Kulttuurissa eli kaikessa ihmisen luomassa amerikkalaista unelmaa on aina paljastettu ja lavastettu amerikkalaiseksi painajaiseksi, eikä se, toisin kuin oikeistopatriootti ja vasemmistoliberaali molemmat yhdessä luulevat, jaetun alimman yhteisen nimittäjän vuoksi ole koskaan ollut kuin käytännössä radikaalia taikka vallankumouksellista, vaan pelkästään kahden keksityn ja toisensa ulossulkevan myytin totena liian usein otettua näytöspainia. Tätä leikkiä ei suinkaan pidä sekoittaa kepeyteen, sillä mikäänhän ei paina niin paljon kuin syy elää ja kuolla; Langallan Slim Charlesia lainaten valheen vuoksi aloitettu sota voidaan pelkästään valheen voimalla voitokkaasti sotia loppuun. Etenkin trumpismin vettä jakavalla aikakaudella amerikkalaisessa kulttuurissa käydään vastareaktiona jatkuvaa mikrotason menneisyydenhallintaa päämääränä todistaa, kuinka 2016 vaalivoitto ei ollut pelkästään pahan voitto vaan myös paholaisen neitsytsyntymä vielä aiemmin millaisesta moraalisesta happotestistä tahansa kunnialla selviytyneen America the Greatin kohdusta.

Toisiaan ruokkivien, sotkeutuvien ja lopulta päälle kaatuvien huijausten kehissä film noir Painajaiskuja (1947) on ainutlaatuinen jo pelkästään kontrolliin ja alistamiseen tähtäävien miljöiden lukumäärässä, ei vain niiden poikkeuksellisessa pulp-hedelmällisyydessä: kiertävän, työilmapiiriltään kiimaisen sirkuksen karismaattinen hanttimies huijaa ensiksi pesemättömiltä massoilta tekohampaat kurkkuun, etenee sitten urallaan muka kuolleille puhumaan kykenevänä meediona eliitin omaksi seurapiirishamaaniksi ja tulee lopulta tuhoutuneeksi psykoanalyysia kierojen päämäärien vuoksi harjoittavan skeptisen femme fatale -noidan höynäytettynä rikoskumppanirakastajana.

Kaikki tarinan luottamukseen perustuva toiminta pohjan lujuudesta riippumatta – hölmöstä tarot-korteista ennustamisesta näytökselliseen ajatustenlukuun ja kuolleiden viestien välittämiseen sekä toisaalta klinikan vakavaan psykoanalyysiin – on aina alastomaksi riisuttuna tilaisuus saada ja kadottaa ote toisen sielusta. Tämän välinearvoa ihmisestä etsivän toiminnan tapahtuminen niille varatuilla ja rajatuilla selkeillä sektoreilla on loppujen lopuksi ankarampi valinta kuin jos sfääri olisi keskiluokkaisen neutraalin mukava yksityinen/koti–julkinen/työ, sillä huijatun ja huijarin käymät pikkupsykodraamat vaativat luottamushuijauksina aina leikillistä vastavuoroisuutta, siis pään työntämistä leijonan kitaan, eikä kyse ole pisaratartuntana joka rakenteeseen kuin itsestään leviävästä kollektiivisen tunne-elämän kuoliosta läpikotaisin välineellistyneiden ihmissuhteiden aikalaisyhteiskunnassa, niin kuin film noir usein esittää esimerkiksi rinnastaessaan toisiinsa rikoksen ja parisuhteen tai niin kuin Antonioni tai Fassbinder freudilaisesti tekevät jälkiteollisen ajan ihmisellä ja koneella tai mannekiinilla.

Vaikka film noirissa lajityypille ominaisesti saalistetaan useimmiten elämän selkeillä katvealueilla, ja moraalitarinassa opetuksen vuoksi rikoksen tielle voidaan päätyä vain piirun verran autonomisemmin kuin siskogenressä saadaan kermapiirakasta tai liukastutaan banaaninkuoreen, niin hyvin harvassa kohtalokas valinta on eksistentialistinen hätähuuto: näytä minulle jotain, jota ei ole, vaikka se ja sinä takuulla petätte minut pahoin. (Lähinnä Robert Bressonin Taskuvaras tulee mieleen.) Kun käänteentekevässä kohtauksessa vanha rikas yläluokan pieru haluaa nähdä vuosikymmeniä sitten kuolleen vaimonsa elossa valokuvan nuorena tyttönä ja miehemme lupaa reanimaatiospektaakkelin järjestää, pohjimmiltaan sen epäonnistuminen ei paljasta miestä yliluonnollisista lahjoista kuorituksi huijariksi vaan pelkästään kelvottomaksi, luottamuksen pettäneeksi käsityöläiseksi virheitä sietämättömässä ammatissa.

Tarinassa ihmisyyden nollapiste on sirkuksen geekin rooli, joka on varattu alkoholisoituneelle hylkiölle, yhteisön pahnanpohjimmaiselle, inhorealistiselle turhapurolle: työkseen geek puree kanoilta päät irti. Se on yhteiskunnallisessa taistelussa tuhoutuneen yksilön loppusijoituspaikka, elävä varoitus, luokkavallan instrumentti ja sosiaalisen kontrollin toteemi, joka esimerkiksi tehtynä toivottavasti panee jokaisen hierarkiassa ylemmän työläisen kiittämään luojaansa hänelle vielä ylempien myöntämästä suhteellisen auvoisesta arjesta. Mutta entä jos, vastoin kulttuurissa kerrottua ja jaettua amerikkalaisen unelman koodia, yksilöksi tuomittu ihminen ei edes kovalla työllä kykene lähtökohtia päihittämään vaan yhteiskunnan riisto- ja ristiriitaulottuvuuksien(ko?) määräämänä kohtalo on ajautua kohti geekin roolia? Öisin juoppohullu geek tekee itsensä näkyväksi niin kuin kuka tahansa rakkaudeton: mölyämällä holtittomasti idiootin tuskaansa.

Elokuvan pohjana toimiva William Lindsay Greshamin samanniminen romaani otti enemmän Upton Sinclairin rautaisen asenteen näyttäessään, millaisista paskaisista sahanpuruista, myrkytetyistä rotista ja matoja kuhisevasta homeisesta lihasta jenkkinakki todella valmistetaan, mutta edes elokuvan loppuun vierasperäisenä transplanttina istutettu kristillinen armo – jonka voisi lukea jopa näennäiskristillisen aikalaistuotantokoodin moralismin vastaiseksi rikkeeksi – ei Painajaiskujan syvää yhteiskunnallista epäilyä taita. Illuusion eli onnistuneen valheen totuus on, että mukana on aina jotain totta.

Robert Wisen ohjaamassa film noirissa Viimeinen isku (1949) kuvaan poimitaan lähes puolianonyymi ja varmasti pienin variaatioin toistuva tapahtumasarja suurkaupungin yöstä. Ihan kohta järjestetään ilmapiirin sähköistävä nyrkkeilyottelu. Yleisöstä jokainen hikisistä suursyömäreistä porvarillisiin muoreihin haluaa osansa veriurheilusta sijaiselämällä hetken taistelijoiden lävitse ja lyömällä voittajasta vetoa. Robert Ryanin esittämä Stoker on kolmevitonen kehäraakki, muiden silmissä pelkkä pummi, joka sanojensa mukaan on aina lyönnin päässä voitosta. Nyt hän on kuitenkin päättänyt voittaa jo oman sielunsa pelastamiseksi. Selkäsaunat ovat nimittäin alkaneet käydä kunnon ja kunnian päälle. Hän on hyvä ja kuuliainen työmies, hevonen porsaiden keskellä.

Kulisseissa tukijoukot ovat luvanneet vedonlyöntiä pyörittävälle gangsterille, eräälle Pikkupojalle, että illan matsissa Stoker tulee tippumaan kanveesiin toisessa erässä. Mutta Stokerille ei juonesta etukäteen kerrota, ettei jääräpäätä tarvitsisi yrittää pehmittää tai jakaa välistä provikoita, niin vähän hänestä välitetään ja häneen uskotaan; tappiohan on muutenkin 99-prosenttisesti varma. Vaimo rakastaa yksinkertaista nyrkkisankaria ja on pysynyt rinnalla todistamassa joka murjoutumisen, mutta enää hänkään ei jaksa pelätä miehensä mahdollista ennenaikaista kuolemaa. Hän pakenee kukaties lopullisesti. Tuttu istumapaikka salissa on sen jälkeen tyhjä. Nainen vaeltelee kaupungin yössä selvittämässä päätänsä, mutta radiosta kantautuvat urheiluselostuksen äänet muistuttavat siitä, mitä pian on tulossa ja mitä voi tulla. Niin pimeässä tunnelissa ollaan, että eräässä kohtauksessa nainen näyttää pohtivan, josko hänen kannattaisi hypätä ylikulkusillalta raitiovaunujen alle, mutta hän päättääkin vain ripotella repimänsä pääsylipun palaset.

Mikä erottaa Viimeisen iskun tavanomaisesta urheilu- ja nyrkkeilyelokuvasta on film noirista puristettu (urheilunkin) kriittinen tarkastelu. Kyynisyys ei tarkoita mustavalkoista lähestymistä vaan emotionaalisesti ristiriitaisen vyyhdin monitasoisempaa ymmärrystä, sillä kyynisyyden luvalla uskalletaan kaataa kyljelle ja katsoa silmästä silmään helposti muuten häveliäisyyssyistä karkuun päästettyjä seikkoja. Nyrkkeilijöiden pukuhuonepuheissa ei ole läsnä urheilukulttuurin pseudouskonnollinen kehotemppeliretoriikka tai kansallis-fasistis-rodullinen roolimalli/valioyksilöajattelu, vaan markkinalogiikan läpäiseminä likainen puolitusina lähinnä heittää totuudenmukaista läppää voitto- ja palkkioprosenteista sekä tietenkin hieman myös naisista. Vaikka päämääränä olisikin otella voitokkaasti, jotta rankingissa nousun myötä voisi tapella lisää kirkkaammassa spottivalossa, niin siinäkin mittaillaan viivan alle jäävää ja mukavasti kasvavaa palkintosummaa, eikä suunnitella paikkaa urheilusankarin näköispatsaalle. Unelmana on nousta maailmanmestariksi, eläköityä kilvasta ja ottaa viimein rennosti kiertämällä Amerikkaa heittämässä voittajana näytösotteluita.

Mutta silti. Näistä ilmeisimmistä, kaikkea muuta kuin piinkovaa materialismia rikkilyövistä taloudellisista vaihtosuhteista huolimatta verestä juopunut, kahtena koukut näkevä, ihmiskukkakaaliksi piesty gladiaattori taistelee sydämellään ja on valmis luovuttamaan vaikka elämänsä. Kaava ei ole “loogisesti” järkeenkäypä, ellei sitten taistelemisessa ole jotain käsittämättömän ylevää – nietszcheläisesti muotoiltuna vain sellainen elämä, jonka voisi elää tuhat kertaa uudestaan, on elämisen arvoinen – tai järki on niin sumussa, että itsekin on alkanut uskoa oman hengen matalaan arvoon väestölle tarjotun leivän ja sirkushuvin jälkimmäisenä komponenttina.

Solidaarisuutta syntyy vaikeissa paikoissa. Pukuhuoneessa saman tallin miehillä on hyvä yhteishenki ja ymmärrys tulevasta sen sijaan, että siellä nähtäisiin nykyisestä urheilumaailmasta tuttuja yksilöllisyyttä brändääviä primadonna-eleitä, jotka Muhammad Alin jälkeen ovat muuttuneen genren pakkoliikkeiksi. Vain Stokerin kilpakumppani Tiger Nelson on hieman leuhka ja siksi sietämätön. Nyrkkisankarit ovat kollegiaalisia duunareita, jotka elämäkin on pannut selkä seinää vasten. Veriurheilussa pelin vuoksi vallitsee ahdas nollasummapeli, jonka vedonlyöntiracket sitten päästää kehästä ulos, tai vaihtoehtoisesti racket on saapunut ulkopuolelta kehäänkin – missä maailmassa peli sitten alun perin syntyikin.

Stokeriin voittoon on sidottu hänen arvonsa miehenä, mutta ennennäkemätön voitto kehässä tarkoittaa raskasta tappiota kehän ulkopuolella, sillä siinähän petetään väkivaltaisten gangstereiden bisnekset. Lopetuksessa maailmankuvaksi aiemmin tarjottu “yhden voitto on aina toisen tappio” kuitenkin menee kosmisessa laskimessa erroriin, sillä tuntematon muuttuja nimeltä rakkaus ja sen (itse)uhrautuvaisuus astuu esiin. Kotikulmille palannut vaimo löytää kadulta gangstereiden hakkaaman miehensä ja ymmärtää, ettei hänestä enää ole nyrkkeilijäksi. Kierre on katkaistu ja piru manattu pois; mies sai itsensä takaisin voittamalla viimein kehässä, gangsterit saivat maksettua kalavelkansa kadulla ja nainen sai avioliittonsa takaisin. Avioparin elämä voi alkaa uudestaan, vaikka sitten muussiaivoisen potilaan ja omaishoitajan välisenä sairasrakkaussuhteena.

Viimeinen isku tapahtuu näennäisesti reaaliajassa, mutta näin rankka ja vaativa estetiikka ei siinä ole kuin nupullaan. Reaaliaikaisuus ei tässä tarkoita esimerkiksi altmanilaista herkkyyttä, jonka barokkimaisissa törmäyksissä kamera limittää kuvia moniaalta ja ääniraidalle kasautuu eri tavoin miksattuja kerroksia. Audiovisuaalisesti elokuva ei olekaan vaikuttavimmillaan sen ajallisessa rakenteessa eikä toisaalta pihviksi tarkoitetussa nyrkkeilyottelussa vaan lähes hiirenhiljaisissa, vakavoituvissa hetkissä. Niissä sijaansa pohtivat hahmot kuljeskelevat verkkaisesti valon ja varjojen valtakunnassa, Amerikkaan sodan kauhujen ja muuttovirtojen myötä saapuneessa saksalaisessa ekspressionismissa.