Night Visions-raportin toinen osa käsittelee festivaalien klassikkopuolta, Udo Kierin tähdittämiä eksploitaatioelokuvia, spagettimaan kannibaalieksploitaatiota, George Kennedya natsikummituslaivassa, sekä mahdollisesti huonointa koskaan tehtyä elokuvaa.
House on Straw Hill (1976)
Udo Kier oli Night Visionsin kunniavieras, mutta valitettavasti allekirjoittaneella jäi miehen retrospektiivi vain kahteen kappaleeseen. House on Straw Hill (tunnetaan myös nimellä Exposé) on Olkikoirat/Hohto –tyylinen cocktail, jossa Kierin esittämä, sangen ahdistunut kirjailija vuokraa eristäytyneen mökin maaseudulta voidakseen keskittyä kirjoittamiseen. Hän eroaa tyttöystävästään (Fiona Richmond, jolla lienee hyökkäävimmät näkemäni torpedotissit koskaan) ja palkkaa sattumalta tapaamansa Lindan (Linda Hayden) avustajakseen mökille. Siellä Kier tuskailee kirjansa kanssa ja yrittää köyriä Lindaa, joka tuntuu olevan sairaalloisen kiinnostunut kirjasta. Lopulta ex-tyttöystävä saapuu paikalle ja seuraa lesbiaanista seksiä ja järjetöntä väkivaltaa.
House on Straw Hill on periaatteessa oikein mukiinmenevä eksploitaatiopätkä. Kaikkea löytyy vähäsen: raiskausta, tyttöjen välistä rakkautta ja Udo Kier esittelee jopa taistelijantaitojaan hätistäessään kaksi ahdistelijaa Linda Haydenin pyllyn kimpusta. Mutta pidemmän päälle Kierin angstaus uuden kirjan äärellä käy pitkästyttäväksi, eikä Haydenin salaisuus salaperäiselle halukkuudelle avustaa kiukuttelevaa taiteilijaa ole lopussa yllätys kenellekään.
Dr. Jekyll and His Women (1981)
Illan toinen Udo Kier-trippi tarjoilee klassisen Tohtori Jekyllin ja Herra Hyden tarinan, mutta aavistuksen verran eroottisemmalle otteella tai kuten Kier asian ilmaisi: ”The film is of erotic nature, but I hope it does not bother you”. Ja mikäpä Herra Hyden 35-senttisessä elimessä voisi häiritä?
Kiinnostavuudeltaan Dr. Jekyll and His Women on samaa tasoa kuin aiemmin nähty House on Straw Hill. Arvoisa tohtori Jekyll (Kier) on mennyt kihloihin rakkaansa Fannyn (Marina Pierro) kanssa. Kihlauksen kunniaksi järjestetään juhlat, jonne saapuu yhtä sun toista arvokasta vierasta, joista erästä esittää Patrick Magee, tuttu kirjailijakasvo Kellopeliappelsiinista. Ilta etenee miellyttävän tahtiin pöydän äärellä, kun tieteen, uskonnon ja valtion edustajat väittelevät tieteestä, uskonnosta ja moraalista. Kesken juhlien kadulta löytyy murhattu lapsi, jota tohtori rientää tutkimaan. Mutta pian löytyy lisää raiskattuja ja tapettuja ruumiita ja juhlat alkavat luisua kohti täydellistä, moraalitonta kaaosta.
Dr. Jekyll and His Women aavistuksen kiinnostavampaa seurattavaa kuin House on Straw Hill lähinnä siksi, että se tavoittaa oivasti kuvillaan viktoriaanisen ajan synkän puolen, jollaisia on nähty lukuisissa Viiltäjä-Jack-filmatisoinneissa. Pimeitä kujia, prameita ihmisiä ja seksuaalisia perversioita, koko Lontoo täynnä. House on Straw Hillin emmerdalemaiseen maalaisuuteen verrattuna tämä on oikein kivaa katsottavaa, vaikka kyseessä onkin pohjimmiltaan keskinkertaista eksploitaatiota.
Ennen päänäytöstä nähtiin englantilainen lyhyt elokuva Mrs. Meitlemeihr, jossa Kier esitti Lontooseen sodan jälkeen paennutta Hitleriä, joka on naamioitunut naiseksi. Asiat mutkittuvat, kun juutalainen vanhaherra naapurista, iskee silmänsä mekkoon pukeutuneeseen saksalaismieheen.
Eaten Alive! (1980)
Nyt ollaan asian ytimessä. Eaten Alive! on hävyttömän toimiva kannibaalisekoilu-viidakkoseikkailu ja vähän muitakin asioita. Mukana on eläimiin kohdistuvaa väkivaltaa, satunnaista naisten läpsimistä, raiskauksia, sukupuolielinten silpomista ja kaikki tulee vielä tasaisen tiiviillä tahdilla, joten kyllästymisestä ei ole pelkoa, kuten aiemmin nähdyissä Udo Kierin elokuvissa pääsi käymään.
Sheila (Janet Agren), etsii siskoaan. Poliisin ynnä muut sovinnaiset keinot käytyään läpi ja saatuaan selville, että systeri on liittynyt uskonnolliseen kulttiin, hän palkkaa apurikseen Markin (Robert Kerman), ynseän sotaveteraanin ja molemmat lähtevät kohti viidakon vaaroja, toiveena pelastaa eksynyt karitsa. Sisko, nimeltään Diana (Paola Senatore), löytyy kuin löytyykin Jonas-nimisen (Ivan Rassimov) nimisen miehen uskonnollisesta yhteisöstä keskeltä viidakkoa. Jonas on manipuloinut kourallisen paikallisia alkuasukkaita, kuin myös länsimaalaisia valkolaisia ihmisiä palvomaan häntä ja rakentamaan seksuaalisen sadismin utopiaa.
Vaivaannuttavinta Eaten Alivessa lienee tieto, että se perustuu ainakin osittain tositapahtumiin, tarkemmin sanottuna amerikkalaisen kulttijohtaja Jim Jonesin järjestämään joukkoitsemurhaan, mikä tapahtui Guyanassa pari vuotta ennen elokuvan ilmestymistä. Yli 900 ihmistä menetti henkensä ja vaikka Eaten Alivessa ei päästäkään vastaavanlaisen massatapahtuman makuun, niin siitä huolimatta perverssejä seksileikkejä organisoivassa Ivan Rassimovissa on samanlaista sliipattua karmivuutta. Muutoin Eaten Alive! etenee kuin mikä tahansa muu spagettimaasta tullut eksploitaatio, se ei jarruttele, miehet ovat unohdettavia möykkyjä ja naiset kauniita heittopusseja.
Death Ship (1980)
Viimeistä matkaansa komentava kapteeni Ashland (George Kennedy) ei ole tyytyväinen. Ajatus eläkepäivistä kammottaa, mutta enemmän kammottavaa oman aluksen jättäminen jonkun toisen, tässä tapauksessa kapteeni Marshallin (Richard Crenna) käsiin. Illan ja juhlallisuuksia edetessä laivan tielle ilmaantuu isompi laiva, rahtialus näkyviin ja estelyistä huolimatta se upottaa Ashlandin aluksen ja lähes kaikki matkustajat sen mukanaan. Ainoastaan Ashland, Marshall perheineen ja muutama muu selviävät. Seuraavana aamuna sama mystinen rahtilaiva myös poimii ajelehtivat haaksirikkoiset kyytiin, jotka alkavat selvittää laivan mysteeriä.
Death Ship on elokuvana tietyllä tapaa tuhoon tuomittu, mutta samalla melkoisen ainutlaatuinen idea. Kaiken takana ovat natsit, tai eivät oikeastaan natsit vaan natsien kummitukset. Tai eivät oikeastaan kummitukset, vaan jokin mystinen natsien henki, jonka takia rahtilaiva seilaa pitkin meriä janoten verta. Omalla tavallaan idea on oikeastaan kohtalaisen ahdistava, mitä tukee vallan hyvin George Kennedyn täysin selittämätön TAPAN KAIKKI – vitutusilme, eikä miehen hiljaisesta lipumisesta kohti hulluuden syviä syövereitä ole alussa tippaakaan epäilystä.
Tuhoon tuomitun tappajalaivan ideasta tekee, että kyllä kuka tahansa jää odottamaan edes jonkinlaista selkeää selitystä laivan ainutlaatuisuudelle, mutta ei. Laivan ja mahdollisen natsihenkispekulaation lisäksi emme saa muuta selitystä sekoilulle, joka maksaa hyvän määrän ihmishenkiä, joskin varsin asiallisin keinoin. Sinällään harmi, koska Death Ship näyttää paremmalta B-elokuvalta ja siinä on muutama aidosti oivaltava kommellus.
Manos: Hands of Fate (1966)
Yön viimeiseksi jäänyt elokuva, Manos: The Hands of Fate, on useiden lähteiden mukaan jopa surullisenkuuluisan Ed Woodin tekeleet kökköydessään alittava paskasirkus. Ja kaiken rehellisyyden nimissä voin myöntää, että lähellä ollaan, joskin huumorintajuisen yleisön kanssa jaettu katsomiskokemus oli paljon miellyttävämpi kuin Orgy of the Deadin näkeminen huumorintajuttoman yleisön kanssa oululaisessa kerrostalokaksiossa talvi-iltana.
Perhe on matkalla läpi Texasin preerioiden ja sarastavan illan koittaessa etsivät majoitusta. He löytävät hämmentävän, pienen, partaisen Torgon asuttaman talon. Torgolla on isäntä, joka on jossain, Jumala yksin tietää että missä, ja pitkin hampain Torgo päästää yövieraat peremmälle.
En kuvaile juonta sen enempää, sillä tuntuisi turhalta tuhlata yhtään sen enempää kirjaimia käsikirjoitukselle, mitä oli ilmiselvästi vain viitisen liuskaa, mutta kiitos Harold P. Warrenin, joka on Manoksen ohjaaja, tuottaja, kirjoittaja ja pääosassa olevan perheen isä, tästä neronleimauksesta on saaty 74 minuuttia, josta valehtelematta yli tunti täyttä tyhjäkäyntiä. Jossain määrin Manos tuo mieleen 70-lukulaisen pornon ja vielä tarkemmin ne kohtaukset, joille juoni perustui, joiden aikana vaivaantuneet viiksekkäät miehet ja kadulta poimitut naiset selittivät, että mitä olivat tekemässä nussimiskohtausten välissä.
Samalla ilahduttavalla alleviivaavuudella ja tönkköydellä Manos kohtelee katsojaansa. Jokaikinen tapahtuma, oli kyse sitten yöpaikan etsimisestä, maalauksen kauhistelusta tai ihan matkalaukkujen kantamisesta venyy, venyy ja venyy ikuisuuksiin asti ilman mitään oleellista sisältöä. Oli kyse sitten vain hahmojen tarkoituksettomasta ilmehdinnästä, liikkumisesta tai leikkauksista kahden prikulleen saman kuvan välillä, niin vaikuttaa siltä kuin kukaan elokuvassa oleva ihminen ei yritä. Näyttelijät, kuvaaja, leikkaaja, kenelläkään ei ollut minkään sortin yritystä tehdä Manoksesta pelottavaa kokemusta. Manoksessa ei ole mitään väkivaltaista, seksikästä, ei mitään ihmisen alhaisimpaan tirkistelynhaluun vetoavaa puolta, se on kuin eksploitaatioelokuva, ilman eksploitaatiota. Ed Woodin visioita saattoi tavallaan ymmärtää, vaikka ne olivatkin helvetillisen huonoja.
——————