Härkätaistelun tragedia

Emmi Ketonen, heinäkuu 2026, nro 2

Härkätaistelu on inspiroinut elokuvantekijöitä kautta aikojen. Jo 1896 Madridissa kuvattiin lyhyt tallenne Arrivée des toréadors. Nimikin sen kertoo, että tällä historiallisella videopätkällä ei suinkaan kuvata härkiä – vaan härkätaistelijoita. Elokuvataiteelle härkätaistelu on alusta alkaen ollut henkilöitynyttä; matadorien urheutta ja taidokkuutta on palvottu kameran välityksellä. 

On ymmärrettävää, miksi härkätaistelu kiehtoo elokuvantekijöitä. Taistelu on kohtalonleikkiä, jossa ihminen ja härkä kohtaavat kasvokkain. Espanjalaisrunoilija Federico García Lorcan sanoin: ”Härkätaistelijalla on tietty liikeratansa, härällä omansa, ja näiden kahden radan välillä sijaitsee vaaranpaikka, jonka keskipisteessä on se hirveä uhka että voi kohdata kuolemansa.”

Sorjan härkätaistelijan ja pullean härän asetelma areenan keskellä on näennäisen epätasainen. Niinpä lopputaistelusta matadorin elegantteine eleine ja sulavine siirtoine muodostuu teatraalinen show, joka haiskahtaa myskiltä ja testosteronilta.

Niin kuin Espanjan sisällissota myös härkätaistelu on kiehtonut ulkomaalaisia Espanjan-kävijöitä. Elokuvia on kuvattu moniaalla, pääosassa joko fiktiiviset hahmot tai todelliset taistelijat, kuten vaikkapa Adrien Brodyn esittämä Manolete (1917–47) samannimisessä elokuvassa. Oma historiansa onkin Manoleten (2011) kaltaisilla ”espanjalaistetuilla” (españolada) härkäelokuvilla, joita on tehty Hollywoodia myöten. Aihetta on tutkinut muun muassa italialainen Silvia Caramello.

Kirjallisuuden puolella espanjalaisesta härkätaistelusta on kirjoittanut tunnetusti etenkin Ernest Hemingway teoksissaan Ja aurinko nousee (The Sun Also Rises, 1926, suom. Jouko Linturi) ja Kuolema iltapäivällä (Death in the Afternoon, 1932, suom. Tauno Tainio). Esikoisromaanissaan Ja aurinko nousee Hemingway kuvasi ”kadotetun sukupolven” kokemaa merkityksettömyyden tuntua, jolle vastakohdan loivat uhmakkaat härkätaistelijat: ”Vain härkätaistelijat elävät elämänsä täyteen, ei kukaan muu.”

Härkätaistelijoita, etupäässä entisiä ja loukkaantuneita, on nähty myös Pedro Almodóvarin elokuvissa. Matadorissa (1986) tappamisen himo ajaa entisen härkätaistelijan sarjamurhaajaksi, ja Puhu hänelle -elokuvassa (2002) härkätaistelijan kohtalokas loukkaantuminen punoutuu osaksi traagisen kaunista juonikudelmaa.

On härkätaistelijoiden ja yleisemminkin espanjalaismiesten machoilulle osattu naureskellakin. Näyttelijä Penélope Cruzin esikoiselokuvan Kinkkua, kinkkua (1992) äärellä saa hykerrellä surkuhupaisalle toilailulle, jossa pääosassa ovat kaksimieliset vitsit lihan himosta.

Hiljaisuus on hetkissä (2024) on sen sijaan katalaaniohjaaja Albert Serran vakava ja dramaattinen dokumenttielokuva, jossa seurataan matadori Andrés Roca Reyn (s. 1996) ja tämän taustajoukkojen valmistautumista härkätaisteluun, itse taistelua areenalla ja siitä palautumista. Automatkan ja hotelliyön jälkeen sama toistuu uudelleen, kaupunki vain vaihtuu välissä. 

Vaikka elokuvaa on kuvattu kolme vuotta, lopputulos tuntuu rullaavan yhtenäisenä pätkänä. Kamera seuraa perulaista Roca Reyta Espanjan-kiertueella. Härkätaistelijana hän on yksi maailman palkituimpia ja suosituimpia. Roca Reyn suvulla on pitkä historia härkien parissa. 

Artur Tortin kamera kuvaa härkätaisteluareenaa niin, ettei ihmisiä katsomossa juurikaan nähdä. Yleisö on läsnä vain ääninä. 

Muualla kamera vierailee muun muassa härkätaistelijoiden ”keikkabussin” sisätiloissa ja hotellihuoneessa, jossa matadori puetaan perinteiseen kostyymiinsa. Kohtaus on hiljainen ja seremoniallinen. Pukeminen on esitetty viivytellysti ja pikkutarkasti. 

Härkätaistelijoiden työ on rituaalista. Se toistuu joka kerta samalla hartaudella, samoin seremoniallisin elkein. Toisaalta työ on äärimmäisen vaarallista, ja käsikirjoitus voi muuttua milloin tahansa. Tästä todistavat useat dokumentin kohtaukset, joissa matadorilta lähtevät jalat alta tai hän jää loukkuun härän sarvien ja areenan laidan väliin. 

Dokumentin kuvaamasta Roca Reysta erityisen hyvän kohteen tekee hänen ilmeikkyytensä. Matadorin tapoihin kuuluu härän härnääminen ja käskyttäminen. Roca Rey vääntelee erityisesti suutaan kohdatessaan härän. Nuoren miehen suhtautuminen härkää kohtaan näyttäytyy jopa intohimoisena, kohtaaminen intiiminä. Olentojen katseet kohtaavat ja taistelusta muodostuu koreografia.

Vaikka areenalla onnistumiset ilahduttavat ja huojentavat myös matadoria itseään, edes areenan ulkopuolella Roca Reyn huulilta ei juuri hymyä irtoa. Nuoren miehen kasvoilta paistaa lähtökohtaisesti kopeus, vaikka areenalla ilme olisikin täynnä tunnetta ja intensiteettiä. 

Hemingway kirjoittaa: ”Matadori elää joka päivä kuoleman kanssa, ja siksi hänestä tulee hyvin etäinen; hänen etäisyytensä mittana on tietysti hänen mielikuvituksensa mitta, ja aina taistelupäivinä ja viimein koko loppukauden hänen mielessään on jotakin etäistä, jonka voi melkein nähdä. Se on kuolema, eikä kuoleman kanssa voi olla tekemisissä joka päivä, kun tietää joka päivä että se voi tulla, ilman että sellainen jättää mieheen leimansa.”

Vaikka en jokaista Hemingwayn luettelemaa ylistyssanaa uskokaan, tästä olen vakuuttunut. Härkätaistelijat kiehtovat henkilöinä eivät vain taitojensa vaan myös uhmakkuutensa, psykologiansa ansiosta. 

Kun maestro jätetään illalla hotellille, kamera kuvaa, miten ilmapiiri autossa vapautuu. Areenalla muut ylistävät matadoria kuin valtiasta, mutta kun mestari ei ole paikalla, alamaisetkin uskaltavat analysoida mennyttä tilannetta avoimemmin. Vaikuttaa siltä, ettei matadorille sovi tunnustaa läheltä piti -tilanteita, vaan on parempi pönkittää hänen egoaan ja itsevarmuuttaan. 

Elokuvan katsominen on vaikeaa, koska siinä kuvataan eläinten kärsimystä, kipua ja hidasta kuolemaa. Areenalla kaikki tämä tehdään vain katsojien viihdyttämiseksi. 

Kyse on pitkästä perinteestä, ja se näkyy niin matadorien vaatetuksessa kuin elkeissä. Lajia on vaikea uudistaa, vaikka hienoisia sääntömuutoksia onkin vuosien varrella nähty. Esimerkiksi 1900-luvun alusta lähtien pikadorien alla seisovat hevoset on suojattu peto-nimisillä patjoilla, jotta eläimet välttyisivät tulemasta vauhkoontuneen härän suolistamiksi. Silti suojavarusteetkaan eivät estä hevosia loukkaantumasta.

Olen tavallaan iloinen siitä, että Albert Serran elokuvan myötä härkätaisteluperinne on saanut arvokkaan tallennuksen, sillä koska lajin raakuus on ilmiselvää, perinteestä olisi korkea aika luopua. Yksikään eläin ei ole ansainnut tuollaista kärsimystä ja kuolemaa. Samaa mieltä on 77 prosenttia espanjalaisista. Tosin viime aikoina lajin renessanssia on povattu jälleen.

Härkätaistelu mielletään erityisen espanjalaiseksi lajiksi, vaikka aivan koko maata perinne ei ole tavoittanut tai sitouttanut. Laji tuntuu istuvan sulavasti katoliseen uskoon ja espanjalaiseen kuolemankulttuuriin, tai kuten Hemingway toteaa: ”Kaksi tekijää on tarpeen, jotta jokin maa rakastaisi härkätaisteluja. Toinen on, että härät on kasvatettu siinä maassa ja toinen, että kuoleman pitää kiinnostaa ihmisiä.” Ja kuolema kiehtoo parhaiten siellä, missä se ei ole päivittäinen uhka.

Härkätaistelu on puhdasta tragediaa. Se kuuluu lajin luonteeseen, ja siksi perinne seisoo edelleen vahvasti jaloillaan. Kuolema tulee väistämättä jokaiselle, siksi eläinten oikeuksien puolustajien on ollut vaikea taistella yleisiä käsityksiä vastaan.

Vaikka nyt nostankin tikunnokkaan lajin irvokkuuden ja epäeettisyyden, se ei tarkoita, että elokuva tekisi samoin. Päinvastoin Hiljaisuus on hetkissä on hyvinkin esteettinen näkemys lajista ja sen hengestä. Kyse on loppujen lopuksi yksilösuorituksesta, mies vastaan härkä, ja siinä suhteessa elokuvan kuvaus on loistavaa. Kaikki ylimääräinen on suljettu ympäriltä, Roca Rey näkyy yksin näyttämöllä.

Elokuvan suomenkielisessä nimessä on päädytty puhumaan hiljaisuudesta, kun alkuperäinen nimi Tardes de soledad, sanatarkasti Yksinäisyyden iltapäivät, viittaa Hemingwayn teosnimen tapaan siihen tiettyyn aikaan päivästä, kun aurinko vielä paahtaa areenan hiekkaa mutta varjot jo pitenevät. Virgén de la Soledad, Yksinäisyyden neitsyt, on myös härkätaistelijoiden suojeluspyhimys.

Yhtenä elokuvan esikuvana voisi pitää espanjalaisen Carlos Velon dramatisoidumpaa dokumenttielokuvaa Torero (1956), joka kuvaa härkätaistelija Luis Procunan (1923–95) elämää ja työtä. Procunan suuhun on pantu myös repliikki: ”Mitä lähemmäksi h-hetkeä saavutaan, sitä yksinäisemmäksi tunnen itseni.” 

Toisin kuin Velon Torerossa Serran ratkaisu on karsia spektaakkelin tuntua leikkaamalla yleisö pois kuvasta. Äänimaisemasta puuttuu mahtipontinen musiikki ja yleisön mylvintä. Areenalla näkyvät vain mies ja härkä, paikoin likipitäen hiljaisuudessa.

Hiljaisuus on toki osa matadorin yksinäisyyttä. Pysähdykset, tauot ja hiljaisuudet luovat härkätaistelun rytmiä. Perulaiskirjailija Mario Vargas Llosa kirjoittaa hiljaisuudesta, joka on ominaista etenkin Sevillan Maestranza-areenalle: ”Tavallisesti hiljaisuus on melun vastakohta; mykkyyttä, jossa sanat, huudahdukset, kiljaisut ja hengähdykset katoavat, auditiivista tyhjyyttä. Mutta Maestranzalla hiljaisuuden hetket ovat kommunikaation ylin muoto [– –].”

Hiljaisuus ei kuitenkaan joka hetkessä ole kunniaksi taistelijalle. Yleisöltä odotetaan suosionosoituksia, mutta mikäli esitys ei herätä tunteita, hiljaisuus voi olla matadorille musertava. Yleisön vaativuus välittyy tämän kasvoilta. 

Aivan kuten flamencolta myös härkätaistelulta vaaditaan duendea, henkeä. Lorcan mukaan esityksen ei ole tarkoituskaan viihdyttää yleisöä vaan panna katsojat kärsimään. Härkätaistelun kolme osaa, tres tercios, muodostavat tragedian. Härän kuolema on näytöksen katarttinen päätös.

On kenties oletettavaa, että näin dramaattisesta lajista kertovassa elokuvassa on omat dramaattiset hetkensä. Roca Reyn elämässä dramaattisimmat hetket nähtiin kuitenkin vasta elokuvan julkaisun jälkeen. Härkätaistelija haavoittui vakavasti viimeksi Sevillan Maestranza-areenalla 23. huhtikuuta 2026, kun iltapäivän viides härkä onnistui syöksemään sarvensa matadorin oikeaan reiteen juuri ennen kuoliniskua. 

Roca Reyn jalkaan jäi noin 35 sentin levyinen haava, joka vaurioitti reisilihaksia. Lajin historiassa loukkaantumisilta ei ole ennenkään vältytty, mutta nykypäivänä vauriot eivät ole yhtä kohtalokkaita. Nykylääketieteen ansiosta loukkaantunut härkätaistelija saattaa palata, kuten Roca Reyn tapauksessa, muutamassa viikossa takaisin areenalle.

Matadorin työhön sisältyy ilmeisiä vaaroja, mutta on selvää, että yleensä näytöksessä kuolee härkä, ei ihminen. 

Hiljaisuus on hetkissä voitti Kultaisen simpukan San Sebastiánin elokuvajuhlilla vuonna 2024, minkä jälkeen espanjalaislehti La Vanguardia nimesi sen kaikkien aikojen parhaaksi härkäelokuvaksi. Samoin elokuva nappasi parhaan dokumenttielokuvan Goya-palkinnon 2026.

Tardes de soledad, 2024. Espanja, Ranska, Portugali. 125 min. 1.85:1.

Tuot. Pierre-Olivier Bardet, Luis Ferrón, Marta Lacima, Pedro Palacios, Ricard Sales, Joaquim Sapinho, Albert Serra, Montse Triola, Marta Vieira Alves, Ohj. Albert Serra, Käsikirj. Albert Serra, Kuv. Artur Tort, Leik. Albert Serra, Artur Tort, Säv. Ferran Font, Marc Verdaguer, Pääos. Andrés Roca Rey, Roberto Domínguez, Francisco Manuel Durán, Manuel Lara, Antonio Gutiérrez, Francisco Gómez