Katso ympärillesi! Minulla ei ole Hunter S. Thompsonin lahjoja kirjoittaa mielen säpäleiksi pistävää gonzo-artikkelia. Pieni rohkaisuryyppy olisi ollut paikallaan, kun tämä julma toimittaja katosi syvälle Kinopalatsin alimpiin kerroksiin tapaamaan yhtä italialaisen genre-elokuvan suurta nimeä, Sergio Martinoa. Häntä voidaan syystäkin pitää giallo-genren ikonisimpana tekijänä yhdessä Dario Argenton kanssa. Allekirjoittaneelle hänen elokuvansa ovat avanneet niitä kuuluisia ovia tuntemattomiin. Teokset kuten The Strange Vice of Mrs. Wardh, All the Colors of the Dark ja Your Vice Is a Locked Room and Only I Have the Key, ovat kaikki klassikoita, jotka määrittävät italialaisen jännityselokuvan kehitystä.
Ennen haastattelun alkua jännitys on kämmeniä hikoiluttavaa. Stressitasoja nostattaa etenkin haastattelun ylle maalailtu uhkakuva Martinon heikosta kielitaidosta. Tulkin järjestäminen on jäänyt Night Visions -festivaalin harteille, jonka he onneksi saivat järjestettyä. Toiseksi olemme tiukan aikataulun puitteissa, enkä millään ehdi kysyä kaikkea haluamaani. Aikataulujen pettämisen syyksi selvisi, että Martino on samana päivänä ollut vierailulla Suomenlinnassa. Voisin toki aloittaa kysymällä jotain tästä visiitistä, mutta hermostuneena siirryn suoraan muistilapun ensimmäiseen kysymykseen, joka käsittelee Italo-ohjaajan mondoaikakautta.
Hän nimittäin aloitti uransa ohjaajana tekemällä omien sanojensa mukaan kaksi mondoaiheista dokumenttia. Jotkin lähteet tosin väittävät hänen ohjanneen niitä kolme. Pyydän häntä avaamaan mystisen kolmannen ja viimeisen mondonsa, America un giorno, tekemisen taustoja. Martino aloittaa kuitenkin kertomalla America così nuda, così violenta –dokumentista. Tuohon aikaan Italiassa oli muun muassa seksivallankumouksen myötä muutoksia monissa asioissa. Mondon avulla hänellä oli mahdollisuus näyttää Italian kansalle, mitä Yhdysvalloissa ja Englannissa oli tekeillä.
Yllättävän hyvää englantia puhuva veteraaniohjaaja jatkaa hyvin varovaisesti kysymäni dokumentin taustojen avaamista. Hän oli noihin aikoihin vieraillut Yhdysvalloissa ja ymmärsi sitä kautta kyseisen yhteiskunnan olevan dramaattisen aikakauden syövereissä – olihan Vietnamin sota edelleen käynnissä. Hänen mukaansa sota oli eurooppalaisille silti kaukainen käsite. Miamissa ollessaan hän näki sotilaiden palaavaan rintamalta ja tapaavan vanhempiaan. Pelkästään katsomalla heitä, heidän tuskansa ja kokemansa kauhun pystyi ymmärtämään.
Sodan helvetin keskellä valoa toi musiikin uuden sukupolven aloittama rintama. Mihinkään sen tarkemmin liittymättä Martinolle tarjoutui 70-luvun alussa mahdollisuus nähdä Rolling Stones San Franciscossa. Kaikki tämä on hänestä ristiriitaista, koska samaan aikaan Yhdysvallat tosiaan soti toisaalla. Sivuraiteita pitkin puksuttava keskustelu kääntyy erikoisiin seikkoihin Martinon mainitessa italialaisten ja muidenkin eurooppalaisten vierailleen paljon Las Vegasissa tuolla vuosikymmenellä. Hän päättää aiheen käsittelyn siihen, etteivät hänen mondonsa oikeastaan ole edes kovin tunnettuja. Puheensa päätteeksi hän vielä varmistaa, ymmärsinkö häntä. Kunnioituksesta häntä kohtaan, en ala tivaamaan tarkempaa vastausta.
Kuten tuossa on aiemmin todettu, haasteltavani yksi giallo-genren taitavimpia tekijöitä. Tiedustelinkin pitääkö hän All the Colors of the Darkia giallona. Hän vastaa tähän yksiselitteisesti sen olevan giallo, vaikka painotan kysyessäni filmistä puutuvan genren määrittäviä elementtejä. Esimerkkinä käytän hansikasmurhaajan uupumista. Kyseessä on juuri näiden puutosten vuoksi enemmän Rosemaryn painajaisen jäljillä kulkeva huumetrippi mustine messuineen. Martino ei kiistä näkemystäni, ja myöntää Roman Polańskin filmin toimineen innoittajana hänen elokuvalleen.
Hän ei myöskään ole nähnyt All the Colors of the Darkia vuosiin, mutta muistelee sitä onnistuneena teoksena. Erityisesti karismaattinen tänä vuonna menehtynyt näyttelijä George Hilton kerää suitsutusta häneltä. Ohjaajalegenda intoutuu jopa kehumaan roolia Hiltonin uran parhaimmaksi, vaikka hänen mielestään Hilton on toki hyvä The Case of the Scorpion’s Tailissakin. Martino tiedusteleekin minulta, olenko nähnyt sen. Tähän vastaan puna poskillani, että sehän on oikein hyvä pätkä.
Siirryn seuraavaksi kuudestilaukeavien maailmaan ja siihen, kuinka Martino on päätynyt vielä vuonna 1977 tekemään Mannaja-spagettiwesterniä. Sitä pidetään yhtenä alagenren viimeisenä tähtihetkenä. Martino tahtoo vielä tarkentaa, että hänen ensimmäisiä elokuviaan mondojen jälkeen oli siihen aikaan suosittuun westerngenreen lukeutuva Arizona Colt Returns.
Tietysti hänenkin mielestään Mannaja oli yksi viimeisistä suurista spagettiwesterneistä. Aikakauden päätös, jota hän muistelee muun muassa Enzo G. Castellarin tekemän Keoman kautta. Castellarin elokuva oli ollut menestys, joka sai myös Martinon palaamaan alagenren pariin. Kuten on usein todettu, Martino on halunnut tehdä uusia asioita, ja Mannajassa käsiteltiin tuohon aikaan alkanutta keskustelua saastuttamisesta. Hänen mukaansa tilanne on edelleen sama ja oletan hänen viittavan tällä ilmastonmuutoksen tuomiin uhkakuviin. Hän päättää aiheen käsittelyn sanomalla, että se on sota, jota emme voi voittaa.
Tikittävä kello on myös sellainen sota, jota emme voi voittaa, joten seuraavaksi hyppäämme altaan syvään päähän, kun pääsen kysymään Ihmissyöjäkrokotiilin (The Big Alligator River) kuvauksista, jotka toteutettiin Sri Lankassa. Martino on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä toisen genrelegendan, George Eastmanin, kanssa, jota Castellari kutsui takavuosien Night Visionsissa erittäin viisaaksi mieheksi. Martino haluaa tarkentaa, että hän kuvasi useamman elokuvan Sri Lankalla, joista yksi oli Viidakon julma salaisuus (The Mountain of the Cannibal God), jota hän pitää onnistuneempana. Palatakseen kysymykseni ääreen hän kertoo Steven Spielbergin Tappajahain toimineen innoittajana omalle elokuvalleen ja painottaa elokuvan tosiaan olevan kuvattu Sri Lankassa, eikä niinkään Italiassa.
Annan Martinon jatkaa puhumistaan, ja siirrymme pois alligaattorijoelta, sillä kehnosta elokuvasta puhuminen ei selkeästi ole hänen mieleensä. Keskustelu kääntyy takaisin Viidakon julmaan salaisuuteen. Tämä sopii minulle hyvin, koska seuraava kysymykseni liittyy joka tapauksessa sen kiistanalaiseen, epäkorrektiin kliimaksiin, jossa kauniisti sanottuna alkuasukas harrastaa yhdyntää sian kanssa. Elokuvaa kuvattiin Sri Lankan ohella Malesiassa. Martinolla on ymmärrettävästi hiukan vaikeuksia ymmärtää kysymääni, koska tällaista ei ole helppo kysyä ääni värisemättä. Lopulta tulkin avustuksen jälkeen hän kertoo hermostuneesti nauraen eläimiin kohdistuvan väkivallan olevan hyväksyttävämpää Malesiassa. Hän kuitenkin pitää elokuvan eläintappoja yksinä suurimmista synneistään. Vastaus jää vähän puolimatkaan, koska kyseisen elokuvan loppuhuipennus pitää sisällään muutakin kuin pelkkää eläinväkivaltaa.
Hermostuneen naureskelun jälkeen saan esitettyä seuraavan kysymykseni, joka koskee festivaaleilla näytetyn New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 -elokuvan taustoja. Martino innostuu enemmin kertomaan, kuinka hänen filminsä on toiminut esikuvana Alfonso Cuaronin Ihmisen pojille. Elokuvissa on samanlaiset tarinat, joissa molemmissa New York on tuhoutunut ja ihmiskunta etsii maapallon viimeistä hedelmällistä naista. Martino tarkentaa, että hänen elokuvansa erikoisuus on tiedemies, joka on jäädyttänyt oman tyttärensä, jonka voi herättää eloon sitten myöhemmin – kun taas Cuaronin leffassa ei etsitä naista, vaan juuri syntynyttä lasta.
Kysymykseni ilmeisesti alkavat väsyttää mestaria, sillä hän vastaa lähes kokonaan lopun aikaa takaisin omalla äidinkielellään. Pitkiä toveja italiaa suoltanut ohjaaja muun muassa kertoo, kuinka Cuaron tuo filmissään esille, miten Martinon elokuva on toiminut sille esikuvana. Kummassakin elokuvassa näkyy Picasson Guernica -maalaus taustalla. Hän kehottaakin minua kiinnittämään tähän huomiota, kun seuraavan kerran katson näitä elokuvia.
Ikävä kyllä näemmä, mitään roskaelokuva-aiheista keskustelua ei voida käydä ilman Quentin Tarantinon nimen pulpahtamista pintaan pahaa-aavistamattoman haastattelijan riesaksi. Fanipoika-Tarantino on käyttänyt Martinon elokuvista tuttua musiikkia omissa projekteissaan. Hänen mielestään Martinon maailmanlopun kuvaus ei ole pelkkää roskaa, sillä se sisältää myös romanttisen ajatuksen, jossa antisankarit lähtevät pelastamaan tätä viimeistä hedelmällistä naista. Martinon mukaan he ovat hyviä ystäviä Tarantinon kanssa, ja tällaiset kehut tuntuvat olevan hänelle merkittäviä juttuja. Ainakin hänen kasvoiltaan ja eleistään paistaa suuri into puhua Tarantinosta.
En edes ehdi kysyä seuraavaa kysymystäni, kun Martino heittää lisää vettä myllyyn kertomalla muista häneltä vaikutteita ottaneista ohjaajista. Oscar-palkitun Guillermo Del Toron The Shape of Water on hakenut osan inspiraatiostaan Ihmislaboratoriosta (Island of the Fishmen). Harmillisesti minulta jää paljon kysymättä New Yorkin tuhon jälkeen vuonna 2019 –filmin taustoista, enkä koskaan saa tietää, mistä ajatus antisankarin romurallikisassa saamaan palkintoon (lue: intersukupuolinen henkilö) on saanut alkunsa.
Lopulta saan suunvuoron ja pääsen esittämään seuraavan kysymykseni, joka liittyy italialaisten tuottamiin elokuviin Miamin aurinkoisessa ympäristössä. Martinollakin oli ollut osansa tässä vaiheessa filmihistoriaa. Hänen elokuviaan kuvattiin niin ikään neonvalojen loistamassa kaupungissa. Rocky-elokuvia jäljittelevä Vastustaja (The Opponent) ja kauhutoimintakeitos Amerikan tiikeri (American risciò) ovat tuon aikauden puhtaimpia tuotoksia. Martinon mukaan ne kuvattiin Floridan suurkaupungissa New Yorkin tai Los Angelesin sijaan budjettisyistä. Miamissa oli halvempaa kuvata ja siellä oli aina hyvä sää. Tuotantoryhmät eivät välttämättä kuuluneet liittoon, jonka vuoksi elokuvia oli edullisempaa tehdä.
Liittoon kuulumattomien kanssa työskentely työehtojen kannalta oli myös vapaampaa. Muualla Amerikassa työskennelleenä Martino tietää, että liiton säännöt saattoivat olla hyvin tarkkoja. Näissä paikoissa liiton mukaan myös statisteillekin täytyi maksaa palkkaa. Maestron jatkaessa omalla äidinkielellään pystyn poimimaan sieltä “Bravo, bravo!” -huudahduksen, joka auttamatta jättää tilanteesta hiukan kyseenalaisen tuntemuksen. Hermostuneena jälleen naureskeleva Martino päättää aiheen käsittelyn sanomalla, että esimerkiksi Miamissa niin sanotuista vaaralliseksi luokiteltavista kohtauksista stunteille ei tarvinnut maksaa ekstraa.
Hermostuneisuus jatkuu myös tästedes, kun jopa Martino innokkuudestaan huolimatta alkaa vilkuilla kelloa ja antaa kysyä vielä yhden kysymyksen. Olen kuitenkin varautunut vielä kysymään kaksi asiaa, vaikka minua alkaa jo hävettää ikäihmisen kallisarvoisen ajan varastaminen. Tulkki, minä ja Martino kaikki nauramme, mutta esitän silti seuraavan kysymykseni, joka liittyy Martinon 90-luvulla tekemään paluuseen murhamysteerien pariin. Väsymys selkeästi kuuluu ja näkyy Martinon vastauksissa. Hän tuskin ymmärtää puoltakaan kysymyksestäni. Tarkoitukseni on tiedustella Mozart is a Murderer -televisioelokuvan taustoista, mutta Martino haluaa kertoa enemmän monipuolisesta elämäntyöstään elokuvan parissa. Hän alkaa kertoa tehneensä myös komedioita, ja ymmärtää kysymykseni siinäkin mielessä väärin, että kertoo vanhojen murhamysteerien olleen kansainvälisen kysynnän tuotoksia.
Vihoviimeiseksi päätän vielä rutistaa yhden kysymyksen, joka koskee muutaman vuoden takaisen Indiegogo-projektin, THE BOOK – The Italian Masters Return, katoamista elokuvakartalta. Tovin kommunikaatio-ongelmien jälkeen löydämme yhteisen ymmärryksen, ja Martino vastaa kysymykseen hyvin yksiselitteisesti: Projekti ei saanut tarvittavaa rahoitusta, ja homma kuivui kasaan. Tulevaisuuden suunnitelmiaan tässä välissä raottanut Martino kertoo, että hänelle oli taannoin tarjottu rahoitusta kahteen projektiin. Näistä ensimmäinen olisi ollut Torson jatko-osa ja toinen paljon mielenkiintoisemmalta kuulostava Auringonkukat, joka olisi jatkanut ohjaajansa monipuolisempaa kokeilunhalua.
Päätössanoina Martino haluaa vielä puhua omasta elämänkertakirjastaan, koska väärinkäsitetty tilanne päätyy myös sivuamaan tätä aihetta. Sen nimi on otettu hänen ensimmäisestä mondostaan, joka kääntyy melko tarkasti suomeksi näin: Tuhat syntiä vaan ei yhtään hyvää tekoa. Eräs elokuvakriitikko oli käyttänyt tätä nimeä kuvaamaan Martinon uraa. Kirjansa nimen perään ohjaaja on lisännyt ironisesti kysymysmerkin, koska näkemyksensä mukaan hänen elokuviaan arvostetaan edelleen.
Tähän päättyi julman toimittajan tekemä haastattelu, jonka jälkeen olo oli kuin mielenterveyden tuhon jälkeen. Saan vielä pyydettyä itselleni ja toimittaja Nikkiselle idolimme nimikirjoitukset. Lisäksi hän alkoi kutsua minua Tomasoksi. Minulla on edelleen valtava kunnioitus Sergio Martinoa kohtaan. Hänen lämmin ja vastaanottava olemuksensa ei jättänyt toivomisen varaa. Suoraan haastattelusta elokuvasaliin kävellyt mestari jaksaa iästään huolimatta kuunnella nuorempiaan. Ehkä tässä piilee hänen elinvoimansa salaisuus. Voisimme kaikki ottaa hänestä mallia! Bravo!