Tunnetaan myös nimillä: Kraftidioten, In Order Of Disappearance
Maa: Norja
Genre: komedia, musta komedia, rikos
Ohjaus: Hans Petter Moland
Käsikirjoitus: Kim Fupz Aakeson
Kuvaus: Philip Øgaard
Leikkaus: Jens Christian Fodstad
Sävellys: Brian Batz, Kaspar Kaae, Kristian Vestrheim
Näyttelijät: Stellan Skarsgård, Bruno Ganz, Pål Sverre Hagen, Kristofer Hivju, Birgitte Hjort Sørensen
Pohjoismaiset rikoskomediat ovat aina olleet tunnettuja realismin perussääntöjen pilkkaamisesta, kirpeästä ironiasta ja sysimustasta huumorista, jossa nauruhermoja koetellaan mahdollisimman epäkoomisilla aineksilla: Rikos, kosto, väkivalta, dekadenssi, kuolema, rahamaailman amoralismi, likainen raha, petokset ja huumeet ovat alati läsnä ahneen, itsekkään ja häikäilemättömän henkilöhahmogallerian maailmassa. Vaikutelma on suurin piirtein sama kuin esimerkiksi elokuvissa Adamin omenat, Marinadimestari, Vilkkuvat valot ja islantilaisen Hugleikur Dagssonin tikku-ukkosarjakuvissa: Katsojalle tulee naurusta melkein syyllinen olo. Eihän gageiksi tarkoitetuissa kohtauksissa, dialogissa tai asetelmassa ole mitään hauskaa. Se on totta, mutta Lumiauramiehen kaltaiset elokuvat tasapainoilevat taitavasti alueella, jossa julmuus ja groteskius vedetään sopivan vinksahtaneesti överiksi, jolloin näkemäänsä ei voi suhtautua muutoin kuin huumorilla. Lumiauramiehen ohjaaja Hans Petter Molandin tyyliratkaisut ovat lakonisia ja vähäeleisiä ja loppujen lopuksi tehokkaan hienovaraisia. Teos on synkkyyden rinnalla samanaikaisesti leikkisä, hilpeä ja siten viihdyttävä ja koukuttava viimeiseen hengenvetoon.
Mallikansalaiseksi kohotetun aurauskoneenkuljettajan Nils Dickmanin poika on sekaantunut huumekauppoihin ja tapetaan, puoliksi erehdyksessä. Tapaus saa jotakin naksahtamaan Nilsin päässä. Ei surutyötä, ei luottamusta viranomaisiin, ei itsesuojeluvaistoa vaan täysiverisen viidakon lakien omaksumisen, välähdyksenomaisesti ja pelottavan vastaanottavaisesti. Koston tie on valmis aukeamaan. Nils niittaa huumemafian gangstereita yhden toisensa jälkeen, aiheuttaen samalla dominoefektin, joka järisyttää juuri hädin tuskin vakautuneen rikollisen maailman rakenteita peruuttamattomasti.
Yksi elokuvan suurimmista voimista on sen käsikirjoitus. Useammat rinnakkain kulkevat juonilinjat ovat kukin tahollaan suoraviivaisia, ja kaikkien ketjujen yhteen kietoutuminen tapahtuu selkeästi, uskottavasti ja spekuloimattomasti. Dialogit ovat taitavasti ja älykkäästi kirjoitettuja. Puheen todentunnusta on tingitty, sillä jokaiselle repliikille on haluttu antaa painoarvoa tyhjäkäynnin kustannuksella. Henkilöhahmot ovat muistettavia, vaikka lähempään tarkasteluun päätyy yli tusinan verran hahmoja. Kansallisuuksiin tai ammatteihin liittyvillä stereotypioilla ja kliseillä ei leikitä, eikä tarvitsekaan. Hahmojen luontaiset karaktäärit ovat selkeästi erottuvia puhtaasti omina persoonallisuuksinaan. Elokuvalla on lisäksi oma, erityinen, harvoin käytetty, mutta yksinkertaisuudessaan nerokas tapansa muistuttaa katsojaa hahmojen henkilöllisyydestä ja identiteetistä.
Lumiauramies on kouraiseva osoitus siitä, miten keskivertokansalaisen luottamus oikeuteen on menetetty yhdessä maailman vauraimmista ja vakaimmista hyvinvointiyhteiskunnista. Armottomimmillaan Moland on kommentoidessaan politiikkaa. Oikeisto, vasemmisto ja keskusta saavat jokainen tasapuolisesti osansa ohjaajan pilkkakirveestä. Heikko yhteiskuntapolitiikka oireilee sallivan maahanmuuton kautta pesiytyneenä järjestäytyneenä rikollisuutena, ihmisten passivoitumisena ja keskinäisen solidaarisuuden menetyksenä. Hyvin- tai paremminvointiyhteiskunta on melkein absurdi ilmestys. Rikolliset hämmästelevät puolipilkalliseen sävyyn norjalaisten vankiloiden mukavuutta, palveluita ja lyhyitä tuomioita – poliisit ihmettelevät, miksei lämpimissä maissa ole hyvinvointia.
Stellan Skarsgårdin vähäeleisen sielukkaasti tulkitsema Dickman on hyvin skandinaavinen hahmo; sankaruuden kahden puolen henkilöitymä. Hän on oikeuden musta ritari, moraalisesti samalla viivalla kohtaamiensa rikollisten kanssa. Vähäpuheinen ja tunneaskeettinen mieshahmo, joka ottaa oikeuden omiin käsiinsä, on pohjoismaalaisessa mentaliteettimaisemassa tuttu, mutta tässä tapauksessa tuttuus ei merkitse turvallisuutta: Myös sivulliset saavat maksaa korkean hinnan Nilsin kujanjuoksusta. Mietinnän arvoinen asia: Näin paljon katkeruutta kytee yhteiskunnassa, jossa ihmisen usko oikeuden toteutumiseen heikkenee päivä päivältä, ja jonain päivänä helvetti räjähtää ilmoille kaikissa ilmenemismuodoissaan. Samalla elokuva osoittaa kouraisevasti nykyihmistä jokseenkin kroonisesti vaivaavan empatiakuoleman. Siitä ei tällä teoksella tosin ole paljoakaan tuoretta sanottavaa.
Elokuvan ihmiskuva on nautittavan nyrjähtänyt. Nils Dickman on tavallinen jokamies – hänen vastavoimansa on erikoinen ilmestys. Kreivinä (Pål Sverre Hagen) tunnettu huumepomo on ulkomuodoltaan sliipatun huoliteltu, käytökseltään pedantti kontrollifriikki, persoonallisuudeltaan narsistinen, ja välittää vain pojastaan. Hänen maailmansa viiltävin särö onkin juuri alakynteen jääminen huoltajuuskiistassa. Kreivi on tunnustuksellinen vapaa-ajattelija ja vegaani, ja juottaa alaisilleen terveyslitkuja. Hänen kotinsa on täynnä itämaista designia ja feng shuita. Tällaisia korostuksia en muista kovinkaan monessa rikoselokuvassa ennen nähneeni.
Lumiauramies on huomiota herättävän maskuliininen elokuva; teos on kyllästetty testosteronisella bravadolla, mieskoodeilla ja miespuolisten sukulaisten yhteisistä kohtauksista välittyy erikoista lämpöä, vaikka osapuolet tietävät, että kohta käy huonosti. Kuvaavaa on, että elokuvan ainoa aito kiintymyssuhde on kahden miespuolisen gangsterin välillä. Se on suorastaan ideaalinen, verrattuna Nilsin ja Kreivin tahoillaan kokemiin avioliittohelvetteihin. Naisilla ei ole suurtakaan osuutta tarinankuljetuksessa. Heidän hahmoissaan on samaa syvyyttä ja kiinnostavuutta kuin John Waynen länkkäreissä.
Lumiauramiestä on monessa yhteydessä verrattu Coen-veljesten Fargoon ja Tarantinon varhaisiin elokuviin. Ensimmäiseksi tulevat mieleen visuaaliset mielleyhtymät, vaikka eroavuudet ovat toisaalta hyvinkin selkeitä. Fargo sijaitsee keskellä tasaisen valkeita lakeuksia, ja rakennusten menneisyys on selvästi näkyvissä. Lumiauramiehen miljöö hengittää ja huokuu norjalaisuutta vuorineen, jyrkkine pinnanmuotoineen, kapeine teineen ja steriileine moderneine omakotitaloineen. Toinen yhtymäkohta henkilögallerian typologia: Hivenen yksinkertaiset, tragikomiikan marinoimat gangsterit pudotetaan keskelle lumisia maisemia ja pikkukaupunkeja, jossa rutiini rikkoutuu niin normaalilla tavalla, ettei kenenkään mielikuvitus riitä sitä käsittämään, ennen kuin maailma on romahduspisteessä. Kolmantena kiintopisteenä on väkivalta. Ruumiita tulee enemmän kuin useimmissa pohjoismaalaisissa rikoselokuvissa. Ei kuitenkaan liikaa siinä mielessä, että katsomiskokemus kävisi vastenmieliseksi. Tyylillisesti Lumiauramiehen yhdistää Coeniin ja Tarantinoon tietynlainen toteavuus, jossa suorasanaiset ja konstailemattomat tapahtumat täydentyvät runollisilla detaljeilla. Lumiauramiehen makaaberi todellisuuskuva pöyhii pastoraalia normaalimaisemaa pohjoismaisella nasevuudella. Tarinan sanoma on hätkähdyttävän pelottava: kenestä tahansa on tappajaksi . Elokuvan katsomiskokemus jättää niin pysyvän vaikutuksen takaraivoon, että tämän jälkeen kestää kauan, ennen kuin aurausmiehiin ja -kalustoihin pystyy jälleen suhtautumaan luontevasti.