Night Visionsin dokumenttikattaus on harvinaisen kovatasoinen vuonna 2019 festivaalin tuhon jälkeen. Se kattaa niin mieltä kutkuttavan tarjonnan mystisistä kuolemista ja kuolemattomista elokuvamontaaseista, että koin sen enemmän mahdollisuutena kuin uhkana. Tämä ennakko käsittää festivaalilla näytettäviä dokkareita, joiden katsominen on mielestäni erittäin suotavaa.

Kiistanalaiseen ohjaajaan tutustumisesta on hyvä aloittaa katsauksemme. Siitä on kyse Deodato Holocaustissa (2019). Dokumentin ohjaaja ja haastattelija, Felipe M. Guerra, pysyy visusti kameran takana, kun kohuja aiheuttanut kulttiohjaaja Ruggero Deodato avaa verbaalisen karkkikauppansa. Ketään muita ei haastatella ja Deodato tosiaan päästetään kaikessa brutaaliudessaan irti kuin vesikauhuinen koira. Ensinnäkään hän ei pidä kohauttaneita kannibaalielokuviaan kauhuna, mutta tässä kohtaa hypätään asioiden edelle, sillä dokumentointi kattaa kertojansa koko filmografian, mutta vain vähän henkilökohtaisuuksia, joista purevin on alussa, jolloin hän mainitsee lapsena kannattaneensa monarkiaa.

Roberto Rosselinin apulaisohjaajana aloittanut Deodato muun muassa mainitsee oppineensa elokuvan salaisuudet Sergio Corbuccilta. Hän myös kertoo, kuinka oli hänen ideansa palkata Franco Nero Djangoksi. Tällaiset anekdootit ja poiminnat ohjaajan filmografiasta rytmittävät kokonaisuuden, koska puhuvat päät loistavat poissaolollaan. Etenkin elokuvapätkät kuljettavat dokumenttia vaivattomasti eteenpäin ja ne ovat sopivan saumattomia haastattelusessioiden kanssa. Niistä herää ikävä kiinnostus katsoa elokuvia, jotka eivät välttämättä ole katsomisen väärtejä.

Pätkien välissä hauska miete koetaan salanimijupakan yhteydessä. Pseudonyymien käyttö oli Italiassa yleistä, eikä Ruggero-setäkään välttynyt tältä amerikkalaisia kosiskelevalta ilmiöltä. Hän valitsi valenimekseen Roger Rockefeller, koska se edustaa kuuleman mukaan rikkaita ja toisi sitä kautta onnea. Tällainen huvittava maininnan arvoinen kommentti on vain pieni osa kaikesta kuultavasta. Festivaalin kunniavieraana muutama vuosi sitten piipahtaneen ohjaajan juttujen tajuamiseen vaadittiin jo tuolloin paljon enemmän kuin pelkkää tulkkia. Deodato Holocaust jatkaa siitä, sillä kosolti tätä höpönlöpöä haastattelujen aikana joriseva Deodato kertoo siitäkin, kuinka hän ajautui tekemään kauhua kannibaalielokuviensa suosion jälkeen. Harvinaisen ylimielisesti ja itseriittoisesti hän väittää, että on aina löytänyt töitä, vaikka tietyt elokuvat ovat luoneet hänelle hankalan ohjaajan maineen.

Inhokkejakin käydään läpi. Varsinkaan Atlantiksen kostajat (1983) ei ollut hänen mieleensä, vaikka se filmiklippien ja omien muistikuvieni mukaan on mitä mainioin roskafilmi. Harmillisesti nämä 80-90-lukujen elokuvat lähestulkoon pikakelataan veristen kohtausten avulla läpi ja ne on käsitelty silmänräpäyksessä. Aiheen laiha käsittely toki selittynee sillä, etteivät tuotantoarvot tai ohjaajan arvostus niitä kohtaan olleet mitenkään järeän suuria. Loppupään tuotannostakin voi kuitenkin poimia sellaisia kummallisuuksia kuten tappavasta puhelimesta kertovan elokuvan Kauhu kintereillä (1988).

Yllätyksettömästi dokumentin suosikkiaiheeksi muotoutuu Cannibal Holocaust (1980), jonka ympärille muodostuneita legendoja tutkitaan niin tarkasti, että Deodato pahoittaa kuvausten lopussa mielensä ja alkaa rähistä kameralle näkemyksistään kuolemasta. Jungle Holocaustia (1977) suurena seikkailuna pitävä ohjaaja antaa itsestään tässä kohtaa liki pelottavan kuvan – jättäen katsojan miettimään, mitä elokuvien kuvauksissa on todella tapahtunut.

Festareilla myös nähtävä Fulci for fake (2019) sen sijaan tahtoo selvittää juuri sen, mitä todella tapahtui. Dokumentin ohjaajan häärinyt Simone Scafidi on selkeästi intohimoinen elokuvaharrastaja. Hän dokumentoi henkilökuvan väkivaltaviihteen italialaisesta kummisedästä, Lucio Fulcista. Genretietäjille kyseessä on matka, jonka aikana uutta kieltä ei opita, vaikka puoleentoista tuntiin mahtuukin muutamia maininnan veroisia aiheita. Arkistomateriaaleista, yleisestä patsastelusta, kauniista sanoista ja puhuvista päistä koostettu Fulci for fake on Scafidin rakkaudenpurkaus ohjaajalle, joka ei väittämän mukaan eläessään saanut asianmukaista tunnustusta. Pohjustuksena mainitaan seikka, joka on helppo niellä – jos Fulci olisi kuollut vuonna 1966, kukaan tuskin muistaisi häntä tänä päivänä. Dokumentti raapiikin kasaan nopean läpileikkauksen kohteensa filmografiasta, joka kattaa monipuolisesti lukuisia genrejä, seksikomedioista spagettiwesterneihin ja sieltä ohjaajan bravuuriksi muodostuneeseen kauhuun.

Hyvin ristiriitaiseksi piirtyvä Fulci on dokumentoijalle lähes jumalainen hahmo, joka on yhtä aikaa avarakatseinen kuin myös sovinisti, kommunisti, misantrooppi ja katolisen kirkon vastustaja. Fanien kanssa yhteisen sävelen kulta-ajallaan löytäneen Fulcin ansioluettelo on täynnä mestarillisia pienen budjetin kulttiklassikoita, joita kaikkia yhdistää hänen useat tosielämässä kokemansa tragediat. Väitetään, ettei hän koskaan toipunut vaimonsa kuolemasta, joka johti brutaalien teosten syntyyn. 70-luvun lopussa gore-elokuvat täysin haltuunsa ottanut hitaan väkivallan maestro kerää jatkuvasti puhuvilta päiltä ylistyssanoja. Kameran eteen jutustelemaan ovat tulleet hovisäveltäjä Fabio Frizzi, Fulcin hyväksi ystäväksi tituleerattu näyttelijä Paolo Malco, sekä monet muut. Itse Scafidi olisi mielestäni saanut pysyä kameran takana. Väkinäiset surrealismia hakevat lavastetut Scafidin muuttumiset Fulciksi ovat vaivaannuttavia, joskaan eivät pilaa muutoin mielenkiintoista kokonaisuutta.

Parhaita haastatteluja ovatkin veriohjaajan tyttären Camilla Fulcin haastattelut. Ratsastusonnettomuudessa loukkaantunut tytär kertoo suhteestaan isäänsä ja hänen tekemiin elokuviin. Henkilökuvaksi kokonaisuus käsittelee kiitettävän avoimesti Fulcin ihmissuhteita. Gore-setä ei mitä ilmeisimmin ollut mikään hellyyttä osoittava isä ja kahden tyttären kanssa vietetty aika ei aina ollut sitä laadukkainta. Ajankuvaan sopien poikalapsen kanssa olisi ollut mukavampaa ja sen puuttuminen jätti häpeällisen aukon, jota tyttäret eivät voineet täyttää. Myös naissuhteet käsitellään huolellisesti, vaikka näissä jutuissa pilkettä on enemmän silmäkulmassa kuin tikkuja Zombie Flesh Eatersin (1979) naisen rikkoutuneessa silmämunassa.

Lopuksi on hyvä mainita, että dokumentti jättää aidon innostuksen katsoa Fulcin tuotantoa uudelleen ja pohtia niitä syvällisemmin kuin pelkkänä väkivaltaviihteenä. Harmillisesti Fulcin alamäki ja kuolema ovat eräänlainen metafora koko nykyisen Italian genre-elokuvasta. Dokumentin kuvausten jälkeen keväällä 2019 pois nukkunut Camilla murtuu edelleen kyyneliin puhuessaan isänsä kuolemasta. Fulci for fake katsoneet kirjaviisaat voivat kertoa, tuoko se ohjaajan henkilökuvaan enää lisätietoa. Ainakin Fulcia vähemmän tunteville se on hyvä porttikonki tutustua vahvoihin elokuviin, joiden taustat eivät välttämättä ole niin pinnallisia kuin The New York Ripperin (1982) ankkaääninen naisten murhaaja voisi alkuunsa kuulostaa.

Kovinkaan hyvä portti mukavaan ihmiseen taasen ei ole The El Duce Tapes (2019). Sitä katsoessa herää kysymys, kuinka monta dokumenttia tarvitaan Mentorsista? Pari vuotta sitten ilmestynyt The Mentors: Kings of Sleaze Rockumentary (2017) lienee vielä monien muistissa, mutta nyt mennään pintaa syvemmälle. Ryan Sexton sai 90-luvulla idean taltioida kyseisen pyövelihuppuihin pukeutuvan bändin keulakuvan El Ducen (perheen kesken Eldon Hoke) edesottamuksia. Ideasta syntyi valtava määrä materiaalia, jota dokumentti suorastaan ylipumppaa. Aiheen kasaan on kursinut The Nightmare (2015) ja Huone 237 (2012) -dokkareillaan kohauttanut Rodney Ascher yhdessä David Lawrencen kanssa. Edessä on hurja sohaisu mehiläispesään. Sellainen, joka on pakko nähdä!

Aluksi onkin hyvä mainita, että Mentorsin musiikkia voinee kuvailla kamalaksi. Juuri sellaiseksi, jonka kuuluisi joutua Tipper Goren syyllistävän sormen osoittamaksi. Se halveksuu naisia, provosoi ajoittain väärällä tavalla ja kuulostaa hirveältä. Silti fanit pitävät dildoilla rumpuja paukuttavaa El Ducea hauskana huumoriveikkona, jonka juttuja ei kannata aina ottaa turhan vakavasti. Hän toisaalta uskoo rauhaisaan raiskaukseen, joka toteutetaan hypnoosin tai huumauksen avulla. Jos koet tämän loukkaavana, dokumentti tuskin on sinua varten. Uteliaalle katsojalle se kuitenkin tarjoaa kurkistuksen loukkaavien lyriikoiden taakse. On syytä myös muistaa, että tätä kaveria syytettiin Kurt Cobainin murhasta.

Arkistomateriaaleista ja haastatteluista koostetut kasettisessiot pysyvät hyvin kasassa. Lähin vertailukohde materiaalille on Todd Phillipsin oikeaan aikaan ohjaama Hated: GG Allin and the Murder Junkies (1993) –dokumentti. Sexton on niin ikään ollut juuri oikeassa paikassa kameransa kanssa. Kaikesta tällaisesta paskasta on syytä pystyä puhumaan. Elokuvan päätähti ei voinut hyvin ja tähän annetaan monia syitä. Erittäin kovasti alkoholiin menevä El Duce puhuu kameralle hyvin avoimesti lapsuudestaan ja isäsuhteestaan. Pieksentää ja raippaa tuli jatkuvasti. Sisarukset kertovat, että he pelkäsivät isäänsä kuin juutalaiset Hitleriä. Näiden juttujen kuuleminen on lähestulkoon yhtä iljettävää kuin kultainen suihku motellin vessassa.

Provosoiva vire on alati läsnä, kuten arvata saattaa. Hoken sisko kehuu veljeään arjalaiseksi komistukseksi ja aidoksi mieheksi. Vastapainoksi pyövelihuppuinen törkyturpa kertoo, ettei hän ole rasisti ja hänellä on paljon eri etnisiin ryhmiin kuuluvia ystäviä. Ristiriitaisen kuvan itsestään antava hahmo myös haluaisi rakentaa muurin Meksikon rajalle ja avaa poliittisia näkemyksiään abortista sekä ylikansoittuneisuudesta. Osa jutuista antaa hänestä paljon viisaamman kuvan, mitä ensivaikutelma lupaa. Ehkä hän ei ollutkaan mikään ääliö, jonka mainetta median luomat shokkiarvot muurasivat. Tosin hänen metodinsa ja olemuksensa olivat kuvottavia – omiaan herättämään paheksuntaa juuri Goren kaltaisten kukkahattutätien keskuudessa.

Miettikää, miten inhottavaa on, että kokonaisuus antaa jopa syyn kokea sympatiaa Eldon Hokea kohtaan. Ison alkoholiongelman kanssa painiva shokkari joutuu puliukon tavoin kerjäämään rahaa kadulla. Loppua kohden dokumentointi hankaloituu kohteensa kasvavan alkoholismin ja itsesäälin vuoksi. Ryöpytys on suurta, kun saastan kuningas nähdään syömässä hampurilaista oksennukset rinnuksillaan. Tarvitsemmeko tällaista silmillemme? Jos minulta kysytään, on se niitä avaava kokemus. Etenkin kun ajattelee Mentorsin jättämää perintöä. Nykyään raiskauksesta on tullut salonkikelpoista valtavirtaa kiitos Robin Thicken Blurred Linesin. Muutenkin shokkihoito on kaupallistunut, joka ei ollut Mentorsin tavoite missään vaiheessa.

Kaupallisuus ei myöskään ollut thrash metalin tarkoitus, mutta sellaista siitä kuitenkin tuli. Adam Dubinin ohjaama Murder in the Front Row: The San Francisco Bay Area Thrash Metal Story (2019) on dokumentti tästä aiheesta, josta hyvin paljon on kerrottu jo aiemmin. Se keskittyy onneksi sopivan tiiviisti San Franciscon Bay Arealla muodostuneen skenen syntyyn. Aluksi fiilis on pelonsekainen, “ei kai taas yksi Sam Dunn” –henkinen päänheiluttelu dokkari metallimusiikin evoluutiosta. Pelko on käydä todeksi, kun monet skenen avainhenkilöt (muun muassa melko lahjaton Lars Ulrich) jakavat ajatuksiaan musiikista ja siihen liittyvistä ilmiöistä. Pienestä lähtenyt tekeminen on kuitenkin yllättävän hauskaa kuunneltavaa. Tällainen esikuvien luetteleminen ja levykauppojen antimien läpikäyminen ovat toki tuttua juttua aiheeseen perehtyneelle, mutta siitä kiinnostuneille se avaa bändien taustoja paremmin.

Mielenkiinnon ylläpitämiseksi kerrotaan, että San Franciscon teineillä oli tylsää 70-luvun lopussa ja musiikki oli heille kaikki kaikessa. Radiokanavat soittivat vain diskoa ja inspiraatio piti hakea Euroopasta tulevasta raskaammasta musiikista. Esikuviksi luetellaan monia alan suuruuksia Scorpionsista Motörheadiin. Räväkkään esiintymiseen ja nopeaan tempoon inspiraatio on haettu saman ajan HC-punkista. Kuten siihen skeneen kuuluu, myös thrash-keikat olivat yleensä arvaamattomia ja kamat laitettiin paskaksi takahuonetta myöden. Näiden alkupään keikkojen näkeminen edes pieninä klippeinä herättää innostuksen kuunnella jopa Metallican ensimmäisiä levyjä uudelleen. Ne todella piiskaavat kuuntelijaansa ja katsojaansa huolella, joka on hyvin kaukana kaupallisista megakonserteista. Alkujaan kyseessä oli vihainen bändi, joka on ollut vastalause Ronald Reaganin harjoittamalle konservatismille. Tällainen musiikki demonisoitiin ja monet muut bändit jäivät vähemmälle huomiolle.

Veikeiden animaatioiden ja innokkaiden haastateltavien ansiosta dokumentti etenee kuin nopeatempoinen thrash-biisi. Haastateltavista sympaattisin on edesmenneen Metallican basistin Cliff Burtonin isä Ray, joka näyttää elämäniloiselta ja kertoo pojastaan lähinnä vain hyvää. Muutkin haastateltavat muistelevat basistia lämmöllä ja hänen ennenaikaiselle kuolemalleen on omistettu kaunis jakso dokumentista. Yhtä kaikki, monien lahjakkaiden nuorten ansiosta meillä on tämä genre, joka on ironisesti ajan havinassa muuttunut aiemmin mainitusti kaupalliseksi. Se ei kuitenkaan ole mitenkään pois sen alkuaikojen rähinähengeltä, joka on jättänyt tähänkin kirjoittajaan pysyvän vaikutuksen.

Ihan yhtä pysyvää vaikutusta allekirjoittaneeseen ei ole tehnyt roskaelokuvan prinssin Al Adamsonin tekemät asiat. Uskomattomista tarinoista saa silti uskomattomia dokumentteja, vaikka niiden päätähti ei olisikaan ollut elokuvallisesti mitenkään lahjakas tekijä. Suurempi kiinnostus on mysteeriä kohtaan, joka kehkeytyy Adamsonin kuoleman ympärille. 90-luvun puolivälissä kadonnut ohjaaja löydettiin kuolleena. Tragediaa pidettiin itsemurhana, vaikka syyllisiäkin tuolle tapahtumalle kaivettiin. Läheiset eivät pitäneet Adamsonia itsetuhoisena, joka nostatti entisestään aiheen ympärille asetettuja kysymyksiä.

Blood & Flesh: The Reel Life & Ghastly Death of Al Adamson (2019) on dokumentti muun muassa tästä mysteeristä, mutta se keskittyy sitä ennen Adamsonin uraan ja edesottamuksiin. Törkyelokuviaan innolla tehnyt ohjaaja ehti urallaan tehdä lukuisia ”klassikoita”, joista tunnetuimmat lienevät Satan’s Sadists (1969) ja Dracula vs. Frankenstein (1971). Näistä jälkimmäinen mainitaan klassikkohirviöiden ensikohtaamiseksi valkokankaalla. Tällaiseen markkinointiin luotettiin usein, kun drive in -teatterit ostivat Adamsonin elokuvia lähinnä niiden synopsisten, julistekuvien ja trailereiden ansiosta. Haastateltavat pitivätkin yleensä esimerkiksi julistekuvia ja nimiä itse elokuvia onnistuneempina.

Samaa voi sanoa dokumentin rakenteesta. Se on kuin trailerishow, jonka aikana katsojan eteen vyörytetään täyttä höyryä hauskoja kohtauksia elokuvista, jotka eivät oikeasti ole ollenkaan hauskoja. Tissejä, väkivaltaa, verta ja huumeita tykitetään jatkuvalla syötöllä katsojan silmille, ja taidokkaasti kasaan kursittu kokonaisuus on omiaan herättämään kiinnostuksen roskaelokuvien monipuoliseen maailmaan. Mainioilla hehkutushaastatteluilla ja tällä inspiroivalla otteella toteutettu dokumentti on sopivan nopea, jotta sen parissa jaksaa viihtyä.

Näinpä ohjaaja, David Gregory, on onnistunut luomaan jotain, jolla Adamson saadaan vaikuttamaan paremmalta kuin hän todellisuudessa oli. Anekdooteiksi mainitaan sellaisia juttuja, ettei kukaan muu ohjaaja ole työskennellyt Eversti Sandersin, Charles Mansonin ja oikeiden moottoripyöräjengiläisten kanssa. Adamsonin ansiot toki ovat tätä miettiessä uskomattomia. Mielenkiinto alkaa yllättäen hiipua, kun trailerikimaramainen tykitys loppua kohden hellittää ja dokumentin sävy vakavoituu hetkessä, siirtyen käsittelemään Adamsonin kohtalokkaita viimeisiä päiviä.

Dokumenttia on helppo suositella sen pienistä vioista huolimatta. Se on varsin mukavaa ajantappoa. Se avaa myös portteja roskaelokuvan saloihin, tarjoamalla kurkistuksen erikoisen ihmiskohtalon menestykseen ja menehtymiseen. Laitan kaikesta huolimatta nämä portit lopuksi kiinni, kun tämä toimittaja Porttila katoaa katsomaan jotain aivan muuta kuin “mielenterveydelle haitallisia dokumentteja”.