, kallistuuko The Exterminatorin vaaka enemmän vihan vai rakkauden puolelle. Joka tapauksessa olo tuntuu valkokankaan sivuavia portaita ylös noustessa syylliseltä kuin omasta kusilätäköstään litkimästä yllätetyllä koiralla. (JN)
Rabid Dogs (2015)
Kun puhutaan uusintaversioista, ei ensimmäisenä tulisi mieleen, että Mario Bavan sleazysta Rabid Dogsista tehtäisiin sellainen. Haasteen vastaan otti ranskalainen ohjaaja Éric Hannezo, joka päätti siirtää Bavan näkemyksen 2000-luvulle. Ajatus ei vaikuta kovinkaan hyvältä…
Sentään alkutekstijakso lupaa intensiivistä kokemusta. Perusidea on kutakuinkin sama kuin Bavalla – jätkien pankkiryöstö menee päin vittua, minkä seurauksena he päätyvät kaappaamaan sairasta lastaan sairaalaan vievän isän autoineen. Tilanne tiivistyy, kun pakomatka rahojen kanssa alkaa. Narratiivi kulkee lähes loppuun asti samoja teitä kuin alkuperäinen elokuva, mutta ottaa lopussa enemmän itsenäisiä vapauksia.
New French extremity on jo vuosien ajan elänyt jonkinlaista suvantovaihetta. Kulttimaineen saavuttaneista elokuvista, kuten High Tension (2003) ja Inside (2007) on kulunut jo useita vuosia. Tietyllä tapaa Rabid Dogs yrittää herättää unholaan painunutta genreä henkiin tuomalla siihen modernia vivahdetta ottaen mallia Driven (2011) lanseeraamista neonvaloista ja syntikkasoundeista. Visuaalinen ilme on suurimmaksi osin velkaa juuri näille viime vuosien trendielokuville. Musiikkiensakin puolesta kyseessä on varsin moderni teos, jonka ainakin itse lasken plussaksi.
En silti lähtisi kehumaan Rabid Dogsia järin hyväksi. Sillä on edessään lähes mahdoton tehtävä. Sen esikuva on yksi italialaisen genre-elokuvan merkittävimpiä virstapylväitä. Ilman tätä lähtökohtaa elokuvasta kykenisi nauttimaan ehkä hieman enemmän, mutta alitajunta pakenee koko ajan takaisin 70-luvun sikailuun. Jäin kaipaamaan kyynisyyttä ja etenkin George Eastmanin kaltaista sadistia. Kaiken kukkuraksi loppuratkaisu on yllätyksetön kaikille Bavan elokuvan nähneille. Se syö parhaan terän. (TP)