Maa: Yhdysvallat
Genre: dokumentti
Ohjaus: James Franco, Travis Mathews
Käsikirjoitus: Travis Mathews
Kuvaus: Keith Wilson
Leikkaus: Travis Mathews
Sävellys: Brian Jones
Näyttelijät: Val Lauren, Christian Patrick, James Franco, Travis Mathews, Brenden Gregory, Brad Roberge, Colin Chavez
William Friedkinin kohutusta trilleristä Yön kuningas, jossa Al Pacinon esittämä poliisi Steve Burns jäljitti sarjamurhaajaa New Yorkin S&M-homoskenen keskeltä, poistettiin ohjaajan omien väitteiden mukaan peräti 40 minuutin edestä materiaalia, jotta elokuva ylipäänsä saatiin Yhdysvaltain teattereihin ilman pornoelokuville varattua X-ikärajaa. Elokuvan tekoprosessiin omat tuskansa toivat sitä vastustaneet homoaktivistit, jotka pelkäsivät elokuvan yleistävän S&M:n kaikkien homoseksuaalien suosikkipervoiluksi tai muuten kuvaavan seksuaalivähemmistöä loukkaavalla tavalla. Elokuva ilmestyikin valmiiksi kiistanalaisena, vaikka sen yleinen edustavuus yhtään mitään kohtaan vaikuttaa hyvin kyseenalaiselta: kyse on sentään elokuvasta, jonka mukaan New Yorkin poliisi käyttää isokokoista, puolialastonta ja cowboy-hattuista mustaa miestä kuulustelutekniikkana.
23 vuotta Yön kuninkaan ilmestymisen jälkeen kaverukset James Franco ja Travis Mathews päättävät kuvata oman versionsa Yön kuninkaasta poistetusta materiaalista. Tämän hankkeen he taltioivat omaksi elokuvaksi nimellä Interior. Leather Bar.. Sen sijaan, että Franco ja Mathews pelkästään esittäisivät katsojalle oman näkemyksensä kyseisestä materiaalista – mikä siis tarkoittaisi eroottisesti latautuneen yöklubitunnelman seuraamista lähes kolmen vartin edestä – , elokuva tarkastelee elokuvantekijän vastuuta itselleen vieraan ja kaiken lisäksi kiistanalaisen aiheen parissa työskennellessä.
Ennen kaikkea elokuvassa seurataan kuvauksia edeltäviä suunnitteluja, näyttelijöiden pohdintoja projektin luonteeseen ja vieraaseen rooliin eläytymisestä sekä yritetään selvittää näyttelijöille puolivillaisia ohjeita antavan ja lopulta jopa kesken kaiken paikalta katoavan Francon motiivia hankkeen toteuttamiseksi. Kokonaisuuden höysteeksi tarjotaan “vaivaisen” 10 minuutin edestä tiimin kuvaamaa nahan- ja esinahanpalvontaa. Yllätyksenä tuskin tulee, että materiaali ei ole kuvausjäljeltään, editoinniltaan ja sisällöltään yhteensopivaa Yön kuninkaassa esitetyn kuvaston kanssa. Toisaalta yllättävää on, että osa näytettävistä pätkistä on peittelemättömästi pornoa.
Vaikka kahdesta ohjaajasta projektin käytännönjärjestelyjä hoitava Mathews saa enemmän ruutuaikaa kuin Franco, on elokuvaa mielenkiintoisempaa tarkastella heistä jälkimmäisen kannalta, eikä vain näyttelijä-ohjaajan kuuluisuuden vuoksi. Interior. Leather Bar. ei ole Francon uralla suinkaan ensimmäinen homoaiheinen elokuva: hän esitti Harvey Milkin miesystävää Gus van Santin Milkissä ja homoseksuaalista runoilijaa Allen Ginsbergia elokuvassa Howl. Francon aikaisemmin ohjaamat pitkät elokuvat Sal ja Broken Tower ovat nekin kertoneet historiallisista homomiehistä.
Francon uran palaaminen toistuvasti homoseksuaalisuuden lähihistorian äärelle on saanut aikaan huhuja näyttelijän omasta seksuaalisesta suuntautumisesta, ikään kuin itselle vieraisiin teemoihin perehtyminen olisi ammattinäyttelijälle täysi mahdottomuus. Myös Francon uran muu monimuotoisuus on ollut omiaan lisäämällä salaperäisyyden kuvaa hänen ympärilleen. Interior. Leather Bar näyttäytyy toden ja fiktion rajoja sekoittavalle, useita eri yliopistotutkintoja kolunneelle ja niin valtavirtaelokuvissa kuin monen eri taiteenlajin parissa taitojaan kokeilevalle Francolle väylänä vastata näihin spekulaatioihin.
Elokuvan alussa Franco suoraan toteaa olevansa kiinnostunut erilaisista alakulttuureista. Lisäksi keskittymällä tapahtumiin kuvausten takana Franco pystyy korostamaan näyttelijöiltä löytyvää yleistä kiinnostusta erilaisten roolihahmojen esittämistä kohtaan. Tässä elokuvassa käytetään esimerkkinä James Francoa, ketäs muutakaan, jonka rooli Interior. Leather Barille vastakkaisessa Disney-elokuvassa Mahtava Oz nostetaan esille useaan otteeseen. Toisaalta Francon vähäinen rooli lopputuloksessa antaa kuvan siitä, ettei elokuvan tarkoituksena ole vain toimia hänen henkilökohtaisena egopönkityksenään tai avoimesti nauraa päin utelijoiden naamaa, vaan antaa katsojalle mahdollisuus kurkistaa elokuvantekoprosessiin eri näkökulmista.
Siltä varalta, ettei katsoja sanomaa huomaa, asiaa on painotettu tekemällä elokuvasta suoran making of -dokumentin sijaan dokufiktio. Ihailemaansa Al Pacinoa näyttelemään lähtevä Val Lauren saa huomata, ettei hänen ole tarkoitus esittää Pacinoa tai Steve Burnsia vaan Burnsia näyttelevää toista hahmoa, joka sekä on että ei ole yhtä kuin hän itse. Osa näyttelijöiden, pääasiassa Laurenin, tuskailuista projektin parissa paljastetaan lavastetuiksi. Val esimerkiksi näytetään parkkipaikalla lukemassa mietteliäänä käsikirjoitusta, jossa kuvaillaan, kuinka Val istuu parkkipaikalla lukemassa käsikirjoitusta.
Interior. Leather Bar. on elokuva näyttelemisestä, eli roolin esittämisestä ja sukeltamisesta itselleen vieraaseen maailmaan. Kyseessä on sama asia, jonka Steve Burns sai kohdata Yön kuninkaassa, joten vaikka katsojalle ei esitetä 40 minuuttia Friedkinin filmiin saumattomasti sopivaa materiaalia, on Francon ja Mathewsin elokuva sentään temaattisessa yhteydessä siihen. Liian kiinteästi Francon julkiseen persoonaan kytkeytyvästä lopputuloksesta nauttiminen on kuitenkin kiinni siitä, mitä mieltä katsoja on urastaan ja julkisesta persoonastaan metaperformanssin itselleen rakentaneesta Francosta. Metakommentaarit ja omien rajojen haastaminen ovat ainakin itselleni liian makoisia aiheita, jotta voisin olla nauttimatta Interior. Leather Barista sen nokkavimpina hetkinäkään. Francon leikittely tuntuu jälleen kerran paikoin koppavalta, mutta aina pirteän humoristiselta.