M eksikolainen Guillermo del Toro ohjasi yhdysvaltalaisen Mike Mignolan Hellboy-sarjakuvasta kaksi elokuvaa (2004, 2008). Niiden aikalaisvastaanotto oli positiivinen, mutta varsin vähän niistä kukaan enää puhuu. Sovitusten myötä jo vuonna 1993 luotu hahmo esiteltiin suurelle yleisölle. Ron Perlman oli nimikkorooliin kuin laboratoriossa kasvatettu tai granitiin sisältä taltalla vapautettu. Ainakaan minä en jäänyt kaipaamaan jatkoa, vaikka suunnitteilla oli pitkään kolmas osa, joka olisi vienyt tarinankaaren päätökseen. Toisaalta Hellboyta sarjakuvana on piirretty näihin päiviin saakka. Pohjamateriaalia riittänee vuosittaiseen sovitukseen.
Vuoden 2019 Hellboy hylkää Del Toron jatkumon ja aloittaa tarinan alusta itsenäisenä teoksena. Sen on ohjannut englantilainen Neil Marshall (s. 1970), joka tunnetaan genre-elokuvistaan. Del Toro omaa samankaltaisen näkyvän ja tuntuvan kiinnostuksen kauhua, tieteisfiktiota ja fantasiaa kohtaan, mutta Marshallin elokuvat ovat puhtaammin b-elokuvia: ihmissusia, ihmishirviöitä, maailmanlopunjälkeisiä maailmoja. Ne eivät pyri olemaan enemmän kuin mitä ne ovat siinä missä Del Toro on ajoittain ”oikea ohjaaja”, joka käsittelee rivien välissä “oikeita teemoja” kuten “nuoren tytön viattomuuden katoamista Francon Espanjassa”.
Del Toron elokuvista pitävät muutkin kuin harrastajat, ja esimerkiksi Pan’s Labyrinthia (2006), tätä Franco-tarinaa, listataan usein vuosituhannen alun parhaimpien elokuvien joukkoon varsinkin “rahvaan kaanoneissa”. Hänelle on myönnetty jopa vuonna 2018 parhaan elokuvan Oscar-palkinto elokuvasta The Shape of Water, mikä lienee osoitus siitä, että hänen fantasiansa ovat hienostuneempia kuin Marshallin raimilais-carpenterilaiset veripaltut. (Sanottakoon jo alkuun, ettei Hellboy tilannetta muuta.)
Marshallin elokuvista onnistunein on kauhuelokuva The Descent (2005), jossa hyödynnetään selkäpiitä karmivasti ahtaan paikan kammoa. Vuorikiipeilyä harrastavat naiset lähtevät seikkailemaan maanalaisiin luolastoihin. Siellä he kohtaavat ihmismäisiä petoja, sisäsiittoisen klaanin.[1] Pelottavimmillaan elokuva on kuitenkin kohtauksissa, joissa naiset uhkaavat jäädä jumiin ahtaisiin kulkureitteihin. Miljöö itsessään ahdistaa; hirviöt ovat katsojasta riippuen joko tarpeetonta ekstraa tai lepertelevää luksusta.
Itse taidan jäädä trapetsitaiteilemaan ääripäiden väliin.
Hirviö hirviöiden metsästäjänä ja samalla ihmiskunnan suojelijana on Hellboyn premissi. Se on kuin etsivä- tai agenttitarina, jossa Hellboy kiertää pitkin maapalloa ratkaisemassa hirviöiden aiheuttamia ongelmia salaperäisen järjestön piikkiin. Tässä jäädään jumiin Englantiin. Elokuva on muutenkin yllättävän ”englantilainen” kulttuuriviitteiden tasolla. Siinä on sellaisia hienoja kosketuksia kuin suupalaksi tarjottu jaffa-keksi ja ihmissika, joka puhuu ja kiroilee työväenluokkaisen englantilaismiehen aksentilla
Hellboy rakentaa fantasiamaailmansa poikkikulttuurillisen (angloamerikkalais-saksalais-venäläis-jneläisen) lainakuvaston päälle. Hahmon lähtöruutuna on natsien mielenkiinto okkultismia kohtaan. Hellboyn taustatarinassa natsit hankkivat Rasputinin manaamaan supersotilaan helvetistä. Pikkupaholainen päätyi liittoutuneiden haltuun. Heidän alkuperäinen suunnitelmansa oli teloittaa mitä ikinä natsit tulisivat mananneeksi, mutta he päättivät kasvattaa pahasta eli Hellboysta hyvän ja ennen kaikkea hyvän palvelijan.
Tämä on siis samantapaista angloamerikkalaista natsieksploitaatiota kuin Wolfenstein-pelisarja. Anglomaailmassa kiinnostus okkultismia kohtaan heräsi jälleen 1960-luvulla osana muita vaihtoehtoisia elämäntapoja. Taustalla vaikuttivat demografiset (boomereista teinejä ja nuoria aikuisia) ja päihdekulttuurilliset (happo) syyt.[2]
Itse elokuvan pääjuonessa kuningas Arthur paloitteli keskiajalla kuolemattoman noita-akan palasiksi. Nyt nykyajassa hänen kätyrinsä, tämä työväenluokkainen ihmissika tai sikaihminen, on kokoamassa naista takaisin kokoon kostamaan ihmiskunnalle. Niin kuin usein tällaisissa tarinoissa, Hellboy edustaa olentona kahta vastakkaista maailmaa: ihmisten, hirviöiden. Sitä ei lähdetä selittämään, miksi ihmiset elävät rinnakkain myyteistä ja satukirjoista tunnettujen yliluonnollisten olentojen kanssa ja miksi he ovat ajautuneet asemasotaan.
Hahmona Hellboy on ”yksinkertainen mutta hyväsydäminen” räyhääjä, joka – niin kuin Big Trouble in Little Chinan Jack Burton, The Flop Housen Elliott Kalanin vitsiä lainaten – tulee toimeen katuviisautensa turvin, vaikka tarkemmin ajateltuna hän ei ole kovin katuviisas. Hän on punaihoinen muskelimies, jolla on häntä, irtisahatut sarvet ja oikeassa kädessä kivinen nyrkkihanska. Hän kykenee ottamaan paljon iskuja vastaan ja samassa suhteessa niitä jakamaan. Tämä avaa tilan, joka täytetään tyypillisillä valinnoilla. Raimilaisen splatstickin hengessä tietokoneanimoidut hirviöt räjähtelevät veri- ja suoligeysereiksi, mitä seuraa tai on edeltänyt Hellboyn koomis-kyyniseksi tarkoitettu kommentti (jonka tarkoitettu hauskuus on usein siinä, ettei se ole hauska kommentti laisinkaan!).
Toimintakohtauksista puuttuu painokkuus ja painovoiman tuntu kuin kyse olisi toimintaelokuvan parodiasta. Löysät potkut ja lyönnit tekevät tuhoisaa jälkeä siksi, että ylikansallisesti hajautetut – näin kyetään rikkomaan ammattiliittojen valtaa – tehostepajat nakuttavat murenevat hirviökehot osaksi elokuvaa jälkikäteen. Olisi hauska nähdä making of -dokumentissa Hellboyta esittävä David Harbour juoksemassa ympyrää nummella rökittämässä kolmea olematonta jättiläistä, joiden ulkomuoto ja mitä sille runnottuna tapahtuu keksitään puoli vuotta kuvausten päättymisen jälkeen. Kun Hellboy lävistää jättiläisen kehon puunrungolla, se on kuin työntäisi lyijykynän mädäntyneeseen omenaan (mikä todennäköisesti erikoistehosteena tapahtuisi, mikäli tämä elokuva olisi Troman tuotanto; lähtöidealtaan se on samaa tasoa).
Sanaa ”kohtalo” toistetaan useassa yhteydessä. Kohtalon mukaan Hellboy on hirviöiden kuningas ja ihmiskunnan tuhoaja, mutta eletty elämä on tehnyt hänestä ihmisen pojan. Elokuvan näennäisen räväkälle tyylille luontaisesti siinä loppujen lopuksi naureskellaan tälle tarinankerronnalliselle konseptille, joka usein tekee tarinoista ennalta-arvattavia. Kun Hellboy on laitettu valinnan eteen, Hellboyn isä sanoo paskat kohtalosta, neuvoo Hellboyta ottamaan järjen käteensä ja sitten jotakuinkin iskee kameralle silmää. Häntä esittää Ian McShane, Lovejoy itse.
Jos hyvä, jolla on paha alku, on nietzscheläistä maailmankommentaaria, olkoon tämä kreikkalaiselle tragedialle naureskelu sitten eksistentialismia.
Lojaalisuussuhteet repivät Hellboyta hajalle kuitenkin vain teoriassa. Jaakobinpaini on olematon, vaikka dramaturgia on rakennettu tämän varaan. Tällainen valinta ei vain tule ”toimimaan” kymmeniä ellei satoja miljoonia euroja maksavassa studioelokuvassa, jota ei tee vähemmän konservatiiviseksi se, että siinä hoetaan vittua ja lennätetään verta. Kukaan ei katso tällaista elokuvaa jännittäen, ryhtyykö tarinan (anti)sankari sittenkin paholaisen palvelijaksi ja ihmiskunnan orjuuttajaksi.[3] Ikävä lopetus ei ihmisiä kiinnosta.
Hellboyn kolmannen näytöksen kohdalla alkaa tuntua siltä, että tekijöiltä loppuivat rahat kesken. Se väläyttää Attack on Titanin mieleen tuovan kauhunäyn. Noita on niskan päällä. Helvetistä saapuneet groteskit jättiläisolennot vaeltavat pitkin suurkaupunkia repien ja talloen ihmisiä. Animaatioveri lentää ja maailma odottaa pelastajaansa… Kunnes seuraa videopelimäinen käänne. Taistelua kaduilla ei nähdä, vaikka sellaisen lavastaminen on aloitettu ja tuotu osaksi myös elokuvan traileria.
Panokset tarinassa ovat apokalyptiset, siinä taistellaan ihmiskunnan tulevaisuudesta. Juuri kaupunkisotaan sen voisi kuvitella päättyvän, niin kuin useat tällaiset elokuvat Transformerseista Marveleihin. Lopullinen kohtaaminen antagonistin, noidan, kanssa on kuitenkin sivunäytös sivunäytösten joukossa, sillä Hellboy on rakenteeltaan kuin sarja ”monster of the week” -tyylisiä miniepisodeja. Noita hukkuu sekaan. Elokuva olisi katsottavampi pidempänä televisiosarjana, korkeintaan neljän vartin pätkissä: tässä jaksossa Hellboy kohtaa ihmissuden ja oppii jotain syntyperästään, seuraavassa jaksossa hän kohtaa kolmimetrisen ihmissian ja oppii…
2010-luvun elokuvista Hellboy on laadullisestikin lähellä Tommy Wirkkolan Hannu ja Kerttu: Noitajahtia (2013). Se on siis jälleen fanipojan homage Sam Raimin Pimeyden armeijalle (1992). Elokuva päättyy cliffhangeriin, mutta jatkoa tuskin tulee. Kriittinen vastaanotto oli harvinaisen lyttäävä (Metacriticissa 31/100). Elokuva floppasi myös taloudellisesti.
[1] Kirjallisuutta esimerkiksi Gary Lachmanin Tajunnan alkemistit (Like, 2003).
[2] Elokuvan idea tuo erehdyttävästi mieleen Jeff Longin vuonna 1999 ilmestyneen romaanin The Descent (suom. Helvetin piirit, Like 2001), vaikka tätä kytköstä ei mainita elokuvan tekijätiedoissa. Suosittelen tyylilajin ystäville.
[3] Toisaalta mitä minä mistään tiedän. Maailman taloudellisesti menestynein elokuvasaaga (Avengers: Infinity War ja Endgame) lienee maailman taloudellisesti menestynein elokuvasaaga siksi, että ihmiset jännittivät, tuhoaako Thanos todella puolet kaikista Marvelin supersankareista, joiden markkina-arvo lasketaan miljardeissa.
Kritiikki on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta