Jos jokin TV-sarjoissa häiritsee, se on niiden vaatima aika. Minun on hyvin vaikea hyväksyä, että kulutan yhteen tuotantokauteen yhtä paljon aikaa kuin kymmenen pitkän elokuvan katsomiseen. Banshee on poikkeus.
Amerikkalaisen 80-luvun toimintaelokuvan muotit ja motiivit eivät ole menneet minnekään. Korni triumfalistinen machoestetiikka on saanut pintasilauksen WTC-iskujen jälkeistä kyynisyyttä ja "realismia".
Roger Ebert oli suosittu, koska hän oli beigekratialle hyvä edusmies: turvallisen mitäänsanomaton baby boomeri, joka peri asemansa vanhoissa instituutioissa olemalla mies ja olemalla mies oikeassa paikassa.
Chris Markerin essee-elokuva tai elokuvaessee Level Five on kuin pelilehden postmortem-artikkeli naitettuna Hiroshima mon amouriin. Tervetuloa hypertodellisuuteen.
Östlundilla on sensibiliteetti luoda maailma, jossa on uskottavat syy-seuraussuhteet. Kuristavasti ne kietoutuvat väärintekijän ympärille, ja rikoskin on välillä tulkinnanvarainen. Kaava on film noirin: rikos mittaa yhteiskunnan pulssia.
Ihminen pelkää sitä, mitä ei ymmärrä, ja jos aikuiset eivät ymmärrä nuorisoaan, niin hitto vie, sittenhän tehdään kauhuelokuvia, joissa nuoriso esitetään kasuaalien päähenkilöiden sijaan verenhimoisina murhaajina.
"Näemme elokuvassa syötävän aitoja apinan aivoja! Tämä on järkyttävää!" Video nasty -artikkelisarjamme toisessa osassa liikutaan Faces of Deathista Taloon puiston laidalla. Zombeja! Natseja! Kannibaaleja!
Alejandro González Iñárritun Birdman näyttää yhdellä otoksella kuvatulta, mikä sopii tavattoman hyvin Michael Keatonin esittämän urakuoleman kokeneen näyttelijän sen aikana kokemiin ahdinkoihin, jotka kattavat juuri sellaiset uransa ehtoopuolella olevan ihmisen suuret elämäkysymykset kuin voisi odottaakin, esimerkiksi vieraantuneen tyttären kanssa jonkinlaisen yhteyden etsimisen, ja itselleen jonkinlaisen tarkoituksen löytämisen.
