Kotimaisten lyhytelokuvien kilpailusarjoihin keskittyvät, aiemmin Kettu-päivinä tunnetut Helsingin lyhytelokuvafestivaalit järjestettiin marraskuussa kolmattakymmenettä kertaa. Laajakuvan artikkeli käsittelee festivaaleilla esitettyjä vanhempia kotimaisia elokuvia, toisin sanoen retrospektiivejä sekä trash-elokuvia niille pyhitetyssä erikoisnäytöksessä.
Kotimainen Trash-näytös
Jukka Kärkkäisen (Kovasikajuttu) ja Teemu Nikin (3 Simoa) koostaman sekä esittelemän, Elokuvateatteri Orionissa pidetyn näytöksen ohjelmisto ei pohjautunut itse festivaalien historiaan. Elokuvat ovat valittu edustamaan kotimaista roskaestetiikkaa, joskaan varsinaista roskaisuutta ei sanan varsinaisessa merkityksessä esiinny kuin yhdessä elokuvassa. Puhuisin ennemmin mustista komedioista, jotka pyrkivät kukin tavallaan hylkäämään säädyllisen ja kunnollisen elokuvanteon rajat. Mahdollisimman korkea loukkaavuusaste on tässä yhteydessä merkittävä ansio. Esiintyjät itse virittivät yleisöä vastaanottavaiseen tilaan yrittämällä oksentaa ämpäreihin valkokankaan edessä.
On kuvaavaa, että ohjelmiston säädyllisimmässä elokuvassa Jukka Rasila panee Miina Turusen hengiltä. Arto Lahtelan Vastanaineet (1997) ajaa asiansa lyhytelokuvan mittaisena vitsinä, jossa Rasilan esittämä Kalevi havaitsee öisellä maatieajelullaan tieltä suistuneen auton. Sen etupenkeillä makaava, veren tahrima nuori nainen (Turunen) pyytää Kalevilta harvinaista palvelusta. Kuten arvata saattaa, hommiin ryhtymisellä on kohtalokkaat seuraukset kummallekin osapuolelle. Trash-teeman osalta teos on vielä liian normaali ja sliipattu erottuakseen muusta ohjelmistosta edukseen, vaikka sen huumori saavuttaa kieltämättä kunnioitettavan makaaberiuden asteen.
Seuraavassa avaruuteen, tarkemmin sanottuna naapuriplaneetallemme Venukselle sijoittuvassa kaksikossa siirrytään puolestaan sellaiseen elokuvakerrontaan, johon kotimainen elokuvataide harvemmin yhdistetään. Monialataiteilija Anssi Kasitonnin Planet of Sexes (2012) ja Ville Lähteen sekä Tommi Salaman Viimeinen Taistelu Venuksesta (2010) tarjoavat kumpikin poikkeuksellista camp-kuvastoa erilaisilla lähestymistavoilla. Siinä missä Kasitonnin kummajaisessa roskaisuus on selkeä taiteellinen valinta, Findie-tuotantoyhtiöiden yhteistyönä valmistuneessa avaruussekoilussa on haettu puhdasta eksploitaatiota humoristisella pohjavireellä. Molemmissa teoksissa Venuksesta on tehty aavikkoplaneetta hiilidioksidipitoisen pätsin sijaan.
Planet of Sexes edustaa campin hienostunutta, äärimmäisen itsetietoista puolta kaikessa omituisuudessaan. Ohjaaja itse seikkailee polkuauton kaltaisessa avaruusaluksessa, venuslaiset naiset tainnuttavat muukalaiset rinnoistaan suihkuavalla kaasulla, ja paikalliset kastraatiot toteutetaan sirkkelillä. Elokuva on kuvattu kaitafilmille harvinaisessa 2,66:1-suhteessa, ja sen ainoa ihmisten välinen dialogi esitetään muun muassa fallistista symboliikkaa sisältävässä musikaalikohtauksessa. Tietokonetehosteiden käyttöä on vältelty viimeiseen asti: lopputaistelukin käydään punaisen valosäteen ja roomalaisen kynttilän välillä. Hiekkakasojen ja kiiltävien peltiseinien täyttämä miljöö paitsi tavoittaa halvan tieteiselokuvan hengen, myös näyttää erittäin mielenkiintoiselta luottaessaan kokonaan käsityöllä koottuihin lavasteisiin.
Viimeisessä taistelussa Venuksesta 2100-luvulle sijoittuva tulevaisuusvisio on tietoisen kliseinen: jättikorporaatiot hallitsevat avaruutta, silmätikkunaan tällä kertaa vihamielinen Venus. Planeetan salaperäisiä aktiviteetteja tutkimaan lähetetään kolmen ”sisunautin” ja yhden kotitekoisen Robonautin muodostama miehistö. Juonen merkitys loppuelokuvan kannalta vähenee kuitenkin vähenemistään, kun paikallinen amatsonirykmentti ilmaantuu keihäsarsenaalinsa kera. Miehistön välinen kiroilu, tahalliset fysikaaliset kömmähdykset ja käsityöllä sekä CGI:llä luodut erikoistehosteet ja miljööt valtaavat alan. Mieleenpainuvia erikoisuuksia ovat muun muassa miehistön hypnotisointi eksoottisella tanssilla sekä venuslaisen kivihirviön kokovartaloasu.
Vajaa puolituntinen on päällisin puolin kotimaista ääliökomediaa, jonka irtovitseistä monet eivät osu maaliinsa. Tietokonetehosteet ovat tahallisen tökeröitä, mitä alhaisen budjetin Findie-tuotannolta voi tietenkin odottaa. Jos kuitenkin pystyy innostumaan runsaasta veripussigoresta, 1960-lukulaisen Godzillan edesottamuksia muistuttavasta nyrkkeilyottelusta tai ylilyövän sovinistisesta maailmankuvasta, löytää lyhytelokuva yleisönsä. On erityisen ilahduttavaa, että tarpeellinen ironinen etäännytys on toteutettu tekemällä elokuvan sankareista epäsamaistuttavia, perisuomalaisia rekkamiehiä liian suurissa saappaissa. Jopa Robonautin liian kliseisen habituksen voi antaa anteeksi.
Näytöksen todellinen huippukohta saavutetaan kahden samana vuonna valmistuneen, silloisen Valtion Elokuvatarkastamon mustalle listalle päätyneen tapauksen myötä. Jaakko Talaskiven A Kiss One Suudelma (1969) on tiivis kollaasi erilaisista ruumiillisista rakkaudenosoituksista. Keskellä Mannerheimintietä vaihdetuista intohimoisista suudelmista leikataan perinteisen paneskelun ohella myös lesboilun ja masturbaation saloihin. Lähikuvien täyttämä, erittäin rasvaisen ääniraidan säestämä kokonaisuus on tietoisessa korniudessaan hillitöntä seurattavaa, erityisesti miettiessä sensoreiden reaktioita puolivälin alapäämontaasiin. Juuri huumorin ansiosta hyvinkin pornografiseen kuvastoon nojaavan teoksen pystyy ottamaan vastalauseena konservatiivisille normeille.
Vielä hävyttömämmässä kotimaisen uuden aallon ihmeessä, Erkki Seiron ja Elina Kataisen Hallelujassa (1969), käsitellään erästä kristillisen pidättäytymisen ongelmaa, itsetyydytyksen tuomitsemista. Ahdistunut nuori opiskelija ei saa vapaasti toteuttaa henkilökohtaisia tarpeitaan äärifundamentalistisessa ympäristössä. Tahmeaksi kastellusta lakanasta seuraa ensin toruja vuokraemännältä, sitten perinpohjainen saarna itsensä Jukka Sipilän esittämältä papilta. Nuorukaisen julkisen nöyryytyksen ohella nähdään dokumenttimateriaalia, jossa esitellään siveellisyyden tueksi monia muita kansallisen itsetunnon kulmakiviä – äärimmäisen ironisessa kontekstissa tietenkin.
Halleluja kiteyttää oivaltavasti, kuinka Jumalan sanaan hurmoksellisesti luottavilla yhteisöillä on ikävä tapa tunkeutua maailmankäsitystään uhkaavaksi kokemiensa yksilöiden makuuhuoneisiin. Vuokraemännän on väkisin nyrpistettävä nenäänsä ja loukattava vuokralaistaan, koska hänen asuintiloihinsa on tunkeutunut uhka kristilliselle hegemonialle. Samalla lyhytelokuva toimii harvinaisen avoimena kannanottona masturbaation puolesta: silloisen tabun nostaminen esille näin avoimesti haastaa väkisin miettimään, pitääkö sen harjoittamisesta ylipäätänsä tehdä ongelmaa. Eikä tietenkään pidä: aktin rinnastuminen primitiiviseen eläimellisyyteen on vain vuokraemännän seurapiirin liioitteleva yritys mustamaalata luonnollinen asia. Kuten lopussa huomataan, tällainen lähestymistapa vasta karkottaa paheelliset harjoittamaan toimiaan.
Elokuvan viimeinen kuva on mahdollisesti röyhkein provokaatio suomalaisessa elokuvassa koskaan, itsessään riittävän hyvä syy katsoa teos.
Näytöksen päätteeksi kankaalle heijastettiin Kärkkäisen ja Nikin yhteinen, näytöksen aikana valmistunut elokuvateos nimeltään Nahkaruoska ja persereikä. Kuinka ollakaan, kyseessä oli paikan päällä kuvattu kollaasi herrasmiesten aiemmista oksennusyrityksistä Beethovenin viidennen sinfonian tahdissa. Yleisö sai syljen ja rään valumisen lisäksi todistaa myös erittäin autenttisen näköiseksi lavastettua vatsalaukuntyhjennystä Orionin aulassa. Performanssi viimeisteli näytöksen aseman yhtenä hämmästyttävimmistä sillisalaateista, mitä kotimaisissa elokuvateattereissa on aikoihin todistettu.
Retrospektiivit
Varsinaisissa retrospektiiveissä esitettiin festivaaleilla aiemmin palkittuja elokuvia viimeisen 30 vuoden ajalta. Muita varsinaisia yhdistäviä teemoja ei teosten välillä ole. Esitettyjen elokuvien joukossa kohosi muiden yläpuolelle eräs harvoin esitetty, huomattavasti enemmän huomiota osakseen ansaitseva kotimainen mestariteos. Molempien näytösten esityspaikkana toimi Andorran Elokuvateatteri Kino.
Kummankin retrospektiivin alustuksena näytettiin yksi vuosina 1966–67 tehdyistä, kotimaisen klassikon asemaan kohonneista Käytöskukka-animaatioista. Heikki Partasen 13-osaisen sarjan tarkoituksena on yksinkertaisesti ollut käytöstapojen opettaminen polvenkorkuisille. Lyhyet pala-animaatiot ovat vanhentuneet arvokkaasti – alkeellisesta ulkoasustaan huolimatta ne ovat yllättävän antoisia visuaalisia kokemuksia. Kertojaääni sanelee tietysti opetuksen lapsille sopivaan muotoon, mutta todellinen fokus on kuvakerronnassa ja sen herättämissä mielleyhtymissä.
Persoonallisuus-jaksossa protagonistit Hinku ja Vinku eksyvät painajaisiin: porsaskaksikko uneksii lentämisestä korvalehdillään, sukeltamisesta ja syödyksi joutumisesta samalla kun taustojen värit vaihtuvat psykedeelisesti. Kiire näyttää kaupungissa tapahtuvan, sietämättömäksi käyneen ruuhkan lopputuloksen autojen törmäillessä käsittämättömillä tavoilla toisiinsa. Aikaa annetaan ihmettelylle – juuri tätä pitäisi soveltaa enemmän nykyisiin lastenohjelmiin.
Festivaalin 30-v retrospektiivi 1
Pessimistinen suhtautuminen taiteen hetkelliseen tilaan ei tunnetusti ole vain nykyhetken ilmiö. Jo Heikki Aholan Suomalaisessa lyhytelokuvassa (1991) käydään suomalaisen lyhytelokuvan haudalla ja näytetään, millä tinkimättömällä ammattitaidolla sitä tehdään. Mustavalkoinen teos esittelee lakonisen ruumishuoneen työntekijän sanelemassa latteuksia yksitoikkoisesta työstään – sanoma tehdään siis kädestä pitäen selväksi. Tarkoituksena on selvästi haastaa suomalainen elokuvaohjaaja tunnistamaan itsensä. Tuotantoporras puolestaan pääsee todistamaan omaa aikaansaannostaan, puhumattakaan pullamössöön tottuneesta yleisöstä, jota tuottajat palvovat.
Maarit Lallin Kovissa miehissä (1999) ollaan kotimaisissa maalaismaisemissa. Sulevi Peltolan Erkki ja Jyrki Mänttärin Reima käyvät isän ja pojan välistä tahtojen taistelua erinäisissä koomisissa tilanteissa, jotka käynnistyvät pellon keskellä pönöttävän kiven aiheuttamasta erimielisyydestä. Lapsellinen kovuuden mittailu kärjistyy traktorin alla makaamisesta itsemurhayrityksiin ja lopulta kiven räjäyttämiseen dynamiitilla. Kumpikaan ei anna periksi tai osoita sympatiaa toiselle, kuten perisuomalaiseen uhmaan kuuluu. Vitsi kantaa loppuun asti paitsi asiansa ajavien roolisuoritusten, myös kaurismäkeläisen pastellisävyisen kuvauksen ansiosta. Tuotantoyhtiö Sputnikin osallisuudesta ei jää epäselvyyttä.
Elokuvaleikkaajana muun muassa Mikko Niskasen elokuvissa toimineen Juho Gartzin dokumentti Eadward Muybridge (2008) kertoo yhdestä maailman varhaisimmista elokuvantekijöistä, joka keksi liikkuvan kuvan periaatteen jo 1870-luvulla. Tämän pioneerin saavutukset tunnustettiin jo aikakaudella – dokumentti spekuloikin, vapautuiko Muybridge vaimonsa rakastajan murhasta työnsä arvostuksen ansiosta. Merkillepantavaa on Muybridgen elämän eri vaiheiden rekonstruoiminen mykkäelokuvan keinoin näyttelijöiden elehtiessä slapstickmaisesti. Ratkaisu tuo mielenkiintoista vaihtelua varsinaiseen arkistomateriaaliin ja pitää teoksen visuaalisesti yhtenäisenä, loogisena.
Christian Lindbladin savianimaatio Eläköön markkinatalous (2001) latelee puolestaan madonluvut pahoinvointiyhteiskunnalle. Kuten nimi vihjaa, pitkäaikaistyöttömällä päähenkilöllä Ketellä (äänenä Ville Virtanen) on paljon tilitettävää toimeentulo-ongelmistaan. Hän on päätynyt henkilökohtaiseen ratkaisuun, onhan tukiavustuksilla elävästä yksilöstä vain haittaa yhteisen hyvän kannalta. Hahmo on täsmälleen sellaisen luuserin arkkityyppi, jonka yhteiskunta haluaisi oikeasti katoavan holhouksestaan. Edes Keten kaltaiset ihmisaikapommit eivät yhden ahdistuskohtauksen päätteeksi ammu kuulaa kalloonsa, mutta monestiko heitä voi rääkätä ennen kohtalokasta lopputulosta? Tilanteen koomisuus ei silloin enää välity, siinä missä Lindbladin näkemys on vielä toteutettu kieli syvällä poskessa.
Orpojen joulu (1994)
Liian harvoin voi todeta vaikuttuneensa elokuvasta täysin yllättäen, tietämättä siitä mitään etukäteen. En henkilökohtaisesti ole koskaan törmännyt Anu Kuivalaisen omaelämäkerrallisen, päiväkirjamaisen Orpojen joulun kaltaiseen antiteesiin kaikenlaiselle ennakko-odotusten asettamiselle. Puolituntisessa dokumenttielokuvassa on yksinkertaisuudessaan kyse siitä, että alle 30-vuotias taiteilijaopiskelija, siis ohjaaja itse, päättää etsiä isänsä vieraalta paikkakunnalta. Ainoa johtolanka on isän puhelinnumero.
Ensimmäinen yhteydenotto ennestään tuntemattomaan henkilöön tuntuu vaikealta: oikeat sanat pitäisi löytää, isän todellisesta luonteesta ei tiedä, hän ei välttämättä innostu yhteisen tapaamisen mahdollisuudesta… Tukea kiusalliseen tilanteeseen tarjoaa naisen puoliso, mutta haaste on lopulta kohdattava yksin. Itse tapahtumien eteneminen ilmenee ääniraidalla lähinnä ohjaajan ja puolison välisistä keskusteluista, kun taas seepiansävyinen kuvasto sivuaa usein epäkronologisesti tapauksen eri vaiheita.
Vanhempi-lapsi -suhteen muodostuminen myöhässä ei ole arkipäiväistä: omasta identiteetistä puuttuu pysyvästi useimmilta muilta löytyvä pala. Syntyy helposti illuusio siitä, että aikuisiässä juna on jo mennyt vanhemman ehdittyä jo eläkeikäänsä. Käytettävissä ei ole Internetin hakupalveluita: vain lankapuhelimeen näppäiltävällä numerolla saa toisen kiinni. Yhden kortin varaan nojaamisesta seuraava pettymys satuttaa aina, eikä silloin säästä vihamielisiä tuntemuksiaan ja sanojaan.
Jotain elokuvan potentiaalista rehellisyyden ilmaisuvälineenä kertoo yksi hienoimmista sen osoituksista, minkä olen koskaan nähnyt tallentuneen filmille: Kuivalainen on kuvannut ja äänittänyt jopa pettymyksellistä yhteydenottoa seuranneet purkautumisensa. Viha nuivasti vastannutta, tytärtään teeskentelijäksi luullutta isää kohtaan muuttuu valkokankaalla tunnustukseksi suurten odotusten romahtamisesta, omasta heikkoudesta ja sanoista, joita kuka tahansa katuisi.
Samaan aikaan katsoja todistaa otoksia ohjaajan tekemistä matkoista, kulkuneuvon vaihdellessa auton, junan, laivan ja lentokoneen välillä. Esimerkiksi pettymyksellisen puhelinkeskustelun aikana leikataan välillä jäälauttojen sortumiseen laivan alle. Katsoja on terveellä etäisyydellä ääniraidalla käytävistä keskusteluista: on myönnettävä, että vaikutelma jäisi yhdentekeväksi, ei enää rakentavaksi purkautumisen kuvaukseksi, jos dokumentti etenisi perinteisen dramaturgian mukaan. Yhteyden on löydyttävä toisaalta.
Kuivalaisen itsensä kuvaamat maisemat tuovat katsojan vielä intiimimpään läheisyyteen ohjaajan kanssa, aitiopaikalle todistamaan samoja näkyjä kuin hän omilla matkoillaan. 16-millimetrisen kaitafilmin pienestä projektiosta välittyy poikkeuksellista henkilökohtaisuutta: yksikään kuva ei tunnu turhalta. Päiväkirjamaisuus, konkreettisten muistojen kuvaus korostuu nyt erityisesti visuaalisesti, itse otostenkin ollessa huolellisesti kuvattua, hypnoottista seurattavaa. Mielleyhtymät vapautuvat, ja kokonaisuus nousee uudelle tasolle.
Kun uusi tilaisuus tarjoutuu, emme kuule puhelua, mutta saamme tietää sen sisällöstä. Yhteinen, toki pikainen kohtaaminen järjestyy sittenkin. Uusien käänteiden lomassa yleistyvät, värilliset filmipätkät ohjaajan varhaislapsuuden viimeisestä perhejoulusta muistuttavat, ettei tilaisuus tuo kummallekaan menetettyjä vuosia takaisin. Tytär on kasvanut omaan suuntaansa, löytänyt taiteilijaopiskelijana kutsumuksensa, eikä edes etsi korvausta toisaalla vietetylle lapsuudelleen. Vanhusikään ehtinyt isä ei tätä nykyä pysty innostumaan asioista kuten ennen. Nykyhetkeen on kuitenkin panostettava, eikä tuntemattoman näkemättä jättämiselle ole todellisia perusteita.
Elokuvan viimeistelee mestariteokseksi tapa, jolla tämä kohtaaminen on esitetty. Tapaamispaikaksi sovitulla juna-asemalla isän kasvoja ei näytetä – hänet tunnistaa vain kuulemiemme tuntomerkkien perusteella. Itse tapaamisesta kuullaan vain ääniraidalla, kunnes saadaan tietää, että vanhus on suostunut elokuvakameran eteen. Kohtaus ei suju suunnitellusti, mikä korostaa sen vapautuneisuutta entisestään. Nähdään lopullinen, Abbas Kiarostamin humanismiin verrattavissa oleva sovinnollinen kuva. Ohjaajan ja hänen isänsä yhteiset hetket saattoivat jäädä siihen, mutta nyt kummankin tiedetään merkitsevän toiselle jotain. Jos jokin heitä yhdistää, niin elokuvallinen tallenne.
Festivaalin 30-v retrospektiivi 2
Trash-näytöksessä heiluneen Teemu Nikin festivaalimenestys Menestyjä (2005) painuu vitsielokuvien sankkaan joukkoon erottumatta enää edukseen. 10-vuotiasta Markoa ei miellytä isää esittävän Antti Reinin tarjoama elintaso, joten hän alkaa kadehtia Pertti Sveholmin Aki-pojan asemaa. Samalla ajoreitillä toisensa jatkuvasti kohtaavat, perhematkalla olevat pojat ajautuvat väistämättömään konfliktiin. Lopulta Marko näkee tilaisuutensa kuten todellisen menestyjän kuuluukin. Lapsen logiikkaa tarkastellaan sinänsä osuvasti, hieman eräiden neorealismin mestariteosten hengessä, muttei lopulta riittävän pisteliäästi. Ankeaksi filtteröity kuvaus jättää myös toivomisen varaa.
Anna Virtasen Lauantaissa (2005) sukkahousut karkaavat vaatekomerosta ja ihmisten jaloista, päätyäkseen tanssimaan pitkien kalsareiden kanssa. Vaatekappaleiden inhimillistäminen tunteviksi tietoisuuksiksi ei ole tavattoman yllättävä tehokeino, eikä piirustusjäljessä ole merkillepantavaa kokeellisuutta. Kolme minuuttia kuluu vaivattomasti, sen erityisemmin loukkaamatta tai vaikuttamatta.
Festivaalien varmasti tunnetuinta ohjelmistoa edustaa Heavy Metal (2007), ohjaajansa Zaida Bergrothin selkeä läpimurtotyö. 15-vuotiaan Hevarin seikkailut kieltämättä kärsivät 2000-luvun suomalaisen elokuvanteon standardien seuraamisesta mutta on nuoruuskuvauksella ilmiselvät ansionsa. Anteeksiantamaton falskaus vältetään niin ajankuvan kuin ihmissuhteiden käsittelyn osalta – kömpelöt rakkaussekoilut eivät vaivaannuta vaan toimivat nimenomaan kömpelyytensä vuoksi. Yhden vuorokauden tapahtumissa pysyminen pitää fokuksen olennaisessa ja jättää tarpeettomat selittelyt ja rönsyilyt pois. Epäuskottavuudet jäävät kosmeettisiksi, ja erityisesti loppuratkaisua voi kehua osuvaksi toiveikkuudessaan.
Toisen retrospektiivin kiinnostavinta antia on hieman yllättäen sen jälkimmäinen lyhytanimaatio, Antonia Ringbomin Oppe & Nere (1994). Yksinäisen naisen huoneistossa tapahtuu jatkuvasti hulppeita kummallisuuksia: lattian alta karkaa pieniä aaveita, seinälle kiinnitetty taulu aukoo suutaan, kellariluukun alla odottaa syvä, hämmentävien eliöiden täyttämä onkalo… Painajaismaisilta vaikuttavat visiot on kuitenkin esitetty ymmärtäväisessä kontekstissa, heijastuksina naisen tarpeesta heittää kaikki tarpeeton pois. Tarkoitettiin elokuva monitulkinnalliseksi tai ei, sen tapahtumia ihmettelisi neljää minuuttia pidempäänkin.
Antti Peipon Sivullisena Suomessa (1983) on puolestaan dokumenttielokuva Ivan Timiriasevista, joka toimi Suomessa Venäjän kenraalikuvernöörin adjutanttina vuodesta 1891 ruhtinaskunnan itsenäistymiseen asti. Teos kertoo henkilöhistorian sekä aikakauden tapahtumien ohella Timiriasevin valokuvausharrastuksesta, siitä kuinka hän tsaarivallan viimeisinä vuosina oli johtavassa asemassa esimerkiksi keisarillisten paraatien taltioinnissa. Kertojaäänen selostama, kokonaan arkistomateriaalin kautta luotu henkilökuva on sinänsä mielenkiintoinen edelläkävijä kotimaisessa elokuvahistoriassa, vaikka sen informaatioarvo jää vielä käsitellyn aiheen tasolle. Itsenäisyyttä seuranneen Timiriasevin vieraantumisen kuvaus osoittaa toki potentiaalia laajempaan ajatussisältöön.
Aiemmin nähtyjen tapausten rinnalla Marja Pensalan Elsa (1982) ei enää herätä tuntemuksia mihinkään suuntaan, varsinkin jos tämän viisiminuuttisen vitsin näkee toistamiseen. Leppoisan maaseutuelämän myytin särkemisessä ei ole sinänsä vikaa: miehenkin työt tekevän naisen mainostaminen palveluna on varmasti ollut totuudenmukainen kommentti aikoinaan. Aikaa kestävän klassikon asemaan vaaditaan kuitenkin enemmän kuin kertaalleen toimiva näpäytys. Antimainoksen muoto on siinä mielessä liian helppo, herkästi vanhentuva ratkaisu.