William Shakespeare on kautta aikain tunnetuin ja filmatisoiduin näytelmäkirjailija, ja monet hänen töistään ovat kääntyneet elokuviksi lukuisia kertoja. Useimmat ohjaajat keskittyvät Shakespearea tulkitessaan nykyaikaistamaan tekstien kielen ja miljöön, mutta epäonnistuvat yrittäessään välittää teosten teemoja ja tunnelmaa nyky-yleisölle. Australialaisohjaaja Justin Kurzel tekee tähän kauan odotetun poikkeuksen.
1600-luvun alussa kirjoitettu Macbeth on tragedia sotilaasta, joka yhdessä vaimonsa kanssa vallasta humaltuneena murhaa kuninkaansa ja ottaa tämän kruunun itselleen. Sitä pidetään oikeutetusti yhtenä länsimaisen draaman oleellisimmista yksittäisistä teoksista. Näytelmässä esiintyvät hahmot ja asetelmat vaativat katsojaa kuitenkin näkemään sen oman aikansa teoksena, ja siksi tekstin onnistunut päivittäminen on haastavaa.
Kurzelin Macbeth on Jacob Koskoffin, Michael Lesslien ja Todd Louison laatiman käsikirjoituksen puolesta tiukan uskollinen lähdeteokselleen. Se ottaa vapauksia vain yksityiskohdissa ja niissäkin harvoin. Miljöönä toimii saman aikakauden Skotlanti, johon Shakespearekin tarinansa sijoitti, ja kieli on säilytetty alkuperäisessä muodossaan.
Taidetta päivitettäessä mediumista toiseen, tekijät kompastuvat usein samaan ongelmaan – tarjolla olevia keinoja ei hyödynnetä. Näytelmän kääntäminen elokuvaksi on täysin tarpeetonta, jos todellisuudessa ohjaaja vain taltioi lavaesitystä. Tämän maamiinan täydellisesti kiertäessään Kurzelin Macbeth asettuu mielenkiintoiseksi osaksi näytelmän tähänastisten filmatisointien kirjoa. Elokuvaa onkin mahdotonta analysoida avaamatta aiempia versioita.
Vaikka ohjaaja John Emerson käänsikin Macbethin elokuvaksi jo vuonna 1916 David Wark Griffithin tuottamana ja Victor Flemingin työskennellessä kuvaajana, kelat kyseisestä teoksesta ovat sittemmin kadonneet – samoin kuin kopiot muistakin aikalaisfilmatisoinneista. Näin ollen Orson Wellesin elokuvakäännöstä vuodelta 1948 voidaan pitää ensimmäisenä merkkipaaluna aiheen tiimoilta. Wellesin elokuva on uskollinen tulkinta ja viihdyttävä kokemus, mutta sen näyttelijätyöstä paistaa läpi aikakausi ennen metodinäyttelemisen nousua. Kameran edessä tapahtuvat roolisuoritukset ovat usein ylinäyteltyjä ja latistavan mahtipontisia, sillä esiintyjät eivät tee selkeää eroa suorituksiinsa teatterin lavalla.
Aidommin elokuvana voidaan pitää Roman Polańskin vuonna 1971 ohjaamaa filmatisointia, jolle Kurzelin versio edustaa jonkinlaista progressiivista jatkumoa. Polański sai luotua Macbethiinsa kolkon tunnelman ja ohjattua näyttelijänsä paremmin elokuvataiteeseen sopiviin suorituksiin. Kurzel jatkaa saman rauhallisen ja teatteriin nähden tarkoitushakuisesti tasoitetun poljennon varassa, mutta käyttää kameraa ja leikkauspöytää huomattavasti edeltäjäänsä kunnianhimoisemmin.
Kurzelin Macbeth toimii kuin antiteesinä näyttämötaiteelle. Kaukaa katsomisen sijaan kamera tunkeutuu tiukasti lähietäisyydelle, ja tunnelman synkkyyttä vahvistaa groteskiuden rajamailla leikkivä kuvamaailma. Kohtauksissa taistelukentällä Kurzel hyödyntää hidastettua kuvaa paremmin kuin yksikään ohjaaja sitten Sam Peckinpahin pakottaen näin katsojan keskittymään veritöiden yksityiskohtiin. Lisäksi näyttelijät Michael Fassbender ja Marion Cotillard ovat kuin luotuja Macbethin pariskunnaksi, jonka kehitys hahmoina on vangittu mahdollisimman luonnollisten nyanssien ilmentämänä suureleisen muutosprosessin sijaan.
Tarina vallanhimosta, petturuudesta, noususta ja tuhosta saa elokuvallisen muodon, joka tekee oikeutta Shakespearen näytelmälle, vaikka ei Kurzel välttämättä ajatonta mestariteosta rakentanut olekaan. Kultamitalisijaa Macbethin filmatisoinneissa pitää edelleen Akira Kurosawan Kumonosu-jō (Seittien linna), joka ottaa lähdeteokseen nähden niin paljon vapauksia, että sitä on hankalaa edes mieltää osaksi samaa jatkumoa englanninkielisten filmatisointien kanssa. Kurzelin visio on kuitenkin vaikuttava ja ainutlaatuinen, sillä se onnistuu välittämään teoksen hengen sortumatta liikaa rautalangasta vääntävään sovittamiseen – aliarvioimatta katsojan tulkintakykyä.
Macbeth on Justin Kurzelin toinen koko illan elokuva ja vahva todiste hänen ohjaajan taidoistaan. Seuraavana työnään hän kuvaa filmatisointia Assassin’s Creed –konsolipelistä. Shakespearen onnistunut kääntäminen on kunnioitettava suoritus, mutta aiemminkin on siihen kyenneitä ohjaajia tavattu. Videopelisovitusten kohdalla vastaavaa ei ole tapahtunut, joten voidaan huoletta todeta, että uusi projekti on edeltäjäänsäkin uhkarohkeampi.