Helsinki Cine Aasia -elokuvafestivaali järjestettiin historian ensimmäisen kerran 14.-17.3.2013. Sen tarjonta koostui uudesta aasialaisesta elokuvasta. Uudelle festivaalille oli tarvetta muutoin melko ankeassa Suomen elokuvakeväässä. Juurikin festivaalin ajankohta sekä tarjonta olivat tarvittava piristysruiske, jota Helsingin festariskene kaipasi. Kävin katsomassa muutaman elokuvan verran, mistä festarissa oikein oli kyse.
People Mountain People Sea (2011)
Elokuvan protagonistin Lao Tien veli ryöstetään ja murhataan. Tämän jälkeen Lao Tie palaa matkoilta takaisin kotiseuduilleen vuoristossa sijaitsevaan pieneen kylään, jossa hänelle selviää veljensä kurja kohtalo. Aikansa puntaroitua hän päättää lähteä etsimään veljensä murhaajaa.
People Mountain People Sea kuvaa ohjaajansa Shangjun Cain mukaan Kiinan nykytilannetta. Sen kuvasto on äärimmäisen raadollista, jopa lohdutonta. Tien vaitonaisen henkilökuvan kautta aukeneva tarina on nihilistinen kokonaisuus, jossa korruptio ja rikollisuus nostavat päätään. Hänen epätoivoisen etsimisensä aikana katsoja oppii monia asioita hänen menneisyydestään. Tie kohtaa matkansa varrella paljon menneisyyden haamuja ja luurangot kolisevat ulos kaapeistaan. Tällä tyylikkäällä narratiivilla katsojan mielenkiinto pidetään yllä koko keston ajan.
Askeettiset kuvauspaikat tuovat myös oman panoksensa elokuvan julmaan maailmaan. Kuvauksissa on käytetty aitoja paikkoja, joiden karuus näkyy hyvin selkeästi. Etenkin kohtaukset, jotka on kuvattu paikallisessa lähiötalossa, ovat järkyttävyydessään lähes dokumentaarisia. Kääntöpuolena vuoristomaisemat ovat valokuvamaisen upeasti tallennettuja ja luovat sopivan kontrastin karujen kaupunkikuvien välille.
Tarinan nihilistinen ja vähäeleinen vire tuovat mieleen 2000-luvun eteläkorealaiset rikoselokuvat, joissa hahmot ovat yleisesti likaisia ja maailmankuva julma. People Mountain People Sea jatkaa hyvin kiinalaisen rikoselokuvan nousemista takaisin maailman huipuille. Se on Shangjun Cailta vasta toinen pitkä elokuva, mutta silti se todistaa, että ohjaajalla on erinomaista näkemystä ja visuaalista silmää. Näiden asioiden ansiosta tämä elokuva tullaan muistamaan.
Self-Referential Traverse: Zeitgeist and Engagement (2011)
Perhe keskustelee ruokapöydässä Korean presidentistä. Kohtaus on kuvattu jenkkiläiseen tilannekomediatyyliin, jossa on päällenaurettuja kohtauksia. Hitusen vaikeaksi tulkittava huumori ei toimi, sillä koko keskustelun pointit ovat asioissa, jotka vaatisivat tarkempaa perehtymistä eteläkorealaiseen yhteiskuntaan. Keskustelun jälkeen Self-Referential Traverse: Zeitgeist and Engagement pääsee vasta kunnolla vauhtiin.
Tästä alkaa varsinainen audiovisuaalinen cocktail, jossa virkavaltaa edustava jalaton Podori-robotti yrittää kasata itselleen jalkoja. Tätä yritystä hänen asunnossaan oleilevat rotat vuorostaan sabotoivat. Koko elokuva tuntuu olevan yhtä suurta tajunnanvirtaa, jossa Sun läväyttää katsojan eteen mitä kummallisimpia päähänpistojaan. Jo ensimmäisen vartin jälkeen elokuva sai kämmeneni hikoamaan jännittyneisyydestä.
Kuvan ollessa rosoinen ja sen erilaiset värifiltterikokeilut, tuovat mieleen vanhat propagandafilmit, joille elokuva selkeästi irvaileekin. Äänimaailma on arvaamaton ja siellä kuullaan mm. pätkiä Iron Maidenin Trooperista kuin myös Tšaikovskin Joutsenlammesta. Äänet ja kuva yhdistettynä ovat ärhäkkä kokonaisuus, joka ei varmasti jätä ketään kylmäksi. Se on sitten täysin jokaisen päätettävissä, että jaksaako tällaista anarkistista yhdistelmää seurata. Joillekin se saattaa olla turhan rujoa ja rosoista, mutta itse ainakin koin sen vain erinomaiseksi tehokeinoksi pitää elokuvan otetta yllä.
Elokuvan ilmeinen tarkoitus on shokeerata katsojaansa. Podori-robotti katselee tietokoneellaan aikuisviihdettä sekä boot camp –tyylisiä jumppavideoita. Härskeimmissä kohdissa Podori haaveilee jalkojensa lisäksi peniksestä.
Onko Self-Referential Traverse: Zeitgeist and Engagementilla sitten oikeasti jokin symbolinen merkitys, jonka vain harvat tajuavat? Oma veikkaukseni on, että tässä kritisoidaan rajulla kädellä Etelä-Korean nykyistä virkavaltapolitiikkaa. Podori-maskotin valitseminen pääosaan kertoo ainakin jotain siitä, etteivät elokuvan tekijät ole yhtä mieltä valtion kanssa virkavallan asemasta ja kokevat sarjakuvamaisen maskotin lähinnä poliisin irvikuvaksi.
Kokonaisuutena elokuvasta jää varsin hämmentävä tunne. Suurimman osan ajasta sitä miettii, että mitähän minä katson. Etenkin kun loppua kohden meno alkaa mennä todella villiksi ja nopeatempoiseksi. Lopputulos on, että alitajuntani kertoo minulle, että tämä oli hyvä elokuva. Siihen täytyy kaiketi luottaa.
Mekong Hotel (2012)
Apichatpong Weerasethakulin tunnin mittainen Mekong Hotel tarjosi seesteisen, puoliksi dokumentaarisen kuvauksen majatalosta, joka sijaitsee aivan Thaimaan ja Laosin rajalla. Elokuvan aihe oli minulle turhan etäinen. Weerasethakul käsittelee näiden kahden valtion vanhoja konflikteja, mutta länsimaalaisesta kulmasta katsottuna ne eivät aukene. Myös ohjaajan kiirehtimätön tyyli jätti tyhjyyden tunteen. Tuntuu kuin Mekong-joen varrella aika olisi pysähtynyt. Majatalon asukkailla ei tunnu olevan kiire mihinkään. Tämä ratkaisu etäännytti minua vielä enemmän tarinan ytimestä, johon oli kaiken kukkuraksi ynnätty rakkaustarina sekä yliluonnollisia segmenttejä.
Tasaisen varmat akustiset kitarariffit vankistavat utuista tunnelmaa. Niitä kuunnellessa ja maisemia katsellessa huomasin lamaantuvani täysin. Ajatukset pysähtyivät, hetken kuvittelin olevani Mekong hotellin parvekkeella katselemassa kaunista jokimaisemaa. Kyseinen hetki taitaakin olla ainoa, jolloin edes jollain tasolla sain elokuvasta mitään irti. Se hetki ei kuitenkaan riittänyt tekemään tästä elokuvanautintoa.
Lopulta suurimmaksi mysteeriksi jäävät suolia ja elimiä syövät ihmiset, jotka hipovat tekotaiteellisuuden harmaata rajaa. Näiden kohtausten tarkoitus jää todella hämäräksi. Oliko niiden tarkoituskin sitten vain olla irrallisia kohtia keskustelujen lomassa vai oliko niillä oikeasti jokin suurempi merkitys? Näiden kuvien liittäminen elokuvaan tuntuu turhalta katsojan hämmentämiseltä. Muutenkin elokuvan yliluonnollisesta aspektista jää väkinäinen kikkailufiilis, jolla ohjaaja on vain halunnut korostaa erikoista tyyliään.
Mekong Hotel on auttamatta pettymys suhteellisen mainion Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Livesin jälkeen. Kuvayhdistelmänä se on puuduttava vaikkei sillä ole kovinkaan paljon pituutta. Tuohon aikaan on mahdutettu minimaalisen vähän kiinnostavaa sisältöä, jolla katsoja pidettäisiin hereillä. Weerasethakulilla kuitenkin visuaalista silmää, mutta hänen kerrontatyylinsä on turhan yksinkertainen. Siksipä Mekong Hotel onkin todella unettava ja unohdettava tapaus.
The Chef of South Polar (2009)
Japanilainen komedia, joka sijoittuu etelänavalle, ei heti ensi kuulemalla vaikuta parhaimmalta idealta. The Chef of South Polarin katsottuaan tämä ajatus on helppo kumota, sillä kyseessä on todellinen hyvänmielen elokuva. Tätä voi pitää jopa pienoisena yllätyksenä. Tämän elokuvan hyväntahtoisuus sekä huumori toimivat saumattomasti. Kuvankauniilla etelänavalla eristyksissä sivistyksestä elävien japanilaisten suurin nautinto saadaan ryhmän kokin loihtimista herkuista, joista ehdottomasti huvittavin että herkullisin oli friteerattu hummeri. Pöytä on katettu jokaisena päivänä kulinaristisilla herkuilla, jotka saivat allekirjoittaneen mahan kurnimaan.
Huumoriarvoiltaan elokuva luottaa vahvasti dialogiinsa. Siihen onkin onnistuttu ujuttamaan monia verbaalisesti napakoita vitsejä. Tyylilajinsa edustajana The Chef of South Polar on varsin puhdas esimerkki. Se on komedia nimenomaan hauskan dialoginsa ansiosta eikä se sisällä tympeitä rimanalituksia, joita nykykomedioilta on valitettavan usein totuttu näkemään. Kaikki hahmot ovat sympaattisia ja persoonallisia tapauksia ja heidän yhteiset toilailunsa hyytävissä oloissa saavat lämpimän hymyn suupielille. Lisäksi jokainen heistä on värikkäänä persoonana helposti lähestyttävä ja samaistuttava.
Ruoka-aiheisesta elokuvasta onkin helppo sanoa kliseisesti sen maistuvan elämälle. Ihan pelkkänä komediapaukkuna The Chef of South Polar ei siis ole nieltävissä. Huumorinsa ohella tarina sisältää toimivia draamattisempia hetkiä, jotka on toteutettu oikeanlainen pilke silmäkulmassa. Elokuvan viimeiset kuvat ovat vangitsevia ja ne jättävät haikean fiiliksen.
Tärkeinpänä kysymyksenä voisinkin esittää, onko etelänavalla pingviinejä? Tähän saat vastauksen, kun katsot elokuvan.
Kaiken kaikkiaan Helsinki Cine Aasia –festivaali oli mukavan kompakti pakkaus. Tapahtuman elokuvateatterit sijaitsivat saman kadun varrella ja niiden välillä liikkuminen oli helppoa. Oli myös mukava huomata, että elokuvatarjontaan oli saatu mielenkiintoisia elokuvia useammasta eri genrestä. Kaiken kuitenkin kruunasi People Mountain People Sean ohjaajan läsnäolo. Aloittelevalle festivaalille on erittäin tärkeää saada vieraita paikalle, sillä ne lisäävät katsojien kiinnostusta. Toivottavasti Helsinki Cine Aasia järjestetään myös ensi vuonna. Hyville elokuvafestareille on aina tarvetta.