“Leikkiä isoilla ja pienillä asioilla” – haastattelussa Heikki Kujanpää

Tua Parkkinen, heinäkuu 2026, nro 2

Aloitetaan haastattelu sitaatilla.

”Olen aina uskonut, että lumoava huijaus on tehokkaampi ja todempi kuin paljas fakta. Keksiessäni kuvia, jotka vaikuttavat katsojaan emotionaalisesti, toivon pystyväni osumaan johonkin oikeaan, suurempaan totuuteen.”

Heikki Kujanpää, olet tehnyt mittavan uran teatterin ja elokuvan parissa. Edellämainittu sitaattisi on poimittu herättäjäjuhlilla pitämästäsi puheesta vuodelta 2017. Kuinka suuri rooli näyttelijäntyössä on tällä “lumoavalla huijauksella” ja onko näyttelijäntyössä mielestäsi kyse näyttämisestä, kertomisesta vai keksimisestä?

Ei ne mun mielestä sulje toisiaan pois. Se on kai fiktion olemus, että asiat esitetään riittävän samastuttavina, riittävän totuudenmukaisina mutta riittävän kiinnostavina, että katsoja jaksaa tempautua mukaan.

Harvemmin näkee elokuvissa autoilijaa, joka etsii epätoivoisesti parkkipaikkaa monta minuuttia, kuten todellisuudessa tapahtuu. Elokuvissa siirrytään suoraan siihen kohtaan, missä se pääsee portaat ylös ja poistuu autosta. Katsojalle jää huoli, että laittakaa se auto edes lukkoon. Tää on esimerkki siitä, että kaikki fiktiossa on niin järjestettyä ja draaman tarkoituksen mukaisesti tehtyä, ettei se ole silkkaa totta. Sen ei tarvitsekaan olla.

Esiintymisessä totta kai täytyy olla riittävä määrä ymmärrystä ihmisten reaktioista, havaintoja ihmisistä. Täytyy olla myös taitoa käyttää omaa havaintoaan ja tunnerekisteriään niin, että voi välittää kokemuksen, joka koskettaa ja tuntuu aidolta. ”Juuri noinhan se minun mieheni käyttäytyi” tai ” juuri noinhan ne lapset tuossa vaiheessa elämäänsä toimivat”.

Silti rakastan ajatusta siitä, että fiktio on enemmänkin sellaista taikurimaista asioiden järjestelyä muotoon, jopa huijausta, jotta saadaan katsojat mukaan. Se on leikkiä isoilla ja pienillä asioilla.

Ajatteletko siis, että fiktio on jotain arjen ylittävää?

Sanotaan näin, ettei fiktio ole synonyymi arjen kanssa. Se ei välttämättä ylitä aina arkea, se voi jopa alittaa sen, mutta se on omien maailmojen luomista, sellaisten maailmojen, jotka jollain tavalla kertovat ja puhuttelevat, resonoivat katsojan omaa ja ehkä muidenkin aikalaisten elämää.

Kirjoitin Sami Parkkisen kanssa elokuvan Putoavia enkeleitä, joka käsitteli Aila Meriluodon ja Lauri Viidan suhdetta. Jälkimmäiseltä elokuva sai sloganin: ”Kun luot, luo maailma.” Ei enempää eikä vähempää.

Ohjauksessasi Suomen hauskin mies (2018) käsitellään fiktion suhdetta todellisuuteen. Mistä kumpusi tarve käsitellä juuri näitä kyseisiä teemoja?

Mua on kiinnostanut sisällissodan tilanne ja sodanjälkeinen aika jo aikaisemmin. Yllyke tuon jutun tekemiseen oli sähköistävä fiilis, jonka koin, kun luin erään pitkän linjan teatteritieteilijän väitöskirjaa. Siinä oli maininta, että vankileirien kurjuuden keskellä oli tällaisia teatteriryhmiä. Iso-Mjölön (nyk. Isosaari) vankileirillä, joka oli näitä karmeimpia paikkoja ja jota kutsuttiin myös Kuolemansaareksi, oli ryhmä, joka harjoitteli parodiaa Suomen kuninkaasta. Vartijat suojelivat harjoituksia ja osallistuivatkin niihin, ja siinä tapahtui jotain sellaista, joka yhdisti näitä vartijoita ja vankeja. Vangit, kuten tiedetään, olivat äärimmäisen heikossa kunnossa. En tiedä, saivatko he edes mitään erityiskohtelua, eivät välttämättä, koska se olisi taas ollut rangaistavaa. Siellä ne kuitenkin harjoittelivat komediaa.

Kun mä tämän luin, mulle tuli sellainen aivan hurja olo siitä, että minkälainen vaikutus teatterilla voi olla – ensinnäkin niille ihmisille silloin siellä, joista osa on saattanut kuolla harjoitusaikana. Nousi myös ajatus siitä, että minkälainen vahva voima taide tai teatteri ja sen mahdollisuus vaikuttaa ihmisiin on. Siitä koko juttu lähti liikkeelle. Ei siinä oikeastaan toden ja epätoden polemiikkia, vastakkainasettelua ollut. En tutkinut sitä niinkään vaan ennemmin sitä, millaisissa olosuhteissa elettiin.

Kävin Työväen Arkistossa tutkimassa kirjeitä, jotka oli lähetetty sieltä. Se oli liikuttavaa, että kirjepaperit, joita käsittelin suojakäsineillä, haisivat vielä sille, mistä ne oli lähetetty aikoinaan. Ei me haluttu dokumentaarisesti kertoa siitä maailmasta, pikemminkin haluttiin kertoa yksittäisten ihmisten kautta, että millainen todellisuus siellä saattoi olla. Tarina oli kuitenkin tärkeämpi kuin yritys tallentaa historiaa.
Olennaista oli näiden vankien tarve tehdä esityksestä hauska. Sisällissodan ajasta ei ole kauheasti hauskaa luettavaa tai nähtävää, mutta elokuvalle ominaista oli huumori, joka on meidän tarpeellisin vastalääke ahdistukseen.

Entä minkä ajattelet olevan oleellisin ero teatteri- ja elokuvanäyttelemisen välillä?

Medium totta kai vaikuttaa näyttelijäntyöhön. Kun mä opiskelin vähän aikaa ylimääräisenä silloisessa Taideteollisessa korkeakoulussa, Kuvataiteen laitoksella, siellä opettaja – ehkä Törhönen tai joku toinen – selitti, että elokuva eroaa teatterista siinä, ettei elokuvassa oikeastaan näytellä. Tai jos näytellään, niin näytellään pienesti. Siksi harrastajat on hyviä, ne ei osaa näytellä liikaa. Musta se oli ihan paskapuhetta. Sen jälkeen aina oikein katsoin elokuvissa, että jumalauta, tossa näytellään isosti, mutta se on silti elokuvassa vaikuttavaa. Totta kai kuvanrajaus ja välineen ehdot vaikuttavat siihen, että elokuvassa monet ajatukset välittyvät paljon helpommin ja pienetkin mielenliikkeet näkyvät, kulmakarvan kohotukseenkin katsoja voi lisätä itse tulkintoja. Siinä mielessä selviää vähemmällä. Usein elokuvassa pitääkin näytellä ikään kuin pienemmällä kirjaimella kuin teatterissa. Kyllä mä uskon, että hyvässä näyttelijäntyössä sisällä liikahtaa tosi paljon, vaikkei se sitten näkyisikään minään voimallisena tulkintana.

Katsottiin just teatteriharjoituksissa Anthony Hopkinsia isän roolissa Zellerin Isä-näytelmän pohjalta tehdyssä elokuvassa. Helkkari, kun se näyttelee muistisairasta isää hyvin! Se ei ole A) pelkkää karismaa, B) pienesti näyttelemistä, vaan se on hurmaavaa taituruutta ymmärtää pieniä eleitä ja havaintoja siitä, miten muistisairas käyttää käsiään. Se on kopioinut kaikkia asioita sinne, jotka on paitsi uskottavia, myös totta. Ne ovat oikeita havaintoja muistisairaiden elehdinnästä. Me nähdään peli, jota se pelaa aivoissa – se yrittää pelastautua tai peittää jälkiään tästä, ettei ymmärrä. Se ei ole pelkästään sitä, että näyttelijä osaa ajatella, vaan myös sitä, että näyttelijä tietää, miten käyttää omaa tunnerekisteriään ja ajatteluaan niin, että se välittyy katsojalle.

Jos puhutaan esittävistä taiteista laajemmin, oletko pitkän urasi aikana havainnut muutosta siinä, mikä näyttelijän tehtävä on?

Joo. Totta kai me Jouko Turkan aikana oltiin enemmän sellaista karjaa, joka mölisi yhteen suuntaan. Nykyään näyttelijät ovat hyvin itsenäisiä, valmiimpia yhteiseen työskentelyyn yhteisesti sovituilla ehdoilla, monella tavalla osaavia. Nuoret näyttelijät osaavat tanssia, laulaa, soittaa eri instrumentteja. Se on lisääntynyt – toki munkin kouluaikana näitä kaikkia opiskeltiin, ja se hyvä puoli, mikä on Turkasta ehkä unohdettu, on, että hän kannusti moniosaamiseen, tarkoittamatta kuitenkaan välttämättä, että hänen ohjauksissaan olisi näytelty moniarvoisesti tai monipuolisesti tai monia merkityksellisiä henkilöitä. Siellä oltiin hänen tavallaan.

Se näkyi sen ajan muidenkin ohjaajien työssä. Oli ikään kuin liian monet omissa töissään olisivat noudattaneet itse keksimäänsä tai jopa orjallista metodia. Toisilla se toimi, toisilla ei yhtään vaan oli aika kiusaannuttavaa. Sitten, kun alkoi tulla erilaisia, eri näköisiä ja tasa-arvoisemmin eri sukupuolia edustavia ohjaajia, on kaikki mennyt vaan parempaan suuntaan.

Koetko, että alalla nykyisellään vaaditaan jonkinlaista moniosaajuutta?

Eri vaiheissa vaaditaan eri asioita. Ei ole olemassa yhtä, stereotyyppistä näyttelijää, jollaista vaaditaan. Valintakriteerit Teatterikorkeakoulussa ja Tampereella ovat nykyään moniarvoisia. Eri kokoisia, eri näköisiä ihmisiä toivotaan ja otetaan sisään. Kun ihmiset kävelevät täällä Kansallisteatterin käytävillä, huomaa teatterimaailman muuttuneen siitä, kun itse kävelin ensimmäisen kerran 80-luvulla Willensaunaan harjoituksiin. Juuri tässä kohtaa muuten oli silloin mun pukuhuone. Meitä oli siinä kaksi nuorta miestä, minä ja Eppu Salminen. Ne oli isot, hienot pukuhuoneet, uusimmat koko talossa.

Mitä sanoisit nuorille tekijöille, joita kiinnostaa hakeutua esittävien taiteiden pariin? Entä mitä toivoisit itse näkeväsi tulevilta tekijöiltä esittävien taiteiden alalla?

Toivoisin rohkeutta ja intoa keksiä pyörää uudestaan ja uudestaan. Teatterihan on taiteenala, joka tuntuu olevan jatkuvassa muutoksessa, ja niin pitääkin olla. Joku on väittänyt, että seitsemän vuoden välein alkavat tulla samat asiat uudestaan. Sekin on totta, mutta maailma, aiheet ja yleisö muuttuvat koko ajan. Kaikki muuttuu, kuten tiedetään. Joku tässä näyttelemisen hienossa ammatissa sitten on, etteivät ne perusasiat näyttelijäntyössä hirveästi muutu. Sama pätee myös dramaturgiaan, tarinankerrontaan, kaikki perusasiat taiteessa ovat jollain merkillisellä tavalla ikonisia ja muuttumattomia. Se voi muuttua, miten ne ilmenevät ja transformoituvat toteutuksessa. Sitten kuitenkin kultaisen leikkauksen sääntö, aristoteeliseen runousoppiin pohjautuva dramaturginen perusosaaminen, jota toki sovelletaan monella tavalla, on sellainen perusasia, joka jokaisen tälle alalle tulevan täytyy jollain tavalla omaksua. Ehkä, jos jotain haluaisin neuvoa, niin ihan ensimmäiseksi ei kannata keksiä täysin uutta tapaa ilmaista itseään. Yleisöä ei välttämättä tavoita, jos ilmaisun keino on liian kummallinen.

Kun opetin Teatterikorkeakoulussa 2000-luvun alkupuolella, elettiin aikaa kun Shakespeare kyseenalaistettiin, koska siinä on väkivaltaa ja seksiä. Oltiin sitä mieltä, ettei katarsista ja konfliktia, joka siihen johtaa, haluttu tehdä. ”Mä en tykkää tästä konfliktista, haluutko sä olla riidassa jonkun kanssa?” Mutta jos haluttiin tehdä esitys, jossa ei ole vastavoimaa eikä konflikteja, ne eivät olleet kauhean mielenkiintoisia esityksiä. Joku meni julistamaan jotain. Tää on vaan esimerkki siitä, että niin kutsutussa ”pertsassa” on jotakin perustavanlaatuista, jota on ehkä syytä uransa alussa ainakin jonkin verran omaksua, jotta sitä voi sitten rikkoa ja kehittää eteenpäin. Siitähän se taito vasta alkaa syntyä, että ymmärretään, mitä kynää voi käyttää mihinkin.

Heikki Kujanpää, kiitos haastattelusta.

Kiitos.