Moottoripyöräkerhoista on tullut osa populaarikulttuuria. Viimeistään Sons of Anarchy (2008-2014) –televisiosarjan myötä näitä nykyajan lainsuojattomia on kuvattu myönteisemmin. Aiemmin lähes myyttisiä hahmoja olleet järjestäytyneet rikolliset ovat nyt iso osa viihdeteollisuutta. Vielä 60-luvulla heidät tahdottiin kuvata paljon sensaatiomaisemmin. Roger Cormanin halpatuotantojen ansiosta etenkin Helvetin enkelit kipusivat kulttimaineeseen.
Hell’s Angels 70 – Helvetin enkelit iskevät -pätkän takakansi kertoo, että näistä miehistä äitisi varoitti sinua. Tällaista filmihullua tuollainen iskulause hymyilyttää suuresti. Filmi ajaakin biker-genren eksploitatiivisella aallonharjalla vielä Cormanin tuotoksiakin röyhkeämmin. Myös Asfaltinrypistäjät-nimellä kaahaavaa leffaa väitetään väkivaltaiseksi ja ahdistavaksi. Nyt kysytään miehen mittaa ja pyörän kestävyyttä!
Onkin ilahduttavaa huomata, miten homma polkaistaan käyntiin vailla juonen häivää. Pakokaasunkatkuisessa meiningissä kaksi Salem Witches Boston –moottoripyöräkerhoon kuuluvaa veljestä päättää soluttautua Oaklandin Helvetin enkeleiden jaostoon. He ehdottavat Caesar’s Palace -kasinon ryöstöä. Soluttautumiseen käytetään huolellisesti aikaa, kun tarina ei etene juuri minnekään. Kuvausryhmä kuvaa lähes dokumentaarisin ottein näiden oaklandilaisten möllien sekoilua. He muun muassa ryyppäävät estotta ja kiusaavat ihmisiä puhkomalla näiden autojen renkaat haulikolla.
Alun parhaimpiin hetkiin lukeutuvassa kohtauksessa yksi näistä prosenttikerholaisista lentää bensalla kulkevan hevosensa selästä ja satuttaa polvensa. Hätiin kutsutaan heimon oma lääkäri, joka tuo hänelle kylmän bissen lievittämään häpeää ja asfaltti-ihottumaa. Vain hetkeä myöhemmin surrutteleva liivijengi aiheuttaa lisää paheksuntaa pienessä tuppukylässä, ajamalla jalkakäytävillä ja keulimalla esikaupunkialueella. Juoneton kaahaaminen jatkuu ja jatkuu, kun toinenkin näistä mölleistä kaatuu pyörällään, ja hänen naisystävänsä nauraa tilanteelle estotta. Tuohtunut kiukkupussi päättää myydä naisensa toiselle jengiläiselle tupakka-askista – näyttääkseen ettei hänelle naureta!
Ennen kasinokeikkaa pidetään vielä bileet kerhotalolla, jonka kattoa koristaa hakaristilippu. Taustalla kuultava kevyt kitarointi ja 60-luvun disko eivät sovi kuvastoon. Juhlat saavat ikävän lopun, kun jengiläiset alkavat tapella keskenään. Meininki yltyy niin rajuksi, että kaasugrillikin heitetään ikkunasta läpi. Rähinähenki on saatu päälle ja diskoilu nakataan grillin tapaan romukoppaan.
Väkivaltaisen illan päätteeksi jatketaan krapulan voimin kohti aamunkoittoa. Lieneekin hyvä mainita, että helpon rahastuksen tapaan elokuvassa oikeasti ajetaan paljon prätkillä. Nämä miehet, joista äitisi varoitti, ovat myös niin kovia tyyppejä, etteivät he käytä kypäriä, kun taustalla soiva köyhän miehen The Beatles ja kikkelinvenytyskitarointi vievät köörin kohti Vegasin syntisiä katuja.
Jostain mainitsemattomasta syystä pysähdytään vielä kerran rähisemään ja sotkemaan paikkoja. Tässä kohtaa olen entistä vakuuttuneempi, että tälle porukalle on annettu koppa kaljaa kuvauspalkkioksi. Tähän saadaan vahvistus, kun yksi näistä kiusankappaleista kantaa olallaan sellaista. Jostain syystä yhdellä heistä on mukana trumpetti, jota hän soittaa ivallisesti sheriffin saapuessa pysäyttämään vandalismin. Taustalla joku porukasta jahtaa hanhea kuralammikossa. Meininki on niin absurdia, että sitä on vaikea ottaa enää vakavasti, jos se vakavaa on edes milloinkaan ollut.
Noin puolen tunnin sekoilumaratonin jälkeen päästään vihdoin näyttämään odotettu kasinon ryöstäminen, johon oikeita Helvetin enkeleitä ei tietenkään oteta mukaan. Toimittaja Nikkisen kanssa aiheesta käymäni keskustelun perusteella noissa paikoissa on kallista kuvata, eikä sinne kannata viedä mitään möllilaumaa riehumaan. Meininki tasoittuukin ikävästi pääjuonen ja kasinon ryöstävien veljesten saadessa enemmän ruutuaikaa. Lisäksi kohtaus on yhtä nopeasti ohi kuin vegasilaisen taikurin silmänkääntötemppu.
Kusetuksen kohteeksi joutuneet Oaklandin öykkärit kuitenkin pääsevät hetkessä jyvälle veljesten suunnitelmasta, joka johtaa kovasti mainostettuun hurjaan takaa-ajoon aavikolla. Helvetti päästetään irti, kun kunnon neowesternin tapaan aavikolla ajetaan niin, että hiekka pöllyää olohuoneen sohvalle asti. Kohtausta terästää jälleen sopimaton pilipalimusiikki, joka kuulostaa pienen pojan soittamalta viidakkorummulta yhdistettynä aasialaiseen huilupuhalteluun.
Pahoittelen teille juonen täysimittaista perkaamista yhtä paljon kuin Helvetin enkelit on laillisesti toimiva organisaatio. Joten hypätään hetkeksi ajatusleikkiin, jossa tämä elokuva on muutakin kuin törkyä katsojansa valmiiksi väsyneille silmille. 60-luvun yhdysvaltalaista ilmapiiriä voi syystäkin pitää tulehtuneena. Ajan politiikka ajoi kommunismiuhan turvin nuoria lomamatkalle Vietnamiin, josta kotiin tultiin ruumispussissa tai mieli riekaleina. Tässä mielessä Helvetin enkelit on helppo nähdä anarkistisena vastalauseena tuolle politiikalle, jossa yksilön vapaus riistetään kuin tikkukaramelli pienen lapsen kädestä. Räyhäjengin toiminnan trendikkyyden vertauspohjana on myös saman ajan hippiliike, joskin näitä liivijengiläisiä ei kiinnostanut paskan vertaa rauha tai rakkaus.
Palataan todellisuudesta toiseen sellaiseen, ja pidemmittä löpinöittä kerrottakoon vielä, että elokuvan ohjanneen Lee Maddenin filmografiasta löytyy muitakin herkkupaloja hotkittavaksi. Esimerkiksi Donald Pleasancen tähdittämä eläinkauhuelokuva Yösaalistaja (1978) korostaa Maddenin monipuolisuutta.
Itseoikeutetusti tässä kohtaa on vielä pakko mainita, että Helvetin enkeleiden silloinen johtaja, Sonny Barger, kertoo tällaisten elokuvien lianneen kerhon maineen. Hän pitää niiden kuvaamaa motoristijengiä liioiteltuna, vaikka he saivatkin rahaa ja mainetta niissä mukanaolosta. Kulttimaineen saavuttaneen jengin toki tuntevat kaikki ja se on lähes synonyymi rikolliselle moottoripyöräjengille. Myöhemmin mainetta on yritetty puhdistaa muun muassa siten, että Vancouverin osasto on jouluisin jakanut köyhille lapsille lahjoja. Barger on myös esiintynyt juurikin alussa mainitsemani Sons of Anarchyn muutamassa jaksossa.
Muistakaa kuitenkin, että nämä tyypit hakkasivat Hunter S. Thompsonin. Yhtä kaikki, kyseessä on silti VLMedian tärkein julkaisu. Kanteen, iskulauseisiin ja myytävyyteen on muutoinkin panostettu ilahduttavan paljon. Olisi poikaa, jos lafka julkaisisi lisää genreen kuuluvia kadonneita helmiä. Tosin maratonkatseluna tällainen setti saattaisi viedä mielisairaalaan.
Teksti on kirjoitettu VLMedian toimittaman arviokappaleen pohjalta.