Kuluttaessani taannoin aikaani katsomalla yhdysvaltalais-TV-sarja Bansheen tähän mennessä esitetyt kolme tuotantokautta mielessäni pyöri jatkuvasti eräs asia: Luottamus. Jos minua jokin TV-sarjoissa häiritsee, se on niiden vaatima aika. Minun on hyvin vaikea hyväksyä, että kulutan yhteen tuotantokauteen yhtä paljon aikaa kuin kymmenen pitkän elokuvan katsomiseen. Tämä johtuu siitä, että yksi tuotantokausi on erittäin harvoin yhtenäinen, tasaisen laadukas kokemus. Jos sarjassa on kaudessa yli kaksikymmentä jaksoa, tasoa on vaikea pitää yllä, mutta jopa jokin kymmenen jakson kausi voi sisältää täysiä aivopieruja, joita ilman ei kuitenkaan voi kokonaisuutta mitenkään järkevästi miettiä. En kuitenkaan usko, että nämä hyvien sarjojen keskeltä löytyvät omituisuudet ovat niinkään laadullisia ongelmia – toki joskus tietty käsikirjoittaja on vain avuton tompelo – vaan useimmiten ne kylvävät minuun katsojana jotain ikävämpää ja suurempaa kuin pelkkä hukattu 42-minuuttinen ajanjakso elämässäni. Ne herättävät kysymyksen: Jos tämä jakso oli huono, miksi seuraava jakso olisi hyvä? Tämän kysymyksen noustessa ilmoille minun on vaikea enää perustella sarjan jatkamista. Jos joku katsoo Uwe Bollin elokuvan, he tuskin katsovat toista, elleivät ole täysiä masokisteja. Tämän kysymyksen vastaus paljastaa, kokeeko katsoja luottavansa sarjan tekijöihin.
Miten luottamus sitten rakennetaan? Bansheen kohdalla koin ilmestyksen vasta toisen kauden puolivälissä. Sarja alkaa yksinkertaisesta konseptista: Vankilasta vapautunut urarikollinen päätyy sarjan nimeä kantavaan pikkukaupunkiin, ja lyhyen tulitaistelun seurauksena saa tilaisuuden astua vastikään kaupunkiin saapuneen sheriffin, Lucas Hoodin, saappaisiin. Uudella nimellä ja hakkerikamu Jobin avulla luodulla identiteetillä on helppo lähteä etsimään kaupungista linnakeikkaan johtaneen ryöstön toista, pakoon päässyttä tekijää, Hoodin tyttöystävää Carrieta. Nainen on 15 vuoden aikana saanut luotua vähemmän yllättäen itselleen uuden elämän ja perheen, joten Hood jää tyhjän päälle. Onneksi kaupungin rikosympyröitä pyörittää perverssi ex-amish Kai Proctor, jonka kätyreitä hakatessa saa ajan hyvin kulumaan.
Tällä juonikuviolla kuka tahansa voisi arvata sarjan rakenteen. Sheriffi ratkoo yhden rikoksen per jakso uudella ronskilla tyylillään apulaissheriffien kummastellessa vieressä, ja joskus ehkä puhutaan tunteista tai jotain. Lopulta iso rikosjehu kaadetaan isossa tulitaistelussa kauden lopussa ja päähenkilö palaa naisensa kanssa yhteen. Näinhän esimerkiksi Justified on pyörinyt jo kuusi vuotta. Hitto, tällä kaavalla jokainen jollain tapaa lain ulkopuolelle asettuvan lainvalvojan ympärillä pyörivä TV-sarja on tuntunut toimivan jo pari vuosikymmentä.
Siksi onkin varsin virkistävää huomata, että Banshee on rakenteeltaan poikkeava. Nähtävästi jatkuvasti pumpulipallot poskissa poukkoileva Hood pakenee hylätyksi tulemisen tunnettaan uuden työnsä pariin, josta ei ymmärrä mitään. Hänen työkaverinsa haukkuvat häntä jatkuvasti ja kunnioittavat häntä lähinnä virkamerkin takia. Pääpahikseksi povattu Proctor jää nopeasti taka-alalle muiden hahmojen änkiessä kylään murhaamaan Hoodin tai muuten vain aiheuttamaan hankaluuksia. Ensimmäisen kauden suureksi antagonistiksi päätyy Carrien gangsteri-isä, ja hyvä ei voita lopussa. Toisen kauden alkaessa päähahmojen tilanne ei oikeastaan tunnu muuttuneen mihinkään – kukaan ei ole kasvanut, vaan korkeintaan enemmän traumatisoitunut. Hoodin kollegat ehkä arvostavat häntä vähän enemmän, mutta ei hän siitä välitä. Kautta sarjan kaikilla hahmoilla on liian kiire yrittää pysyä elossa, liikkeessä, karnaalisten, alkukantaisten nautintojen äärellä kaukana omista tunteistaan ja minäkuvansa miettimisestä.
Toisen kauden puoliväli pakottaa tähän muutoksen, mutta kuten Bansheella on tapana, sekään ei tunnu pakottamiselta. Carrie joutuu ensimmäisen kauden päätösjaksossa käydyn tulitaistelun seurauksena vankilaan kuukaudeksi, ja Hoodin hakiessa hänet kotiin kaksikkoa odottaa pitkä ajomatka, jolloin on astetta vaikeampaa olla puhumatta asioista. Suorastaan herttaisessa, yllättävän koskettavassa jaksossa kaksikko ajelee maaseudulla ja jauhaa paskaa menneistä ajoista. Hoodin huono omatunto siitä, miten hän päätyi nykyisen, väärältä tuntuvan identiteettinsä pariin nostaa päätään. Ilmoille heitetään tässä yhteydessä kysymys siitä, pitääkö tällainen lainsuojattoman, mutta lain koskemattomissa olevan kostajan asema ansaita jollain tapaa, vai onko kaiken näennäisesti pahan silmitön murhaaminen hyväksyttävä juttu.
Yleensä sanoisin tällaista ratkaisua, jossa hahmot kasvavat vasta näin myöhään, huonoksi, mutta tällä kertaa minun on vaikea haukkua sitä. Sarja ei nimittäin lainkaan kaipaa sitä. Sen ensimmäiset neljätoista jaksoa painottuvat puhtaasti tapahtumiin, eivät psyykeihin. Murhaajia, raiskaajia, huumekauppiaita ja moottoripyöräjengiläisiä (jotka ovat kaikki toki pahoja) pitää jatkuvasti kurittaa, ja erinäiset tahot hengittävät jatkuvasti niskaan. Kuka tässä enää kaipaa mitään tunteiden purkamista? Se on ollut yhdysvaltalaisen TV-sarjan suurin synti jo 2000-luvulta. Siinä vaiheessa kun Lostissa käytettiin enemmän aikaa dialogiin kuin punaisten sillien asettamiseen jatkuvasti monimutkaisempaan ja typerämpään mysteerivyyhtiinsä, peli oli menetetty. Vaikka dialogipainotteisuus toimii joissain huippulaadukkaissa, mestarikäsikirjoittajien tai -kirjailijoiden kynäilemissä HBO-sarjoissa, suurin osa TV:stä on puhtaasti dialogin voimalla etenevää kuonaa, jossa varsinaisia, oikeaa juonta edistäviä tapahtumia on jaksoissa ehkä kohtauksen tai kahden verran.
Bansheessa näitä tapahtumia on lähes jokaisessa kohtauksessa, mikä tuo toki omat riskinsä. Tässä luottamus tulee olennaisesti esille. Jos Bansheen luojiin, David Schickleriin ja Jonathan Tropperiin, ei voisi luottaa, sarjaa ei jaksaisi millään seurata. Tämän jatkuvan, kaikenkattavan narratiivirakenteen takia lähes jokainen jakso jättää jakson lopussa noin kymmenen juonilankaa ratkaisemattomiksi. Luottamus tekijöiden osaamiseen rakentuu viimeistään toisella kaudella, kun huomaa, että lankoja ratkotaan vähintään yhtä nopeasti kuin uusia esitellään. Usein se vielä tehdään aivan puun takaa tulevilla hulppeilla tavoilla, jotka korostavat sarjan arvaamatonta luonnetta. Kukaan ei ole koskaan turvassa, ja jos tietyn hahmon aika sattuu koittamaan, voi kyseisen henkilön kurkku joutua irti revityksi kauden kolmannen jakson avauskohtauksessa ilman, että siinä tuntuisi olevan mitään tarkoituksellista sensaationhakuisuutta. Viimeisen naulan tähän luottamukseen löi mainittu toisen kauden puolivälin jakso, jossa hahmoja vihdoin kehitetään. Koska heidän psyykeitään piilotellaan erittäin näkyvästi jokaisessa jaksossa, niiden avaaminen katsojalle on suurimpia punaisia sillejä tässä sarjassa. Kun se viimein tapahtui, olin valmis antautumaan tarinan vietäväksi, kävisi se kuinka hölmöksi tahansa.
Asiaa auttaa toki se, että silloin kun hahmot harvoin avautuvat oikeasti toisilleen, dialogi ei ole pelkkää liirumlaarumia, vaan Bansheessa yritetään pureutua ihan oikeasti hahmoille tärkeisiin asioihin. Kolmannella kaudella kuvioihin ilmestyvä apulaissheriffinä toimiva ex-skinhead Kurt Bunker haluaa kovasti murhata kaikki entisestä elämästä muistuttavat ihmiset, mutta ymmärtää kauden lopulla sen, että hänen fantasioissaan ei ole niinkään kyse raivosta tai kostonhimosta vaan häpeästä ja syyllisyydentunteesta, joka niin usein laittaa ihmisen väärälle polulle. Milloin viimeksi yhdysvaltalainen toimintasarja oikeasti kielsi sankarihahmolta kostonsa, koska hän oli väärässä tunteistaan?
Murhaamista Bansheessa kyllä riittää muutenkin, ja voi millä riemulla sitä kuvataan! Etenkin ensimmäisellä kaudella sarjassa on roskainen ja eksploitatiivinen viba, kun toinen toistaan ronskimpaa panokohtausta seuraa sitäkin antoisampi gorepitoinen toimintakohtaus. Seksin suhteen sarja onneksi oppi leppymään toisen kauden aikana, jolloin nähtiin ensimmäinen jakso, jossa ei ollut lainkaan panemista. Rinta-pyllypitoisia lähtökohtia selittää hieman se, että Banshee on aikoinaan softcore-pornosta tunnetun Cinemax-yhtiön tuotanto ja samalla ensimmäinen vakava yritys päästä HBO:n ja kumppaneiden tasolle laatusarjojen saralla. Kokonaisuus tuo sarjan alkuaikoina vahvasti mieleen Spartacus: Blood and Sand -sarjan, mutta Zack Snyderin 300:n imitoimisen sijaan lähtökohdaksi on valittu Nicolas Winding-Refnin Driven käynnistämä moderni, ultraväkivaltainen ja kiiltokuvamainen toiminta. Imitaatio muuttuu jo ensimmäisen kauden aikana joksikin omaksi, kineettisemmäksi versioksi esikuvastaan. Kymmeneen jaksoon rajoittuvat kaudet sallivat sarjan myös oikeasti näyttää hyvältä koko kauden ajan sen sijaan, että efektirahat tuhlataan pilottiin ja viimeiseen jaksoon. Trendi on onneksi jatkunut koko sarjan keston, ja etenkin kolmannella kaudella jo kolmannessa jaksossa on suunnilleen yhtä monta hulppeaa set-piece-toimintakohtausta kuin normaalissa TV-sarjassa koko kaudella.
Visuaalisena lähtökohtana jokaisella jaksolla toimii alkuminuuteilla näytettävä alkutekstijakso, joka on jonkinlainen hybridi Neon Genesis Evangelionin “typistetään koko sarja minuuttiin”-lähestymistapaa ja esimerkiksi Battlestar Galactican jakson sisältöä esittelevää nopeaa vilahdusta. Alkuteksteissä valokuvia ladotaan rumaa seinää vasten tekijöiden nimien ilmestyessä, ja voin rehellisesti todeta, että en edelleenkään tietäisi yhdenkään näyttelijän hahmoa, ellen olisi katsonut näitä alkutekstijaksoja. Näiden valokuva-nimi-yhdistelmien kautta saa yleensä paremman tuntuman hahmon tunne-elämään kuin koko jaksosta itsestään, ja toisinaan valokuvien välinen interaktio mahdollistaa jännityksen nostattamisen ennen kuin jakso on edes alkanut. Parhaana esimerkkinä psyyken kuvaamisesta toimii kolmannen kauden puoliväli, jolloin Hoodin pitää vihdoin myöntää itselleen tekojensa hinta menettäessään erään hänelle rakkaan ihmisen. Alkuteksteissä tämä kuvastetaan jokaisen jakson alussa alati loittonevana kätenä, jota Hood yrittää tavoitella, kunnes jäljellä on vain Hoodin käsi, yksin pimeydessä. Mitään muuta hän ei koko sarjassa koskaan olekaan. Tätä tyhjyyttä seuratessa on kuitenkin hyvä tietää, että kävi miten kävi, voin luottaa siihen, että tekijät lopulta päästävät hänet tuskistaan tai luovat hänelle jonkinlaisen nirvanan.
18.3.2015 Klo 12.55: Artikkelia muokattu, sillä Cinemax ei HBO:n omistuksessa voi kilpailla kyseisen yhtiön kanssa.