Tunnetaan myös nimellä: The Young and the Damned; Säälikää heitä
Maa: Meksiko
Genre: Nuoriso, rikos
Ohjaus: Luis Buñuel
Käsikirjoitus: Luis Buñuel, Luis Alcoriza, Max Aub, Juan Larrera, Pedro de Urdimalas
Kuvaus: Gabriel Figueroa
Leikkaus: Carlos Savage
Sävellys: Rodolfo Halffter, Gustavo Pittaluga
Näyttelijät: Estela Inda, Miguel Inclán, Alfonso Mejía, Roberto Cobo, Alma Delia Fuentes, Fransisco Jambrina, Jesús Navarro, Efraín Arauz
”Buñuel ansaitsee suurimman kunnianosoituksen, jonka ihminen voi toiselle osoittaa. Hänet olisi ristiinnaulittava…” – Henry Miller
Salvador Dalin petoksen jälkeen löydämme Luis Buñuelin Meksikosta hänen jouduttua jättämään Hollywoodin luksuselämän ja peitenimellä työskentelyn piinaavan kommunistijahdin ja ajan hulluuden vuoksi. 17-vuoteen hän ei ole ohjannut ainuttakaan yksin omaa elokuvaa; nyt hän saa tilaisuuden ja Los Olvidados syntyy. Mikä voisi olla ainutlaatuisempi ja armottomampi aloitus Buñuelin Meksiko-kaudelle? Las Hurdesista on jäänyt Bunuelin tapa aloittaa filminsä tarkastelemalla kaupunkia kuin jossakin halpahintaisessa dokumentissa. Ei aikaakaan kun on täysin selvää, että halpahintaisuus on tästä elokuvasta valovuosien päässä. Bunuel ei ole menettänyt mainosfilmien ja Hollywoodissa kautensa aikana mitään otteestaan.
Missä muussa elokuvassa heitetään kanaa tipulla tai missä muusta elokuvasta paistaa yhtä lailla viha kuin Los Olvidadosista, missä muussa elokuvassa yleisöä heitetään kananmunalla? Luis Buñuel, ateisti Jumalan armosta, on tehnyt elokuvansa armottomassa vihassa. Koska mikään muukaan keino ei auta herättämään katsojia unesta, niin hän näyttää asiat sellaisina kuin ne ovat. Säälikää heitä kertoo Meksiko cityn yhdestä slummista ja sen katulapsista.
Orvoksi itsensä kertova Jaibo vapautuu lastenkodista; näissä kuvissa on vapauden armoitettua hehkua, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan kadulla vapaana kuin hullu. Jaibo on todennäköisesti oppinut vielä paremmaksi rikolliseksi kasvatuslaitoksessa kuin oli ennen sinne joutumistaan. Hän edustaa sitä jumalallista epäoikeudenmukaisuutta, josta Genet puhuu.
Nyt häntä näyttää ympäröivän ylivoimaisuuden sädekehä pahuuden kustannuksella. Jaibo liikkuu kaduilla kuin hän olisi syntynyt omistamaan ne. Kukaan ei uskalla pistää hänelle vastaan, vaikka hänen touhunsa kasvaisivat oksettavan epäoikeudenmukaisiksi. Hän johtaa katulapsiporukkaa kivittämään sokean miehen ja varastaa jalattomalta hänen ainoan kulkuneuvonsa potkaistakseen sen katua pitkin, mutta myöhemmin hänen kuollessaan koira juoksee katua pitkin kuin aaveena menneisyydestä, ehkä muistutuksena hänen aiemmista teoistaan, ehkä vain avautuvan hornan enteenä tai pirun vapautumisena katupojan lopulta pelkäävästä ruumiista.
Ehkä lopulta pelko enemmän kuin mikään muu saa Jaibon toimimaan niin arvoituksellisen pahasti ja ylivoimaisen raukkamaisesti kuin hän toimii. Hän selvittää jo alussa, että käyttäytymällä ylivoimaisesti kasvatuslaitoksessa, hän oppi pitämään aukroriteetit erossa hänen asioistaan.
Lopulta hän on sekoitus miehisiä viettejä ja karmivien olosuhteidensa aiheuttamaa kauhua, jonka hän kompensoi ilkeydeksi ja rikollisuudeksi. Toisaalta mitään ei jätetä selittämisen varaan. Los Olvidados on ankaran moraalinen elokuva, kuten Kulta-aikakin; kummassakin niissä selvä kritiikki osuu yhteiskuntaluokkien jakautumisesta johtuvaan oikeudenmukaisuuden suureen vääristymään; porvariluokka ei halua luopua etuoikeuksistaan, vaikka pienelläkin tulojen jakamisella olisi jo suurta merkitystä. Tämä luokka ei edes halua nähdä, Los Olvidadosissa se on suorastaan kykenemätön siihen, mitä heidän etuoikeuksiensa takana seisoo.
Buñuelin Meksikon yhteiskunta on porvareille ja heidän lapsille siunaus, mutta muut se jättää hylkiöiksi heidän maailmansa omien vaarallisten lakien varaan. Jopa he, jotka yrittävät elää säilyttäen moraalinsa, ajautuvat enemmin tai myöhemmin olosuhteidensa pettämiksi. Vammaiset ja orvot ja köyhyydessä elävät, sanalla sanoen alin luokka, joutuu taistelemaan toisiaan vastaan, kun ylemmät luokat voivat käyttää aikansa huvituksiin ja elää puhtain käsin, ja elää kaukana sodasta, joka on seurausta heidän valitsemien johtajien päätöksistä.
Maailmasta ei löydy lainkaan oikeudenmukaisuutta, sen tietää kuka tahansa. Buñuel leikkaa heti kurjasta karusellia pyörittävästä katulapsesta porvarien onneen syntyneeseen autuaaseen enkeliin, joka ratsastaa sillä välineellä, jota toinen hyväksikäytetty lapsi joutuu pakkotyöllä pyörittämään. Kuilu aukenee näiden kahden ihmisen välille. He elävät toisissa universumeissa. Samalla tavalla tyhjentävästi tuon kuilun on osoittava Polkupyörävarkaan temaattisesti vastaava kohtaus, jossa Bruno Ricci pääsee ensi kertaa kunnon ravintolaan ja näkee viereisessä pöydässä herkkujaan mussuttavan ylimyksen lapsen kuin vierailijan ulkoavaruudesta (tällainen luokkien välinen oivallinen tarkastelu ei ole toki uutta elokuvavassa, vaan periytyy jo sen keksimisen ajanjaksoilta).
”Olemme kaikki tappajia, meille vain tulee harvoin tilaisuus harjoittaa taitoamme,” voisi sopia elokuvan yhdeksi häiritseväksi viisaudeksi. Los Olvidadosissa alati myös viattomimmat, sanalla sanoen sellaiset henkilöhahmot, jotka ovat ansainneet katsojien sympatiat, alkavat vähä vähältä häilyä tappajien rajoilla: isänsä hylkäämä poika on jopa vihasta lyömässä suurella kivellä sokeaa päähän, tämän tietämättä siitä mitään. Mutta Buñuel ei suostu näyttämään vammaisiakaan alkuunkaan pyhimyksinä. Ehkä enemmän kuin muut, he ovat olosuhteidensa vankeja. Sokeasta miehestä tulee lopulta irstas hänen yrittäessä viekoitella karamelleilla pientä tyttöä. Emme saa tietää mitä jalattomalle kulkuneuvonsa menettäneelle ja kadulle jätetylle miehelle tapahtui.
Kenties tästä uskontoa kritisoivasta kurjuutta kuvaavasta elokuvasta löytyy jotakin jumalallista ja pyhää? Hieman samalla tapaa kuin tie kuljettaa Nazarinin viimein löytämään ananaksesta ensimmäisen ymmärtäjänsä, toivottomimmissa tilassa sokea mies kohtaa kuin tyhjyydestä ilmestyneen kanan. Myöhemmin kasvatuslaitokseen joutunut Pedro suuntaa turhautuneisuutensa viattomiin eläimiin voimattomana kohdistaa sitä muuhun ja tappaa pari kanaa kepillä. Tämä näky saa minut aina hyvin surulliseksi.
