Night Visions -festivaali jatkoi kulkuaan jälleen uudella Back to Basics -tapahtumalla 13.4–17.4. Monipuolisessa ohjelmistossa oli tarjolla tuttuun tapaan eksploitaatiota, kauhua ja komediaa. Tämän kaksiosaisen festariraportin toisen osan toimittivat Joonatan Nikkinen ja Tuomas Porttila. Raportin kaikki osat löytyvät tämän linkin takaa. Raportin toisessa osassa ovat käsittelyssä arkisempiin tapahtumiin painottuvat elokuvat.
Roar (1981)
Tippi Hedrenin elämä on kovaa. Eilen tähtönen juoksi karkuun varisparvea, tänään sulat ovat vaihtuneet tuntuvasti kookkaamman ja luonnostaan lihalle person eläimen turkkiin. Eikä tällä kertaa kyse olekaan enää trikeistä, vaan päälle viisikymmentä kissapetoahan siellä kintereillä karjuen jolkuttelee. Löytyypä porukasta myös pari elefanttia.
Hedren ei ollut ainoa Roarin kuvauksista paikattavaksi kiidätetty. Vaikka hautausurakoitsijan työllistämiseltä säästyttiin ihmeen kaupalla, oli pitkäksi venähtäneeseen tuotantoon osallistuneista vähän väliä joku sairaalassa milloin kaulaan uponneiden torahampaiden, milloin runnottujen kasvojen tai liki paikaltaan revityn skalpin vuoksi. Tämänhän siitä saa, kun filmin pääideana on kuvata leijonien, tiikerien, jaguaarien ja ties minkämoisten villieläinten välittömässä läheisyydessä peuhaamista, monesti hyvin härnäävältä vaikuttavaa semmoista. Käytännössä juonettoman Roarin tehokkain lenkki onkin seurata tiimin kirmaamista selkeästi ärsyyntyneet karjujat kannoillaan. Fiilis on kuin dokkarista jossa tutkitaan, kuinka pitkälle homo sapiens voi ravintoketjun huipun kera henkeään heittämättä mennä. Sydämen pamppailu vaihtuu välistä silkaksi absurdiksi, sekopäiset naurut ilmoille joikaavaksi komiikaksi hymyilevän ja repliikkejään luritella yrittävän näyttelijän pään kadotessa jellonan leukojen väliin tai savannin kuninkaiden keinuttaessa ikään kuin leikillään hätää kärsivien ihmisten venettä tassuillaan.
Lisähupinsa leffaan tuo sen joviaali suhtautuminen linssiluteisiinsa. Kaikista vammoista ja kameran edessä aidosti virranneesta verestä huolimatta sanomana on sympatiseerata isotassut maanmainioiksi otuksiksi, joiden kanssa kyllä pystyy elämään sulassa sovussa, jos vain asenne on oikea. Myös alkutekstit kertovat, ettei eläimiä vahingoitettu kuvauksissa (tahallisesti: prosessia muiden katastrofien ohella terrorisoinut tulva sen sijaan niitti luonnonlasten keskuudessa satoaan runsaalla viikatekädellä).
Toisaalta, eipä filkan viestissä yliampuvan naiiviutensakaan maalaamana vikaa ole: pohjimmiltaanhan kaikessa kuitenkin on kyse perisynnistä, jonka mukaan ihminen kokee itsensä liian ylhäiseksi elääkseen symbioosissa luonnon kanssa. En tarkoita tällä, että kameran edessä nähtyihin verta nenästä -tilanteisiin ajautuminen yhtään sen järkevämpää tai luonnollisempaa olisi; ainoastaan hyväksymistä, että alunperin sitä nyt vaan suurpetojen kanssa rinnatusten, joskin omissa oloissaan, on elelty, aikana, jolloin fyysisesti vahvempaa nelijalkaa demonisoinnin ja sukupuuton partaalle tuhoamisen sijaan vielä kunnioitettiin.
Roaria ei näin ollen voikaan sanoa suoranaisesti eläinkauhukategorian alle kuuluvaksi, vaikka sekä katsoja että tekijät sen aikana henkeään saavat pidätellä. Rankimpienkin kohtausten taustalla soi iloinen musiikki ja hyvin läheltä liipanneisiin tilanteisiin on kirjoitettu asianyhteydessä makaaberilta tuntuvaa hyväntahtoista hupailua. Tällainen Lassie-meininki tuokin karjahteluun omaa veikeyttään. Tästä huolimatta vekkuliverstaan uusimman vempaimen tehon kuluttaa lopulta sen koko illan kestoon yhdistetty päämäärättömyys: käytännössä elokuva on ainoastaan joukko kohtauksia, joissa joko harrastetaan nuorallatanssia elikoiden kanssa tai vaihtoehtoisesti piiloudutaan näiltä milloin mihinkin ruokakomeron nurkkaan. Menoa ei osata hyvän sään aikana (ja jonkinlaisen loppuratkaisun tapahduttua) lopettaa, vaan gepardien hartioilla pyörittelyä jatketaan vielä pieneltä ikuisuudelta tuntuvan tovin verran. Lopulta fiilikset Noel Marshallin teosta kohtaan jäävät ristiriitaisiksi, eikä siitä oikein osaa olla mieltä suuntaan taikka toiseen. (JN)
V#tun puhelinmyyjät: The Movie (2016)
Vitun Gloria – Tuo vitun paikka, jossa sai maailman ensi-iltansa V#tun puhelinmyyjät: The Movie. Vitun Gloria siksi, että perseeni on vitun kipeä. Niskani on vitun kipeä. Vitun vittu, ja kuinka monta kertaa pitää sanoa vittu, että se alkaa vituttaa? Siihen ette saa vastausta, mutta vastauksen saatte kysymykseen, jota ette edes kysyneet. V#tun puhelinmyyjät: The Movie on kamalinta roskaa miesmuistiin. Elokuvalle ei ole mitään järjellistä perustetta olla olemassa.
Tositelevisiosarjaan perustuvan elokuvan ainoa tarkoitus on kerrata sarjan tuotantokausien tapahtumia. Kehyskertomuksessa kaksi poliisia kuulustelevat puhelinmyyjiä, Jereä ja Henkkaa, heidän esimiehensä murhasta. Jätkät kertovat toilailuistaan Epsanjassa, jossa muun muassa pidetään runkkauskisa, kustaan Pepsi-pulloon, laitetaan huulirasvaa anukseen ja sekoillaan muutenkin kiitettävän arvoisesti.
Juonta ei siis ole nimeksikään, ja koko kehyskertomus on kuvattu parissa päivässä. Tämä näkyy amatöörimäisessä viimeistelyssä. Homma onkin enemmän tuotantoryhmän sisäpiirivitsi, joka toimi yleisöön vaihtelevalla menestyksellä. Oletettavasti kovimmat sikailupätkät saivat kaikki vähän höhöttämään, mutta muille kohdille nauroivat vain itse elokuvantekijät tai heidän kaverinsa.
Onko nyt syytä odottaa lisää tositelkkuun perustuvia elokuvia, jotka kuvataan pikavauhtia mainostamaan itse sarjaa? Toivottavasti ei. Onhan tosi-tv jo itsessään käsikirjoitettua kuonaa, joka onnistuu valitettavan hyvin vangitsemaan nuorison television ääreen. Ymmärrän vielä ironisen tavan katsoa kyseisiä roskaohjelmia. En kuitenkaan ymmärrä, miten kukaan voi ottaa näitä asioita vakavasti. Saatikka sitten fanittaa jotain Bile-Danin kaltaista urpoa. Valitettavasti V#tun puhelinmyyjät on tehty vain sen vuoksi, että nykyään tällaista halutaan katsoa. Tuskin kukaan tuotantoportaassakaan pitää ohjelmaa järin hyvänä. Huolestun suuresti, jos olen tässä asiassa väärässä.
Ehdotankin valittamisestani huolimatta, että seuraavaksi tehdään Napakymppi: The Movie, jossa Kari Salmelainen lähtee Kaitsun ja voittajapariskunnan kanssa romanttiselle lomalle Kouvolan juna-asemalle. Siinä on yhtä paljon järkeä kuin tässä puhelinmyyjien sekoilussa hiekkarannoilla. Jos tämäkään ei vielä riitä, niin olen varma, että Onnenpyörästä saa myös hyvän elokuvan. (TP)
Atroz (2015)
Elokuvaa – etenkin Suuren makkaratehtaan ulkopuolella valmistunutta – katsellessaan sitä pyrkii vaikka väkisin välttämään pinnalliseen ensivaikutelmaan perustuvan suoran tuomitsemisen ja ennemmin kaivautumaan ohjaajan pään sisuksiin, tarkoituksenaan löytää kerrostumien välistä jotain syvällisempää, vaikkapa symbolismin peiton alle piilotettua kritiikkiä. Moinen analysointi on monesti sitäkin suotavampaa, mitä provokatiivisemmasta, shokeeraavammasta ja tabuja rikkovammasta filmistä on kyse.
Julmaa, epäinhimillistä, kauhistuttavaa – muiden muassa – meinaava Atroz käynnistyy pidätyksellä, kahden rattijuopon liiskattua ajopelillään jalankulkijan. Sarjamurhaajiksi paljastuvien miesten kanniskelemasta kamerasta löytyvä karmiva matsku usuttaa poliisin pistämään kovan kovaa vasten. Kivuliaiden suostuttelutoimien myötä yhä sairaammaksi yltyvää tallennetta alkaa virrata tutkintapöydälle muistikorttikaupalla, aina vain uusien videonauhojen putkahdellessa esiin milloin mistäkin hornankolosta.
Mistään oikeasta tarinasta on ongelmallista puhua, sillä tosiasiassa pätkä on kollaasi toinen toistaan seuraavista kidutuskohtauksista, inspiraationaan elokuvahistorian kaikkien aikojen pahamaineisimmat hetket. Hyvin monet ammoisina aikoina keskustelua nostattaneet nimikkeet tulvivat mieleen maratonissa, joka sisältää (suolilla sun muilla sisuskaluilla pelleilyä lukuun ottamatta) oikeastaan lähes kaiken mahdollisen raakuuden kastraatiosta rintojen irti leikkaamiseen ja veitsen vaginaan tunkemisesta piikkilangalla kieputetulla dildolla suoritettuun anaaliraiskaukseen. Yhtään armeliaampia eivät ole vallesmannit, jotka tehostavat kuulustelua repimällä irti rikollisen kynnet ja antamalla tämän genitaalialueelle sähköshokkeja. Jottei mässäily jäisi vajavaiseksi, täydennetään avosuista mussutusta vielä esimerkiksi menkkaveren lipittämisen, oksentelun, insesmin sekä kopro- ja nekrofilian kaltaisilla asioilla.
Yritän välttää saman markkinoinnin, jolla Atroz Night Visions -vihkon mukaan eräillä kotimaansa leffafestareilla yleisöltä mielenkiintoa keräsi: jätän toivoni edellä luettelemani gorerimpsun omintakeiseen vetovoimaan. En kokenut pikkubudjetilla lavastettua grand guignolia juuri tunteita herättäväksi (paitsi elmukelmutukehtumisskenessä, joka flunssani aiheuttamista hengitysvaikeuksista johtuen onnistui aika tavalla ahdistamaan), lähinnä tunsin surua sen puolesta, miksi maa jossa tämänkaltaiset teot ovat arkipäivää, järjestää aiheesta vielä moiset kekkerit. Onko kyse yrityksestä luoda kauhun tunnetta kopauttamalla katsojaa arkaan kohtaan – pelon rakentamisesta tietoisuudella, että tämä kaikki voisi tapahtua sinulle tai jollekin läheisellesi? Vai pikemminkin – kuten Jörg Buttgereit totesi – ettei internet-aikakauden ihmiselle enää riitä samanlainen selkeä feikkikauhu kuin ennen? Siitä, ettei moderni katsoja enää tunne jotain hyytävää (vaiko pikemminkin tyydyttävää?) sisällään, ellei katso huumekartellin striimaamaa aitoa päänleikkausvideota Meksikon sotatantereilta tai vastaavaa Isisin vankileireiltä (Plaa plaa plaa, paskanmarjat, mikäli nyt aletaan viljemmalti mondo-dokkareita, snuffia tai vaikkapa ihan vain sensaatiomaisimpia uutislähetyksiä muistelemaan. Omakohtaisesti uskon, ettei ihminen kaikessa sivistyksessään ole muuttunut sitten Rooman hupien. Eiköhän kyse ole lähinnä tekniikan kehittymisen takaamasta tarjonnan laajentumisesta, mihin kysyntä puolestaan mielenkiinnosta vastaa)? Minne vaaka sitten ikinä kallistuukin, sopisivat heiluvista, rakeisista ja pätkivistä nauhoista koostuvat sekä häiritsevällä äänimaailmalla höystetyt väkivaltaotokset kieltämättä kumpaan kuppiin hyvänsä.
Julisteessa kaupatun Ruggero Deodaton nimi avittanee oikeille linjoille: nousihan Cannibal Holocaust aikanaan maailman huulille katsojan ajauduttua uudenlaiseen epävarmuuteen siitä, olivatko hänen kankaalla näkemänsä hirveydet aitoja. Erottuakseen joukosta ja menestyäkseen on tehtävä jotain siihen oikeuttavaa, jotain mikä jää ihmisen mieleen ja aiheuttaa kalabaliikkia. Tällä kaavalla on suhteellisen helppoa otaksua, ettei Atroz ole kuin ”Troman tuottama Guinea Pig”: filmi jonka myyntivalttina nyt vain on ylittää raakuudessaan ja epäkorrektiudessaan kaikki aiemmin nähty ja napata vuosituhannen shokeeraavinta rainaa katsomaan tulevien kukkaroista mahdollisimman suuret voitot. (JN)
Night Fare (2015)
Viime syksynä Night Visions tarjoili ranskalaisen uusintaversion Mario Bavan mestarillisesta Rabid Dogista. Tuolloinkin kyseessä oli allekirjoittaneelle festivaalin avaus. Myös tällä kertaa valinta osuu ranskalaiseen väkivaltaviihteeseen, Night Faren muodossa. Paikaksi osui minulle uusi tuttavuus, Korjaamon elokuvasali, joka toimi festivaalinäyttämönä paremmin kuin hyvin. Tämä ei kuitenkaan tee Night Faresta sen kummoisempaa tekelettä. Ranskalainen uuden aallon extreme cinema on viime vuosina kärsinyt laskusuhdanteesta. Sen kovin terä on tylsynyt ja samalla katsojat ovat turtuneet tarpeettoman tylyyn väkivaltaan. Tällä genrellä ei ole ollut enää mitään yllättävää tarjottavaa, mikä on sikäli sääli, koska kyseessä oli yksi 2000-luvun kiinnostavimmista elokuvasuuntauksista.
Mutta sitten asiaan: Night Fare on sotku, joka paljastaa luonteensa heti. Sen keskiössä on murhanhimoinen taksikuski, jonka taustoja ei raoteta (paitsi loppukohtauksessa). Kyseinen brutaali herrasmies päätyy ottamaan Englannista Pariisiin juhlimaan tulleen jannun ja tämän fransmannikaverin kyytiinsä keskellä yötä. Pojat päättävät vedättää kuskia ja jättää matkan maksamatta. Tästä alkaa takaa-ajo, jota värittävät rikkonaiset tapahtumaketjut. Tällä tarkoitan sitä, ettei elokuva pysy kokonaisuutena. Se poukkoilee ultraväkivallan, slasherin ja tahattoman tai tahallisen komedian asfalttiviidakossa. Lisäksi ihmissuhteita puidaan kaiken keskellä, vaikka taksikuskimurhaaja on alati päähahmojen kintereillä.
Ranskanmaalla on myös huomioitu muun muassa Drivesta tuttujen neonvalojen käyttäminen visuaalisuuden luomisessa. Jo Rabid Dogsin uusintaversio toi mieleen Nicolas Winding Refnin modernin klassikon, mutta tässä kohtaa Night Fare pistää piirun verran paremmaksi matkinnassa. Paikoin tyyliratkaisut ovat toimivia, mutta kun elokuva ei itsekään tiedä, mitä se tahtoo olla, on kokonaisuus varsin myötähäpeää herättävää seurattavaa. Sekavuutta korostavat nopeat leikkaukset, tyylitajuttomat kuvakulmat ja lähikuvat. Oman kortensa kekoon kantaa vaihteleva musiikki, joka ajoittain koostuu industrial-tyylisestä tykityksestä, mutta vaihtuu aika ajoin dramaattisemmaksi elokuvamusiikiksi. Tällaiset tyylinvaihdokset eivät vain toimi.
Näyttelystä ei voi sanoa kehuja, vaikkei se mitään umpipaskaa olekaan. Ainoan yllätysmomentin tuo köyhän miehen ranskalainen Tony Todd, joka esittää korruptoitunutta poliisia. Hän ilmestyy kuin tyhjästä ja vie pakenevien poikien huumemassit. Roolijako onkin tätä lukuun ottamatta melko yllätyksetöntä.
Loppuratkaisu, se vasta onkin typerä. Kaiken kruunuksi se kerrotaan tavalla, joka jättää tyylillisesti tolkuttoman paljon parantamisen varaa. Tässä vaiheessa vilkuilin jo epätoivoisesti kelloani, ja toivoin elokuvan olevan ohitse. Sitä se ei suinkaan ollut, vaan ohjaaja lopetti (varmaankin omasta mielestään) näppärästi koko roskan twistailuun, joka ei kyllä loksauttanut yhdenkään katsojan leukoja. (TP)
The Human Tornado (1976)
”Dolemite on kuin pyörremyrsky!
Hän taitaa karaten!”
The Human Tornado, tai meikäläisemmin (siteeraamani Fix-koteloa mukaillen) Pyörremyrsky, vaikuttaa jo pelkän julisteensa perusteella napakympiltä NV:n päätöselokuvaksi siihen kellonaikaan aamusta, jolloin kunnon kansalaiset ovat jo ajat sitten ulkoiluttaneet Mustin, syöneet runsaskuituiset hiutaleensa ja istahtaneet keittiönpöydän ääreen siemailemaan maitokahvetta ja lukemaan sunnuntain tuhtia propaganda-annostaan.
Blaxploitaation Citizen Kaneksikin kutsutun (ja puumerkkinsä nakanneelta toistaiseksi väliin jääneen) Dolemiten jatkis pärähtää käyntiin lupauksensa lunastavasti. Sarjakuvamaisen värikkäitä alkutekstejä säestää genren helmien rinnalla surutta pärjäävä nimikkobiisi, tanssitytön ghettohanuri hyllyy ja koomikkonakin nimeä niittänyt miestornaatto Rudy Ray Moore antaa paukkua hyvin heikkotasoisen stand up -mesoamisensa parissa. Viimeistään siinä vaiheessa, kun lain kouran perhettä pökkinyt musta teräsmies pomppaa farkkukankainen Super Mario -hattu nupissaan sekä perse paljaana pensasaidan yli ja kuvaa ryhdytään kelaamaan edestakaisin ”instant replay” -tekstin kera (jotta jokainen varmasti nyt ehtisi painaa noiden kannikoiden kaarevuuden tarkasti mieleensä), voisi kuvitella saapuneensa asian ytimeen.
Ikävä kyllä krouvi skodaisu suklaameloneille liki pudottaa sonniparittajan jo toisessa erässä. Elokuvan tyylilajiksi näet paljastuu melko pian itsensä mitä selkeimmin tiedostava sekoilukomedia, joka alleviivaa ihan matafakisti missä kohtaa pitää nauraa, koska ammumme kaiken niin hah hah kreisisti yli. Onhan syltyn seassa toki oikeasti toimiviakin jippoja, kuten mustamamban paukuttamisen huumassa maanjäristyksen lailla liikkuvaa sänkyä kera niskaan rapisevan katon, kuin myös Dolemiten (teoreettinen) immuniteetti jopa nikkelimyrkytyksen sylkijälle. Suurimmalti osin häröilyn aikana kuitenkin tuntee samaa noloa vaivaantuneisuutta, kuin epäonnisen vitsin heittäneen kaverin naureskellessa yksin leukailulleen ja vilkuillessa, kikattaako kukaan mukana. Nopeutetut toimintakohtaukset edustavat tuota samaa käsistä väärällä tavalla karannutta liioittelua, minkä lisäksi pahimmillaan amatöörimäiseltä näyttävä kuvaus saa tuntemaan katsovansa genrehelmen sijaan kaverusten kotonaan väsäämää sketsivideota.
Aiheuttamastaan pettymyksestä, väsymyksestä ja turhautumisesta huolimatta koen festareiden päätöshetken 35 millimetrin kera olleen se ainut katu-uskottava tilaisuus tämän riepotuksen keskelle joutumiseen: joskushan tuo päivä kuitenkin olisi koittanut. Vaikkei esimerkiksi takavuosien Lady Terminator -näytöksen kaltaista kollektiivista levottomuutta syntynyt, oli ilmassa kuitenkin pientä pilkettä ja kollektiivinen kärsimys on aina se vaihtoehdoista uunoin, oli kyse sitten dagen efteristä tai huonosta elokuvasta. Joukossa on kuulemma voimaa ja hikoilen pelkästä ajatuksesta, että olisin viettänyt nämä sata minuuttia yksin olkkarissani pää alaspäin sohvalta roikkuen. Se että käsittääkseni useatkin yleisössä olleet olivat nähneet pätkän ainakin kertaalleen aiemmin, kuulostaa taasen hyvin unenomaiselta.
Keskuudestamme vuonna 2008 poistunut R. R. Moore ehti palata Dolemiten pariin vielä muutamaan otteeseen, jonkinlaista dokkaria edustavan The Legend of Dolemiten (1994) ja perinteikkäämpää kaavaa vetävän The Return of Dolemiten puitteissa. Mooren curriculum vitae sisältää myös ilmeisen epävirallisen videotuotannon Shaolin Dolemite (1999), jossa kaakaokunkun roolihahmoa tituleerataan tosin Monk Ru-Deeksi. Näitä pelkillä nimillään kaaliin happivajetta aiheuttavia myöhäisräpellyksiä enemmän syyhyä hipiälle nostaa aivan kamalalta vaikuttava vuosituhannen vaihteen juggalo-pelleily Big Money Hustlas, jossa Rudy Rayn roolihahmo esiintyy jälleen tutulla nimellään. Pitääpä laittaa korvan taakse. (JN)
Cannibal Holocaust (1980)
Koska Cannibal Holocaustia on käsitelty jo ennestään toimittaja Nikkisen Video Nasty -artikkelissa, käydään tässä festariraportissa läpi enemmänkin elokuvan jälkeistä Q&A-tilaisuutta.
Aluksi haluan kuitenkin huomauttaa vielä kerran Night Visionsia Gloriasta, joka ei esityspaikkana toimi alkuunkaan. On lähes häpeällistä kutsua kunniavieraaksi italialaisen genre-elokuvan mestari ja näyttää hänen elokuvansa paikassa, jota ei voi hyvälläkään kutsua elokuvateatteriksi. Toiseksi paikan järjestyksenvalvojat tarkistivat ihmisten laukkuja ennen näytöstä. Ihan kuin tässä olisi johonkin rock-konserttiin oltu menossa. Koin tämän häiritsevänä mutta antaa olla. Samalla kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun Cannibal Holocaust näytettiin ”valkokankaalta” Suomessa. Tämä kaikki on jokseenkin surullista, sillä kyseessä on Ruggero Deodaton lempilapsi. Ennen näytöstä hän sanoi sen olevan hänen elämäntyönsä. Tämä toteamus on täysin ymmärrettävää, sillä kyseessä on Deodaton ehdottomasti voimakkain elokuva.
Kovin huonoa englantia ja paljon liirumlaarumia puhunut Deodato ei pitänyt elokuvan filmaamista kovinkaan haastavana, sillä hän oli tehnyt jo yhden kannibaalielokuvan aiemmin. Mondoelokuvia hän pitää esikuvana Cannibal Holocaustille lähinnä sen vuoksi, että mondogenren elokuvat ovat kuvattu dokumentaarisesti. Deodaton mukaan tämän takia elokuvaa luultiin aikanaan dokumentiksi. Hän halusi kuvata kauhun päivällä ja autenttisessa ympäristössä eikä perinteisempään kauhuelokuvan tyyliin pimeässä ja nopeasti säikytellen.
Sergio Leone oli ensimmäisiä, jotka näkivät valmiin elokuvan. Leone vakuutti, että Cannibal Holocaustista seuraa ongelmia. Kovinkaan väärässä edesmennyt ohjaajanero ei väittämänsä kanssa ollut. Elokuva toi Deodatolle lukuisia syytteitä ja oikeusjuttuja. Kukaan ei vieläkään tiedä, minne elokuvan yksi tähdistä, Perry Pirkanen, katosi…
Minun on pakko ottaa kantaa myös pahamaineisiin eläintappoihin. Nämä kohtaukset pystyy antamaan anteeksi, koska eläimet tapettiin ruoaksi. Olisikin hyvin tekopyhää lihansyöjänä väittää, että eläimiin kohdistunut väkivalta olisi jotenkin väärin. Suosittelen tällaisia henkilöitä vierailemaan teurastamolla. Tuskin sielläkään sentään tappamatta eläimiä laitetaan jauhelihaksi.
Tällaiset asenteet vain vahvistavat Deodaton vahvaa visiota. Kuten tästä voi päätellä, elokuva ei päästä katsojaansa helpolla. Se on omaperäinen kertomus ihmisen pahuudesta ja piittaamattomuudesta luontoa kohtaan. Sen väkivaltaa häpeilemätön tyyli on katsojansa pinseteissä pitävä kokemus – vaikka elokuva alleviivaakin jatkuvasti valkoisen miehen pahuutta, on sen sanoma edelleen tänä päivänä niin vahva, että se tulee pysymään ajattomana kokemuksena. (TP)