Tunnetaan myös nimellä: Mishima – elämän neljä lukua
Maa: Yhdysvallat, Japani
Genre: Elämäkerta
Ohjaus: Paul Schrader
Käsikirjoitus: Paul Schrader, Leonard Schrader
Kuvaus: John Bailey
Leikkaus: Michael Chandler, Tomoyo Oshima
Sävellys: Philip Glass
Näyttelijät: Ken Ogata, Masayuki Shionoya, Yasosuke Bando, Hisako Manda, Kenji Sawada, Toshiyki Nagashima

“He eivät edes tiedä, että taide on vain varjo… että lavan tekoveri ei ole tarpeeksi.”

Yukio Mishima (1925-1970) on vaikea, häilyvä ja monimutkainen hahmo selittää. Mishimaan liittyvät faktat tuntuvat jokainen itsessään ristiriitaisilta ja istuvat hämmentävällä tavalla henkilöön itseensä. Jokainen persoonallinen piirre tuntuu vain itsenäiseltä kuorelta, joka peittää seuraavaa. Kuorien yhteyden pystyy hahmottelemaan ja näkemään, mutta itsessään henkilön saattaa vain aistia kaiken alla. Laveasti kuvaillen häntä voisi kutsua sinänsä modernistisen tyypilliseksi ja värikkääksi kirjailijahahmoksi, jonka julkisen shokeeraavaan ja provosoivaan puoleen samalla sekoittui yksityisen ja syvällisen hahmon ristiriitainen, pohjalla pulppuillut persoona, joka samalla sekä selitti julkisuudessa esiintynyttä henkilöä että monimutkaisti tätä huomattavasti. Tässä yhteydessä tätä tarkempi kuvaus tuntuu vaaralliselta ja kaikessa tulkinnallisuudessaan epäreilulta. Elokuva Mishima: A Life in Four Chapters muotoilee täydellisen kuvan kyseisestä henkilöstä.

“Jo varhain oivalsin elämän koostuvan kahdesta vastakkaisesta tekijästä: sanoista, jotka voivat muuttaa maailmaa, ja itse maailmasta, jolla ei ole mitään tekemistä sanojen kanssa.”

Myös Paul Schrader on kokenut epäoleelliseksi esitellä ulkopuolisin sanoin Mishimaa itseään. Elokuva alkaa hyvin lyhyellä ja pinnallisen lavealla esittelytekstillä, jossa ei paljasteta Mishimasta juuri muuta kuin että hän oli Japanin tunnetuin kirjailija ja mitä hän oli tekemässä 25. marraskuuta vuonna 1970. Tämän jälkeen kertojan roolia toimittaakin itse Mishiman hahmo. Nimensä mukaisesti elokuva on jaettu neljään lukuun: ”1. kauneus”, joka käsittelee samalla Yukio Mishiman romaania Kinkaku-ji (suom. Kultainen temppeli, 1956); ”2. taide”, joka käsittelee osia romaanista Kyōko no Ie (eng. Kyoko’s House, 1959); ”3. toiminta”, joka käsittelee romaania Honba (eng. Runaway Horses, 1969); ja ”4. kynän ja miekan harmonia”. Romaaneihin liittyvät kohtaukset on kuvattu korostetun värikkäissä ja alleviivatun artefaktisissa studiolavasteissa, jotka pyrkivät ikään kuin käsittelemään elokuvan kertojan elämänkatsomukseen liittyvää filosofiaa vähemmän tarinavetoiselta ja enemmän teoreettiselta pohjalta.

Mainittujen teosten lisäksi elokuva seuraa Mishiman viimeisiä elinhetkiä mainitun marraskuisen päivän aikana sekä hänen elämäänsä liittyviä yksittäisiä tapahtumia. Näihin eri kohtauksiin sekoittuvan kertojan puhe on lainattu Yukio Mishiman teoksesta Kamen no Kokuhaku (suom. Naamion tunnustuksia). Koko elokuva on pohjansa mukaisesti jäsenneltyä kaaosta, jossa Mishimalle oleellisia teemoja nostetaan korostetusti pinnalle, mutta samalla tuodaan lähes tajunnanvirtamaisesti esille henkilöön itseensä liittyviä muisteluita ja tuntemuksia. Aineisto on kohteensa mukaisesti turhankin rikasta.

Ken Ogata päähenkilön roolissa tuntuu elokuvassa edustavan pikemminkin oikeistolaista ihannekuvaa Mishimasta kuin historiallisesti todenmukaista henkilöä. Ogatan vahvan määrätietoinen ja paikoittain jopa armeijamaisen ilmeetön olemus jättää pois – The Life and Death of Yukio Mishima -elämäkerran kirjoittajan Henry Scott Stokesin tekemän huomion mukaisesti – Mishiman japanilaisten kasvojen jopa poikkeuksellisen ilmeikkäät ja herkät piirteet. Ogata on olemukseltaan stereotyyppisen hallittu, hän edustaa Mishiman naamiota, mikä loppua kohden alkaa osoittautua elokuvan kaoottista kokonaisuutta yhdentäväksi teemaksi. Loppujen lopuksi Mishiman omat ihanteet määrittelivät sen, minkälaisena henkilönä hän toimi, ja tämä tuntuu lähes ainoalta keinolta edes yrittää avata sitä, minkälainen henkilö hän tämän lisäksi pohjimmiltaan oli.

“Vaikka se oli n-näin pieni… se kasvoi niin suureksi…  ja minä häikäistyin. Se kauneus… on armotonta. Se kasvaa vain s-suuremmaksi… ja hävittää k-k-kaiken muun.”

Ensimmäisen luvun pohjana toimiva Kultainen temppeli on Mishiman romaaneista tunnetuimpia. Tarinan päähenkilönä toimii änkytyksestä kärsivä nuorukainen, joka opiskelee buddhalaistemppelissä munkiksi. Hän ystävystyy ramman, mutta määrätietoisen pojan kanssa, joka ryhtyy syventämään hänen käsitystään kauneudesta ja epätäydellisyydestä. Elokuvassa luonnollisesti itse tarinan juonenkuljetusta on karsittu merkittävällä tavalla ja itsessään avainkohdat on jätetty esille ilman suurempia selityksiä. Tarinan nimessäkin esiintyvä paikka, Kultainen temppeli, edustaa romaanin päähenkilölle puhtainta kauneutta, johon hän suhtautuu fetissinomaisella pakkomielteellä. Avaaviksi osiksi elokuvan alussa määritellään sanat ja toiminta, joista änkyttäjä edustaa ”sanaa” ja rampa ”toimintaa”. Kun änkyttäjä kauhistelee kauneuden olemusta kasvavana ja kaiken peittävänä, vertaa rampa kauneutta veriseen hampaaseen, joka liian kivuliaana revitään irti, sylkäistään käteen ja todetaan, miten mitätön se itse asiassa on. Ramman luonnehdinnan jälkeen änkyttäjä toteaa, että kauneudesta tulee hänen perivihollisensa.

Rampa myös opettaa änkyttäjää korostamaan vammaansa ja saamaan näin tyttöjen huomion säälin avulla. Kauneus ei ole kummallekaan heistä saavuttamattomissa, mutta toisin kuin rampa, joka kykenee käsittelemään – ja paikoitellen jopa hallitsemaan – kauneutta sekä tarvittaessa luopumaan siitä, haluaa änkyttäjä saada kauneudelta jotain pysyvämpää ja ideaalimpaa. Kauneuden merkitys pysyy kaksijakoisena läpi tarinan. Luvun hahmot esiintyvät kaikessa epätäydellisyydessään moraalittomina olentoina, jotka rumina ja epätoivoisina roikkuvat kauneudessa kiinni lopulta pyrkien jopa tuhoamaan sen. Erityistä moraalista asennoitumista tarinassa ei ole, sillä kauneus ei edusta itsessään hyvyyttä, vaan se tuntuu ensimmäisessä luvussa peilin tavoin heijastavan hahmojen omaa, samalla myös paradoksaalisesti rumaa, olemusta. Mishiman myöhempään elämänkatsomukseen liittyen tarinan henkilöiden toiminta jää puolitiehen, eivätkä he todellisuudessa kykene saavuttamaan kauneuden olemusta edes toiminnan tasolla, joka alkaakin elokuvan seuraavassa luvussa muuttua määrätietoisemmaksi.

Moraalittomuudessaan vellovassa tarinassa myös buddhalaisuuden uskonnolliset rakenteet alkavat erityisesti itse romaanissa näyttäytymään korruptoituneena silmänkääntötemppuna, jolla myös heikot ja katalat ihmiset saattavat perustella moraalittomia ja egoistisia tekojaan. Lopussa änkyttäjä päätyy polttamaan Kultaisen temppelin, oman kauneuden ihanteensa, muistaessaan osan buddhalaista Rinzairoku-sutraa: ”Jos kohtaat Buddhan, tapa Buddha”. Epätäydellisyyden naamio, jolla tarinan hahmot korvaavat oman olemuksensa tavoitellakseen kauneutta, jättää heidät pelkästään siitä riippuvaisiksi käyttäjiksi, mikä ei lopulta kauneutta palvovalle änkyttäjälle riitä.

“Ikä tuhoaa nopeasti kaikkein kauneimmankin ruumiin. Missä sen jälkeen on kauneus? Vain taide saa ihmisen kauneuden kestämään. Sinun täytyy omaksua taiteilijan kavala juoni säilyttääksesi se. Sinun täytyy tehdä itsemurha ollessasi kaikkein kauneimmillasi.”

Toinen luku sisältää vain osia Mishiman romaanista Kyōko no Ie. Luvun nimi ”taide” kehittelee ensimmäisen luvun kauneus-teemaa mahtipontisesti suuremmaksi. Mishima liittää kauneuden ihanteeseen antiikin Kreikan piirteitä, jossa kauneus ja moraali ovat yhtä. Kauneus itsessään ei riitä, vaan ihmisen tulee tavoitella ja luoda kauneutta. Tätä kautta mukaan tulee Mishiman itsensäkin pakkomielteisesti harrastama kehonrakennus. Luvun päähenkilönä toimii kaunis miesnäyttelijä, jonka äiti pitää velkaantunutta kahvilaa. Tarinallisena sivupolkuna hän tiedostaa, etteivät pelkät kauniit kasvot riitä, vaan hänen pitää tulla myös keholtaan kauniiksi, joten hän aloittaa kehonrakennuksen. Lopulta päähenkilö päätyy luovuttamaan oman kehonsa rikollisliigan naisjohtajalle, joka ryhtyy, päähenkilön kanssa yhteisymmärryksessä, tuhoamaan hänen ruumistaan. Tarinan lopussa päähenkilö ja nainen päätyvät tekemään itsemurhan, mikä lähentelee Mishiman näkemystä, että kauneuden saavutettuaan ihmisen tulee kuolla nuorena ennen kuin hänen saavuttamansa kauneus ehtii rapistua pois.

Kauneuden hauraus kääntyy tarinassa feminiinisen herkäksi piirteeksi, jonka puhtautta kaksikko haluaa koetella. Ulkoisen loiston väkivaltainen tuhoaminen muuttaa sen olemuksen pysyväksi, kun taas hiljattainen rappeutuminen puolestaan alistaa sen naturalistiseksi, ajalle alisteiseksi ilmiöksi, jota ei enää ole mahdollista kanonisoida. Kauneuden olemuksen kanonisuus ja tavoittelemattomuus kiinteytyy päähenkilön pyynnössä ennen kuolemaansa, ettei nainen saa suudella häntä kuin vasta kuoleman jälkeen. ”Toiminnan” käsite saavuttaa kauneuden tavoittelussa pisteen, jossa henkilö tietoisesti uhraa oman olemuksensa sen edessä. Marttyyrius tuo lopulta myös moraalisuutta lähentelevän olemuksen kauneuden tavoittelussa. Kuitenkin kyseessä on myös yhtä aikaa moraaliton ja katala juoni, jossa egoisti ylentää itsensä luopumalla itsestään. Samalla kehonrakennukseen liittyvä sivupolku johdattelee seuraavien lukujen soturimaisempaan olemukseen kauneuden tavoittelussa. Epätäydellisyyden naamio päätyykin vain peittelemään omaa epätäydellisyyttään.

“Miesten keski-ikä pronssikaudella oli kahdeksantoista vuotta, roomalaisten aikana kaksikymmentäkaksi. Taivaan on täytynyt olla kaunis silloin. Tänään sen täytyy näyttää kamalalta. Kun mies täyttää neljäkymmentä, hänellä ei ole mitään mahdollisuutta kuolla kauniisti. Ei väliä, mitä hän tekee, hän mätänee pois. Hänen täytyy vain pakottaa itsensä elämään.”

Elokuvan kolmannen luvun tarinan pohjana toimii Mishiman romaani Honba. Tarina sijoittuu vuosiin 1932-1933 ja kertoo armeijan samuraiharjoittelijasta, joka päättää Japanin pelastamiseksi ja keisarin vallan turvaamiseksi perustaa vastarintaliikkeen ja salamurhata valikoidut japanilaiset poliitikot. Romaanin ollessa osa Mishiman neliosaista teossarjaa Hōjō no Umi (eng. The Sea of Fertility, 1969-1971) on itse tarina karsittu jälleen hyvin lyhyeksi ja minimalistiseksi ja mm. yksi teossarjan pääteema, reinkarnaatio on jätetty kokonaan pois itse elokuvasta. Elokuvan kolmannen luvun nimen mukaisesti kehitetään erityisesti ”toiminnan” osuutta vahvemmaksi ja mukaan tuodaan poliittinen asennoituminen.

Mishiman oikeistolainen militantismi on Honba-tarinassa vahvasti esillä, ja jo itse tarinan päähenkilön ilmaisema toive lopettaa puumiekoilla harjoittelu ja vaihtaa kamppailu teräsmiekkoihin, tuntuu kiteyttävän kyseisen luvun temaattiset tavoitteet. Samalla kiteytyy myös uusi aste Mishiman omassa elämässä, kun hän toteaa ohimennen tuttavalleen, että päivänvalossa hän luo toimintaa ja sisällä pimeässä taidetta. Kuitenkin Honban tarina tuntuu myös sisällyttävän tarinassaan Mishiman politiikan tuntemuksen pinnallisuuden ja melkein leikinomaisen kepeyden, mikä aiheutti sen, että poliittisena hahmona hän alkoi näyttää enemmän narrilta kuin urhealta soturilta. Ylhäällä mainittu Henry Scott Stokes kertoo kirjoittamassaan elämäkerrassa kyseenalaistaneen useaan otteeseen, miten vakavissaan Mishima oikeasti otti poliittisen toimintansa.

Tarinassa vastarintaliike jää kiinni ja kaikki osalliset vangitaan. Päähenkilö päätyy valitsemaan vain yhden kohteen salamurhalleen, minkä hän onnistuu toteuttamaan, mutta lähes kömpelöllä epävarmuudella. Murhan hoidettuaan, hän ryntää metsän läpi kohdatakseen auringonnousun ja toteuttaa suunnitelmansa viimeisen vaiheen: harakirin. Toiminta muuttuu lähes jääräpäiseksi etenemiseksi kohti mitä tahansa päämäärää, mutta se tuntuu myös Mishiman itsensä toimesta hyvin tarkoitukselliselta: ”Sanat ovat petollisia, toiminta ei.” Toiminnan äärimmäisyys riisuu kauneuden tavoittelevuuden kavaluutta. Egoismi päädytään peittämään yhteisöllisellä toiminnalla. Motiiviksi tuntuu lopulta vain riittävän ideologisten arvojen jalous. Loppua kohden klimaattinen nosto alkaa tuntua vain esteettiseltä silmänkääntötempulta.

“Ei enää ruumista, eikä henkeä; ei kynää, eikä miekkaa; ei miehistä, eikä naisellista.”

Lopulta viimeinen luku keskittyy hyvin suoraeleisesti Mishiman ja hänen 3-henkisen ryhmänsä suorittamaan attentaattiin, joka epäonnistuu lähes yhtä kömpelöllä tavalla kuin kolmannen luvun tarinassa. Tavoitteenaan kaapata Japanin puolustusvoimien tukikohdan komentaja ja puheellaan kääntää sotilasjoukot kapinaan keisarivallan puolesta, Mishima suoriutuu tehtävästään kömpelön jääräpäisesti. Komentajan kaappauksen aikana heidän yrityksensä huomataan ja tukikohta päätyy hälytystilaan. Tämän jälkeen Mishima joukkoineen saa vaivoin pidettyä uhrinsa toimiston hallussaan. Puolustusvoimat suostuvat, Mishiman suunnitellusta aikataulusta myöhässä, keräämään joukkonsa toimiston vieressä sijaitsevan parvekkeen alle. Mishiman puhuessa hänen äänensä peittyy helikopterin meteliin ja armeijan miesten ivahuutoihin. Lopulta hän luovuttaa ja kävelee takaisin toimistoon valmistelemaan itsemurhaansa. Todellisuuden kömpelöä ja veristä rituaalia ei kuitenkaan elokuvassa esitetä. Kaikki loppuu terän ensimmäisen iskun euforiaan, joka tuntuu sovittavan kaiken myös itselleen katsojalle. Naamio katoaa, mutta katsoja ei voi nähdä sen takaa paljastuvaa todellisuutta.

”Täytyy olla korkeampi luonnonlaki, joka yhdistää taiteen ja toiminnan. Se oli, kuten oivalsin, kuolema. Suunnatonta yläilmakehää, jossa ei ole happea, ympäröi kuolema. Siinä ympäristössä täytyy sonnustautua näyttelijän tavoin naamioon.”

Mishiman naamioiden täyteläisyys ja korostuneisuus tuovat elokuvan lopussa mieleen hänen romaaninsa,Gogo no Eikō (suom. Kunnia on katkera juoma, 1963), pessimistisen kohtauksen, jossa poikaryhmä nylkee elävältä kissanpennun. Turkin alta paljastuu lopulta verinen olento, jonka yhteyttä vielä äsken sympaattiseen ja suloiseen olentoon ei löydä. Turkin alla elävä olento on kuin automatisoitu ja tyhjä ydin, jonka ainoa tehtävä on liikuttaa päällään olevaa kuorta. Elävän olennon persoona ja hahmo muuttuvat yllättäen triviaaliksi fiktioksi. Naamio on sanaa ja toimintaa. Toiminta ja sana ovat itsessään pelkkää naamiota. Naamion riisuminen vapauttaakin ehkä ihmisen vain hänen omasta ulkoisesta olemuksestaan, jonka muoto vaihtelee ja on olemassaololtaan vieraampi yksilölle itselleen kuin mitä hän itse kykenee ymmärtämään.

”Heti kun terä lävisti lihan, kohosi auringon kehrä hänen silmäluomiensa takana valaisten hetkellisesti taivaan.”