Kun tuntuu, että kaikki toisen maailmansodan aiheet on jo kaluttu kauan aikaa sitten läpi, saa huomata, kuinka ohjaajaksi paluun tekevä Mel Gibson löytää vielä ikivanhasta sotaelokuvagenrestä uuden näkökulman. Maailmamme tarvitsee poikkeustilanteissa poikkeuksellisia esikuvia. Hacksaw Ridge – aseeton sotilas kertoo tarinan aseistakieltäytyjäsotilaasta, Desmond Dossista. Hän toimi toisen maailmansodan aikaan Okinawassa lääkintämiehenä, ja pelasti kymmenittäin haavoittuneita rintamalla.
Narratiivi käsittää lähes kokonaan tämän Andrew Garfieldin esittämän Dossin nuoruuden aloittamalla aina lapsuudesta asti, jossa alkoholin kanssa läträävä ensimmäisen maailmansodan veteraani-isä on ankara kaksospojilleen. Erään nahistelun jälkeen Desmond lyö veljeään tiilellä päähän, ja on lähellä tappaa hänet. Toisessa myöhemmin nähtävässä takaumassa hän pelastaa äitinsä humalaisen isänsä kynsistä, joka riehuu olohuoneessa ladatun aseen kanssa. Nämä tapahtumat ovat muovanneet hänestä aseistakieltäytyjän, vaikka hän isänmaallinen mies tahtoo ollakin henkeen ja vereen.
Asetelmistaan huolimatta Hacksaw Ridge ei suinkaan keksi pyörää uudestaan. Se käyttää muun muassa Full Metal Jacketista (1987) hyväksi todettua armeijan koulutusvaihetta hyvin hyödyksi. Näin hahmojen annetaan kasvaa yhdessä, jotta heidän kokemansa sotahelvetti myöhemmin tuntuu riipaisevammalta. Ratkaisu on oivallinen osoitus siitä, kuinka kokonaisuus kannattaa rakentaa hahmojen kautta. Armeija-aika ei kevennyksen nimissä unohda hölmöä huumoria, joka kaiken simputuksen ohella on elokuvan virkistävintä antia. Hahmoista eniten koomista helpotusta tuo alasti kasarmilla juoksenteleva itseään miltei alfaurokseksi tituleeraava alokas, joka on kuin yhdistelmä modernia treenattua lihaskimppua, Clark Gablea ja Errol Flynnia. Roolijako on muutenkin elokuvan vahvinta antia.
Aseettomana sotilaana armeijaan värväytyvä Doss sen sijaan saa kapiaisten vihat päälleen, ja hänestä yritetään päästä eroon monin keinon. Mukilointia ja simputusta on paljon, mutta mies kestää kurimuksen. Hän ei myöskään tämän vuoksi pääse omiin häihinsä, joka saattaa ainakin joidenkin katsojien sydämen särkeä.
Tässä lienee yksi syy omaan vakaumukseeni, joka on niin ikään ase- ja armeijavastainen. Itse en kestäisi ryhmäkuria. Sosiaalisten taitojeni heikkouden vuoksi joutuisin vielä Dossiakin huonompaan asemaan kasarmilla, joka saisi mielenterveyteni romahtamaan kuin pörssikurssit karanteeniaikana. Toiseksi mielestäni elämä on pyhä, vaikken Dossin tapaan tätä Raamatun sanaan perustakaan. En kuitenkaan voisi koskaan riistää toisen henkeä. En myöskään lähtisi rintamalle pelastamaan muita, jotka isänmaan nimissä toteuttavat murhaa. Täytyy muistaa, että sotaan vaaditaan aina kaksi osapuolta, joiden kummankin tulisi saada tasapuolinen kohtelu niin elokuvissa kuin todellisuudessa. En voi lähteä rintamalle, koska en tiedä, minkä puolesta taistelen.
Palataan kuitenkin takaisin luotiakin nopeammin siihen, että lopulta sotaoikeudessa Dossille annetaan oikeus taistella rintamalla ilman asetta. Nostan hänelle hattua. Itse en moiseen lähtisi. Tästä päästään lentäen ristiriitaiseen viimeiseen näytökseen, joka on väkivaltainen loppukiri sodan aidossa kurjuudessa. Tässä kohtaa meininki muistuttaa enemmän Pelastakaa Sotamies Ryanin (1998) kaltaista jykevällä paukkeella, verellä ja ruudin hajulla hengensalpaavaa toimintakohtausta, joka naulitsee katsojansa tuoliin. Loppupeleissä Hacksaw Ridge on taattua ylisentimentaalista Gibsonia gorella kuorrutettuna. Se on ankara, tunteisiin vetoava ja otteessaan pitävä. Aivan viimeiset kuvat nostavat korniusmittaria korkeammalle, vaikka mihinkään Braveheart – taipumattoman (1995) kaltaiseen huippuun ei ylletä.
On silti pakko nostaa hattua Gibsonille siinä kohtaa, kun Doss on minuuttikaupalla pelastanut sotilaita ja viimeisillä voimillaan pääsee takaisin kotipesään, josta hänet dramaattisesti nostetaan paareilla helikopterin matkaan. Yllättäen tämä loppu tulee puun takaa, vaikka kestoa filmillä on rapeat kaksi tuntia. Näyttääkin siltä, että Gibson on lopun kanssa joutunut tekemään kompromisseja, koska väkivaltaisten käänteiden seassa näytetään japanilaisten paniikkia ja heidän johtajansa tekemässä seppukua. Kohtaus viittaa siihen, että alun perin myös vastapuolen näkökulmaa olisi haluttu enemmän mukaan, mutta se on leikattu aikaongelmien vuoksi pois. Ottakaa kuitenkin huomioon tämän olevan vain minun mielipiteeni, koska alkuperäinen käsikirjoitus noudattaa hyvin vahvasti elokuvan lopullista rakennetta. Onkin hyvin mahdollista, että japanilaisten näyttäminen lopussa on vain Gibsonin tapa inhimillistää demonisoituja Nipponin sotilaita, jotka pahimmissa kohdissa kiduttavat amerikkalaisia raa’asti.
Oli miten oli, elokuva on synninpäästö. Kuten joku minua viisaampi on todennut: Hacksaw Ridge on elokuva, jonka ansiosta Hollywood antoi Mel Gibsonille menneet vuodet anteeksi. Se toden totta on kuin Desmond Dossin morfiinipiikin kaltainen helpotus sekoiluistaan muistettavan Gibsonin uralle.
Nähtäväksi kuitenkin jää, miten verinen Mel päättää toisen mahdollisuutensa käyttää hyödyksi. Huhut kertovat, että luvassa on kiivaan kärsimysnäytelmän Passion of the Christin (2004) jatko-osa, jossa Jeesus sitten nousee haudastaan. Myös Hurjan joukon (1969) uusintaversio on päästetty esituotantoon! Elämme lopun aikoja.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.