Tunnetaan myös nimellä: Harmagedon – Erään maailman loppu
Maa: Suomi
Genre: Elämäkerta
Ohjaus: Juha Rosma
Käsikirjoitus: Jussi Parviainen
Kuvaus: Sławomir Idziak
Leikkaus: Kristina Schulgin
Sävellys: Ralf Örn
Näyttelijät: Jussi Parviainen, Aake Kalliala, Esko Salminen, Kari Väänänen, Satu Silvo
Naapurinpoika Juska Paarma herää krapulassa parkkihallista sairaalapediltä murhattuaan rakastajansa Tarjan. Viereisessä pedissä on Tarjan poikaystävä, jonka Paarma myös on murhannut. Paarman pitäisi olla itsekin kuollut, mutta ei ole. Valkoiseen takkiin sonnustautunut mies, joka tuntuu jollain tapaa olevan perillä kaikkien kohtaloista, ojentaa Paarmalle valkoisen haulikon ja käskee Paarmaa tappamaan kaikki muutkin elämänsä ihmiset: tyttöystävät, kaverit, perheen. Kaikki.
Miksi?
Jotta Harmagedon avautuu katsojalle, on suositeltavaa tuntea Jussi Parviaisen elämää, näytelmiä ja ennen kaikkea hahmo Juska Paarma. Kyseessä on siis Parviaisen kolmen näytelmän, Diletantin, Jumalan rakastajan ja Valtakunnan päähenkilö 80-luvun alusta. Näytelmissä Paarmaa ”ahistaa”. Miksi? Hän ei ole varma. Paarma on kiinnostunut kehonrakennuksesta, on sairaalloisen pakkomielteinen lihaksistaan, mikä kulminoituu Jumalan rakastajassa, kun hän puuteroi kehonsa valkoiseksi, kihartaa hiuksensa ja seisoo alastomassa upeudessaan peilin edessä imitoiden Michelangelon Daavid-veistosta. Paarmalla on tyttöystävä, jota hän rakastaa, mutta pettää tyttöystäväänsä naisten ja miesten kanssa.
Yleisen konsensuksen mukaan Juska Paarma on Parviaisen alter ego, jonka kautta Parviainen käsittelee omaa elämäänsä. Paarma on Parviaisen julkinen minä, tähtipersoona. 80-luku oli niin sanotun ”julkkiskulttuurin” ulosmarssin aikaa Suomessa, eli ihmiset saattoivat olla julkkiksia vain, koska he ovat julkkiksia. Kaikilla julkisuuden henkilöillä on julkinen kuva, imago. Yleisö muodostaa käsityksen näistä henkilöistä tämän imagon avulla. Erään legendan mukaan Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin sanoi patsastaan katsellessaan, että tuo en ole minä, se on Stalin.
Juska Paarma on Parviaisen Stalin. Imago, joka on muodostunut legendaksi, joka elää oma elämäänsä. Parviainen on itse kuvaillut Paarmaa persoonansa luovaksi puoleksi, tietynlaiseksi muusaksi, jolla on kauhea hönkä päällä näytellä, kirjoittaa, ohjata ja niin edelleen. Dramaturgi Parviaisen writer’s block on yksinäisyyden tila, jossa hän on ilman Juska Paarmaa. Tilanteen huvittavuus on siinä, että Juska Paarma on täysin Parviaisen oma luomus, mutta kiitos hänen häikäilemättömyytensä käyttää oman elämänsä tapahtumia Paarman polttoaineena, kukaan ei oikeastaan enää voi käsittää, että missä määrin Paarma edustaa Parviaista tai milloin Parviainen on Paarman roolissa. Kyse on oman identiteetin ja minuuden hukkumisesta julkiseen imagoon ja rooliin, jota julkinen henkilö näyttelee.
Haulikon saatuaan Paarma vaeltaa elämänsä ihmiset läpi toteuttaen viimeistä tehtäväänsä ennen kuin voi itse kuolla. Vai pitäisikö sanoa, että hänet voi tappaa? Parviainen on itse sanonut, että Paarma ja Valtakunta-näytelmä kaatui lopulta hänen omaan mahdottomuuteensa, eli 80-luvun villien vuosien työtaakka kävi liian raskaaksi. Jumalan rakastajassa Paarmaa esitti Kari Väänänen, joka esittää elokuvassa myöskin Paarmaksi esittäytyvää Hili-Bili Huotarin ystävää. Oliko siis tarpeellista tehdä elokuva paisuneen alter egon ja häntä ympäröivien hahmojen kuolemasta, kun omat voimat tämän vaihtoehtotodellisuuden pyörittämiseen ehtyivät? Päätös tappaa oma alter ego ja kolmen näytelmän päähenkilö ja sitä ympäröivä todellisuus on juuri niin itsekeskeinen ratkaisu, kuin Parviaisen kaltaiselta mieheltä voi odottaa.
Harmagedonin suurin vetovoima on eittämättä Parviaisen röyhkeydessä ja karismassa. Harmagedon on yhtä häikäilemätön ja ehdoton kuin luojansa, jolla elokuvanäytöksen jälkeisessä Q&A:ssa ei ollut mitään ongelmia kutsua Jörn Donneria, Suomen merkittävimpiä kulttuurivaikuttajia, julkisesti vanhaksi kyrväksi. Harmagedon ei anna katsojalle mitään muuta mahdollisuutta kuin uppoutua Juska Paarman maailmankuvaan, jossa kaikki muu on vain hänen jatkettaan, eikä näin ollen sivuhahmoja kohtaan tunne minkäänlaista empatiaa. Tässä perverssissä egoismissa ja yksiulotteisuudessa on jotain suunnattoman vilpitöntä ja vapauttavaa.
Paarmaa ympäröivän todellisuuden tuhoaminen on häkellyttävän helppoa. Miehet ovat ahdistuneita tylsimyksiä ja naiset kiehnäävät kukin vuorollaan pylly pystyssä kehuen ja kerjäten Paarman jumalaista mulkkua. Paarma (vai Parviainen?) seuraa elämänsä sivuroolien esittäjiä täysin välinpitämättömänä, kunnes vaivautuu teloittamaan heidät. Ainoana poikkeuksena on Aake Kallialan upea ja härski Hili-Bili Huotari, Paarman sidekick, jonka intressit liikkuvat viinanjuonnin ja paskanpuhumisen välisessä maastossa.
Harmagedonissa on toki myös vikansa. 12 päivässä kuvatussa ja 71 minuuttia pitkässä egotripissä on ikävähkö opiskelijaelokuvan maku, mikä toisaalta lisää elokuvan camp-arvoa, kun tuomiopäivän spurgun tavoin Paarma hiihtää nahkatakissaan pitkin Helsingin katuja. Puolalaisen Sławomir Idziakin kuvaus, ja käsinmaalatut kameranlinssit, jotka antavat taivaalle vuoron perään paahtavan ja jäisen helvetin vaikutelman luovat Harmagedonille ainutlaatuisen visuaalisen ilmeen. Musiikkipuolella Harmagedon on vastuussa yhdestä kaikkein hienoimmista ratkaisuista, eli Kake Randelinin Tarja-kappaleen käytöstä. Ottaen huomioon Tarjan elämäniloisen rakkauden kaipuun kepeyden yhdistettynä Harmagedonin raiskaavaan eksistentialistiseen ahistukseen, tuo kuvan ja äänen kombo on ristiriitaisin ja maukkain, joka suomalaisessa elokuvassa on nähty.