Maa: Yhdysvallat
Genre: Draama
Ohjaus: Bennett Miller
Käsikirjoitus: E. Max Frye, Dan Futterman
Kuvaus: Greig Fraser
Sävellys: Rob Simonsen
Leikkaus: Jay Cassidy, Stuart Levy, Conor O’Neill
Näyttelijät: Channing Tatum, Steve Carell, Mark Ruffalo
“Kaikki lapset puhuvat leluilleen. Heidän lelunsa saavat näytellä erilaisia rooleja elämän valtavassa draamassa, jonka he ovat pienten aivojensa pimeässä huoneessa kutistaneet.”[1] (Charles Baudelaire)
Ajatellaan, että keski-ikäistynyt Riku Rikas, jonka kohtalo on päätyä Charles Foster Kaneksi ja jonka äitisuhde on Norman Batesin luokkaa, rakastuu Rocky-elokuviin, etenkin siihen kylmän sodan propagandaan, jossa Amerikka kohtaa Neuvostoliiton. Riku Rikkaamme on kiinnostunut enemmän painista kuin nyrkkeilystä, mutta yhtä kaikki hän haluaa olla (hinnalla millä hyvänsä) elokuvasarjan karismaattisin hahmo – Rockya valmentava Mickey, kuninkaantekijä ja mestarin idoli. Eksentrisen mutta pohjimmiltaan vain epävakaan, yksinäisen ja surullisen miljonäärin on helppo palkata itselleen urheilijamarionetti, jonka valmentaja hän voi kuvitella olevansa ja jonka kautta hän voi elää gladiaattoritaisteluita.
Jotenkin näin voisi kuvailla Bennett Millerin uusinta ohjaustyötä Foxcatcher. Käytännöllisistä pop-kulttuuriviittauksistani huolimatta elokuva pohjautuu tosielämän tapahtumiin, niin kuin pohjautuvat Millerin kaksi aikaisempaa pitkää elokuvaa. Capotessa (2005) Truman Capote seuraa 60-luvun Kansasissa maalaisperheen joukkomurhan tutkintaa – ryöstömurhaajien kiinniottamisesta heidän teloittamiseensa – ja kirjoittaa tapahtuneesta dokumenttiromaanin Kylmäverisesti, joka on sekä uudenlaista ja välillä sepitteeksi menevää journalismia että true crime -klassikko; Moneyballissa (2011) niukkien taloudellisten resurssien baseball-joukkue alkaa menestyä 2000-luvun alussa, kun numeroita murskaava nörtti kehittää järjestelmän joukkueen johtamiseksi. Foxcatcherissa otetaan Capoten true crime -tausta ja yhdistetään se Moneyballin kilpaurheilumiljööseen.
Jos Millerin elokuvat haluaa summata, niin ne ovat vakavia elokuvia amerikkalaisista aiheista Amerikan lähihistoriassa – jotain sellaista, josta voisi lukea huolella kirjoitetun uusjournalistisen kansijutun laadukkaasta amerikkalaisesta aikakauslehdestä ja ihmetellä, kuinka oudosti maa lepää. Niistä Errol Morris saisi aihettaan suuremmaksi kasvavan (ja Philip Glassin hienosti säveltämän) dokumentin ja Malcolm Gladwell asioita yksinkertaistavan bestseller-tietokirjan.
Foxcatcherissa eletään vuotta 1987. Työväenluokkaiset Schultzin painijaveljekset harjoittavat ammattiaan vaatimattomissa oloissa, vaikka he ovat voittaneet olympialaisissa. Heistä nuorempi ja tyhmempi on nimeltään Mark (Channing Tatumin neanderthal chicista lisää jatkossa). Heistä vanhempi, älykkäämpi ja perheellinen on nimeltään David (Mark Ruffalo vähäeleisenä). Veljeksiä alkaa sponsoroida rikkaan suvun perijä John Du Pont (kumaraselkäinen Steve Carell Pingviinin tekonenässä on onneksi muutakin kuin The Officen halloween-jaksosta). Hän haluaa omistaa heidät ja heidän saavutuksensa, ja hän on valmis turvautumaan psykologisiin peleihin. Rappeutuneeksi aristokraatiksi koodattu mies on tottunut saamaan kaiken, minkä rahalla voi saada, mutta äidiltään hän ei ole saanut rakkautta. Poikaa tärkeämpiä ovat kukaties olleet perheen hevoset. Niiden saavutuksia on pokaalihuone täynnä.
John, joka yllätyksettömästi on tarinan mielenkiintoisin hahmo, paikkaa kompleksejaan ympäröimällä itsensä miehisillä asioilla, pystyttämällä Potemkinin kulisseja minänsä ja todellisuuden väliin. Hän värvää jengin ammattipainijoita ja nimeää heidät “Team Foxcatcheriksi”; hän fetissoi metsästystä ja metsästäviä eläimiä ja antaa itselleen lempinimen “kotka”; hän ostaa armeijan raskasta kalustoa ja suuttuu, jos toimitetun vaunun mukana ei tulekaan luvattua konekivääriä. Jopa poliisit pitävät hänelle seuraa ja käyvät ampumassa maalitauluja hänen maatilallaan.
John olisi otollinen nuoria naisia naurattavaksi playboyksi, mutta hän ei näyttäydy naisten seurassa. Pokaalihuoneen kohtaus, jossa hän alkaa leikkipainia painijoiden kanssa kuin huomiota hakeva lapsi tai kuin karatemestarin refleksejä kokeileva Borat tai kuin mies joka kömpelösti etsii läheisyyttä toisesta miehestä, osoittaa, miksi Carell on rooliin hyvä valinta. Myötähäpeä on pistävää kuin katsoessa The Officea, jossa Carell esittää niin ikään traagisen pientä ihmistä, joka kerta toisensa jälkeen nolaa itsensä pyrkiessään suosittujen pöytään.
Minulle Carell on aina ollut Adam Sandlerin koulukunnan koomikko, joka näyttää siltä kuin hän olisi lievästi autistinen, kuin hän ei ikinä olisi tilanteen tasalla ja vain esittäisi ymmärtävänsä mistä muut puhuvat, mutta Johnin roolissa kitka on eduksi (ja siksi Sandler on poikkeuksellisen hyvä Punch-Drunk Lovessa, jossa hänen vastenmielinen ja ainut sketsihahmonsa – holtiton, vammainen jättiläisvauva – ei hurmaa Tukholma-syndroomasta kärsiviä katsojia vain jättämällä väliin laajennetun itsemurhan). Johnin toimista ja mieltymyksistä on helppo esittää homoseksuaalisia luentoja, mutta ehkä poika on tuollaiseenkin liian lukossa; ehkä hän vain kapinoi hevoshullua äitiään vastaan. Painijoista hän on hankkinut oman nichensä, oman tallinsa.
Jos on suurmiesajatteluun tykästynyt romantikko, on luontevaa nähdä Johnkin sätkynukkena. Hänen kemianteollisuuteen erikoistunut sukunsa on tehnyt omaisuuden myymällä Amerikalle aseita. Nyt hän on jälleen auttamassa Amerikkaa tukemalla sen kylmän sodan sotilaita. Hänen kauttansa Amerikalle varattu messiaaninen kohtalo manifestoituu.
Kuka sanoi, että auttamisen pitäisi olla pyyteetöntä?
Tai että auttaja ei saisi auttaa itseään?
Foxcatcher on mukava katsoa ja siitä on helppo pitää, mutta vaikea sitä on rakastaa. Elokuva avautuu ja valahtaa muottiin varsin nopeasti, mitä voi jäädä ihmettelemään pidemmäksikin aikaa: ainutlaatuinen elämä sen kaikkine motiiveineen ja ristiriitoineen ja joukkohallusinaatioineen mahtuu usein kolmen näytöksen narratiiviin, joka muistuttaa muita tarinoita. Dominoiva myytti on, että jotkut elämät on oikeutettua kodifioida suuriksi amerikkalaisiksi tarinoiksi taikka tragedioiksi (ja kai siksi Capote teki Kylmäverisesti-kirjassaan ratkaisuja, jotka palvelivat totuuden sijaan tarinaa). Mutta nyt kritiikki menee metaksi.
Elokuvaa katsoessa huomioni kiinnittyi enemmän kerrontatapaan kuin haudanvakavaan tarinaan. Johnin ja Markin suhde ei esimerkiksi ole yhtä moniselitteinen kuin Doddin ja Freddien suhde The Masterissa, toisessa uudehkossa kuvauksessa herrasta ja palvelijasta, koska The Master ei – ja tästä elokuvaa voi myös kritisoida – yhtä lailla läpivalaise hahmoja. Arvoituksellisuus pitää The Masterin liikkeessä. Vähän samaan pyrkivän Foxcatcherin ainakin luulee ymmärtävänsä, mutta luulo on jo tarpeeksi, jotta teoksen voi karistaa mielestä ja jatkaa elämää.
Foxcatcherissa käytetään paljon arvovaltaisia kompositioita. Jos tämä olisi tehty pelkästään pitkäjänteisemmälle art house -yleisölle (ylenkatson fiktiivistä luokitusta, vaikka sitä viljelenkin), otosten voisi kuvitella kestävän pidempäänkin niiden alustuksen pohjalta. Jo Foxcatcherin julisteen voi sekoittaa alankomaalaiseen öljyvärimaalaukseen tai Peter Greenawayn elokuvaan, jossa selvitetään maalauksen mysteeri. Mutta sitten huomaa, että majesteetillisesti poseeraava mieskolmikko on pukeutunut verkkatakkeihin, ei kärppään.
Elokuvan alussa nähdään lukitussa laajakuvassa Mark harjoittelemassa yksin painiliikkeitä. Hetken se luo odotuksen, että painikohtaukset olisi kuvattu varsin epätyypillisesti: että olisi oikea koreografia, eikä paini olisi lähikuvien silppua.[2] Näin ei tapahdu, mutta pitää ymmärtää. Näyttelijöillä ei ole urheilijan lihasmuistia. Eikä näin kallista elokuvaa tehdä kuin isoilla näyttelijöillä, vaikka Foxcatcheria on ollut rahoittamassa 28-vuotias Megan Ellison, Annapurna Picturesin perustaja ja miljardöörin tytär. (Ironiaa ei tarvitse mainita, vaikka – ja lainaan toistamiseen Baudelairea – ironialla lyödyt kostavat voittajilleen. Time-lehti on listannut hänet vuoden 2014 sadan vaikutusvaltaisimman ihmisen joukkoon, koska hän on sijoittanut perheensä rahoja – olenko misogynisti, kun arvelen näin? – muun muassa Paul Thomas Andersonin, Spike Jonzen, Kathryn Bigelowin ja David O. Russelin tuotantoihin. Jos hän olisi kyennyt valitsemaan perheen, jonka etuoikeutetuksi lapseksi hän syntyy, olisin valmis kutsumaan häntä vaikka vuosituhannen ihmiseksi. Mutta silloin hän kai olisi uskonnollinen hahmo?)
Foxcatcherissa on tyypillisesti jokin Stanley Kubrickin elokuvaa (Du Pontin kartanon ja maaseudun vuoksi Barry Lyndonia) muistuttava vahva kompositio, valkokankaan pinta-alaa hyödyntävä yleiskuva, joka kaikesta vaivannäöstä huolimatta kestää aina muutaman sekunnin liian vähän. Lainat Michael Mannilta eli näyttelijän kuvaaminen takaa yläviistosta niin, että hartiat sijoittuvat kuvan alaosaan, taas kestävät pidempään. Pariin kertaan Mark istuu sängyllä selkä kameraan päin hyvin maalauksellisessa (Edward Hopperin Morning Sun) otoksessa, ja jos tämä olisi, kuten todettu, leimallisemmin art house -elokuva tai jokin Ulrich Seidlin säikyn katsojan vieraanvaraisuutta mannereurooppalaisuudellaan hyväksikäyttävä muotokokeilu, otos olisi säilynyt niin pitkään, että sen rinnalla koko Foxcatcher tuntuu subliminaaliselta viestiltä.
Näyttelijöiden edessä ja takana on koko ajan tavaraa synnyttämässä kerroksilla syvyysvaikutelman, josta hyvän komposition ja näyttämöllepanon tietysti tunnistaa. Kuin Robert Altmanin elokuvasta (mutta ei yhtä orgaaninen) on kohtaus, jossa John lähtee hölkkäämään liikuntahallissa. Koska tila on avara, kerrokset pitää luoda koordinoimalla ihmisiä suhteessa Johnin etenemiseen. Kuvio on kuin jalkapallosta: kun hyökkääjää sidotaan. John alkaa liikkua, ja kuvan alalaitaan siirtyy ensimmäiseksi kerrokseksi häntä kuvaava dokumenttiryhmä, kuin tyhjästä. Pian hän on sekä dokumenttiryhmän että taustalla venyttelevien painijoiden välissä, ja hän pysyy heidän välissään. Entäs kun dokumenttiryhmä haastattelee Davidia myöhemmin samassa tilassa? Nyt ei ole statisteja. Muuten pilkkopimeään tilaan on valaistu oma saari, jolla haastattelu kuvataan. Haastattelija asettaa kehonsa kameran eteen kuin kalvoksi, ensimmäiseksi kerrokseksi, jotta ainoaksi kerrokseksi ei jäisi hallin seinä, Davidin tausta. Hyökkääjää sidotaan.
Kuvauspaikkoja on runsaasti: helikopteri ja lentokone, urheiluun liittyvät tilat, sumuinen luonto, veljesten arkinen ja Du Pontin vanhan rahan ympäristö… Näitä kierrätetään ilman, että elokuva suoranaisesti lysähtäisi yksittäiseen tilaan, vaikka kauempaa katsottuna Johnissa on yhdennäköisyyttä erakoituneen Howard Hughesin kanssa. (Mutta onko mahdollista kertoa tarinaa amerikkalaisesta miljonääristä ja sivuuttaa Hughes?) Ehkä kesto pakottaa leikkauksen olemaan nopeampi ja samassa tuhlailevan runsas; jo nyt se on yli kaksi tuntia pitkä. Toisaalta “suureksi amerikkalaiseksi elokuvaksi” reilu kaksi tuntia ei ole vielä kipurajalla, kuten Foxcatcherin mainoksissa luetellut esimerkit, joihin elokuvaa on kiitellen verrattu, voivat kertoa: Erich von Stroheimin Ahneus (vielä pari tuntia pidempi, pidän enemmän), Paul Thomas Andersonin There Will Be Blood (vielä puoli tuntia pidempi, pidän yhtä paljon).
Foxcatcherin äänisuunittelussa on samanlaista teknistä tajua kuin David Fincherin elokuvissa (Fincher on tunnetusti perfektionismiin taipuvainen teknikko). Kun Mark ja David ensimmäisen kerran harjoittelevat, keskeinen äänielementti on lattiaa natisuttavat kumitossut; kun Mark ja John vetävät helikopterissa kokaiinia, ropelli hakkaa kuuluvasti ilmaa, ja he joutuvat puhumaan toisilleen, vaikka istuvat nenäkkäin, rahisevan radion välityksellä; kun John on saanut Davidin valmentamaan tiimiään, ja Davidin ja Markin välit ovat tulehtuneet, David neuvoo painimatolla sidontoja painijoille ja kuvatilan ulkopuolelta kuuluu pumppaava jalkaprässi, jolla Mark passiivis-aggressiivisesti harjoittelee.
Foxcatcherin äänisuunnittelu on parhaimmillaan juuri kun se on naturalistista. Mainitsin Fincherin, koska The Social Networkin kohtaus yökerhossa on hyvä esimerkki: hahmot istuvat nenäkkäin, mutta he joutuvat huutamaan toisilleen metelin läpi. Perinteisessä elokuvassa yökerholle ominainen äänimaisema olisi luultavasti häivytetty, koska sen koetaan rikkovan ja peittävän alleen dialogin. The Girl with Dragon Tattoossa on jalkaprässin kaltainen ristiinsidonta, kun lukittuun huoneeseen, jossa Lisbeth Salanderia käytetään hyväksi, kantautuu käytävältä lattianvahauskoneen hypnoottinen humina.
Huonoimmillaan äänisuunnittelu taas on, kun aavemaisesti kaikumaan jäävät yksinkertaiset pianosävellykset tukkivat ääniraidan. Alleviivaus vihloo. Siinä ei jätetä kokijalle älykästä roolia; tunnetila määrätään kornisti. Tämä on amerikkalaisen elokuvan perussapluuna, vaikka jälki on harvoin muuta kuin… sapluunasta. Kitschiä. Olen nähnyt niin paljon vakavana esiintyvää amerikkalaista nykyelokuvaa, etten enää näissä yhteyksissä kuule ambientia, kaikuvia ja pirstottuja ja eristettyjä musiikkisoittimien ääniä, Howard Shoren pastisseja. Kuulen Benny Hill Show’n teemamusiikin.
Eyes Wide Shutissa – kun Williamia seurataan kadulla – käytetty György Ligetin yksinkertainen pianosävellys Musica Ricercata II: Mesto, Rigido e Cerimonale on harvoja poikkeuksia, mutta siinäkin sävellystä käytetään kuin ääntä John Carpenterin Halloweenissa: kuljetuksilla luodaan tunne kuin hammaslääkäri hiippailisi eetteripullon kanssa, ja sitten koskettimia hakataan. Syytän trendistä American Beautyn nimikkokappaletta, jota jo käytetään Benny Hillin teeman tavoin komediallisena reunuksena. Tai ehkä Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryanin Normandian maihinnousu opetti, kuinka kohtausta – kun jotain traagista tapahtuu tai kun joku ymmärtää, kuinka jollekin on tapahtunut jotain traagista – voidaan tehostaa imitoimalla ääniraidalla lukkiutuneiden korvien tinnitystä ja ottamalla kaaottisiin lähikuviin tuskasta ja ihmetyksestä vääristyneitä kasvoja.
Välillä vaikuttaa siltä kuin Foxcatcherin äänisuunnittelu olisi alun perin tarkoitettu naturalistiseksi eli toistamaan tilanteen synnyttämät alkukantaiset ja mekaaniset äänet, eräänlaisen negatiivisen äänimaiseman – poisleikatun äänirojun[3] – mutta jälkikäteen päälle on lisätty tunteiden ohjaamiseksi musiikkiraita. Sävelet venyvät ja kaikuvat, mutta myös helikopterin ropelli estää kuulemasta, kuinka helikopterin kyydistä hypänneet tervehtivät toisiaan (Hitchcockin Vaarallinen romanssi: hahmo dumppaa toiselle juoni-infoa, jonka jo tiedämme, joten lentokoneen moottori peittää keskustelun); Mark ähkii kuntopyörän päällä, mutta pelkästään Markin ähkintä ja hankaava pyörä eivät peitä alleen Davidin ja Johnin kauempana käymää väittelyä; kun hevoset ajetaan ulos tallista, mattomaisesta musiikkiraidasta pääsee silloin tällöin läpi hirnahduksia.
Palaan lopuksi tarinaan. Kun painiprojektia rahoittava John ostaa itselleen apuvalmentajan roolin ja otteluissa heiluttaa pyyhettä Markin hikisten kasvojen edessä, se esitetään tilanteena, jossa raha päihittää moraalin ja itsekunnioituksen. Huippuvalmentajan ja huippu-urheilijan suhde perustuu molemminpuoliseen luottamukseen, ja siksi valmentajalla on lupa piiskata ja urheilija ottaa piiskauksen kiitoksin vastaan. Ennen merkkasivat tulokset, nyt aseman voi ostaa.
Ehkä tässä sitten on kohtaus, joka tiivistää kylmän sodan ilmapiirin ja 80-lukua määrittäneen reaganilaisen talouspolitiikan. John haluaa ottaa kunnian muiden työstä. Egoismin hän on lavastanut patriotismiksi ja muiden auttamiseksi, niin kuin Amerikan kasvaneet tuloerot myytiin opilla, että jos valtio ryhtyy tukemaan rikkaiden hyvinvointia, syntynyt varallisuus valuu alaspäin ja kaikki hyötyvät. John on jopa tilannut dokumenttielokuvan, jossa hänestä luodaan henkilökulttia amerikkalaisen urheilun sankarina. Videossa painijat, joiden elintaso on sidottu Johnin oikkuihin, kiittelevät häntä.
Mutta eikö tilanteen dynamiikka tavallaan toistu jokaisessa katsomossa, jonka paikat on jaettu pääsylipun hinnan mukaan? Jos maksaa tarpeeksi ja on tarpeeksi arvokas ihminen, pääsee katsomaan amerikkalaista koripallo-ottelua melkein samalta vaihtopenkiltä pelaajien kanssa. Siinä ollaan niin lähellä, että jos löhöää, saattaa vahingossa kampata pelaajan, niin kuin Larry David kamppaa Shaquille O’Nealin Curb Your Enthusiasmissa; hyviin ja huonoihin katsomopaikkoihin liittyvä vitsi on amerikkalaisen elokuvan ja television trooppi.
Foxcatcher on jopa katkeransuloinen kuvaus painista, vaikka se on triangelidraama, jossa kenellekään ei käy hyvin; se on kuin etelän gotiikkaa, jossa rappeutunut kartanonväki tuhoaa itsensä ja uudet puuvillanpoimijansa. Paini voi olla jaloa, mutta pojat voivat sen pilata tekemällä siitä egon jatkeen kuten John tekee tai tekemällä siitä suurvaltapolitiikkaa kuten kylmä sota siitä tekee. Mutta kun kilpaurheilu on rahan ympärillä pyörivää show’ta… Suurvaltio tukee sitä osana kulttuuri-imperialismia ja tarjoaa omille katsojille sirkushuveja. Sijoittajat tukevat sitä tehdäkseen parrasvaloihin nostetuista kehoista ja kilpailuareenoista näyttäviä mainostauluja. Katsojat ovat vampyyreja, jotka imevät elinvoimaa urheilijoista. Urheilija on taas itsekeskeinen narsisti, pelkkä idiootti tai niin avuton pelinappula, että hän on valmis hyppäämään pituutta, vaikka diktaattorin mukaan nimetyllä stadionilla olisi viikko sitten ammuttu sataa ihmistä takaraivoon. Moraali on yllättävän joustavaa kulttuurissa, jossa kisamaan olosuhteiden kritisointi on urheilun politisoimista, vain piirun verran arvostetumpaa toimintaa kuin kylän ainoan kaivon myrkyttäminen.
Katkeransuloisuudella tarkoitan tarkemmin: Kun Foxcatcherin painijat katsovat televisiosta vapaaottelua, he pitävät sitä mauttomana ja brutaalina. Vapaaottelu kamppailulajien koosteena – Mortal Kombat -turnauksena – edustaa pahuutta, helvetin syvempiä piirejä. Ajatella, jos sinne päätyisi. Nykyajassa vapaaottelu on nopeimmin kasvava urheilulaji, mutta 80-luvun lopulla se oli vielä nicheä. On aina jännää lavastaa brontosaurukset vähättelemään lähestyvää asteroidia, vaikka se tuleekin läpi tekijöiden jälkiviisautena.
Markia esittävä Channing Tatum tekee kaikkensa, jotta Mark näyttäisi neanderthalilta, isolta apinalta tai Frankensteinin hirviöltä ilman, että hahmo olisi suoranainen karikatyyri (eikä tämä ole luonnehdinta Tatumista, koska “Mark” on rooli; tarvittaessa Tatum osaa olla sulava). Mark ei ole niinkään pahansuopa vaan yksinkertaisuudessaan viaton, ja siksi hän on Johnin vaikutteille altis. Hän on impulsiivinen, hän saa raivokohtauksia, hän ei mieti valintojaan. Suuttuneena hän läpsii itseään kasvoihin ja hakkaa päätänsä seinään. Pikkumaisena hän on valmis lyömään omaa veljeään, jos tämä pääsee valmentaessa niskan päälle. Tatum työntää tarkoituksella alaleukaansa eteenpäin saadakseen Markin näyttämään groteskilta; Tatum kävelee kädet sivulle jännitettyinä kuin hän kantaisi painoja; Tatumin nenä ja korvat ovat meikkien ja proteesien myötä kuin runnotut.
Kun elokuvan lopussa hiuksensa ajellut ja painin taaksensa jättänyt Mark köntystelee vapaaottelukehään ja tunnelma on kuin oltaisiin Mad Max 3:n Thunderdomessa, siinä on luolamies pitkällisen etsinnän jälkeen löytänyt kotiin. Mitalista huolimatta hän oli aina liian tyhmä painiin, joka on elegantti laji. Huonommin käy Davidille, mutta hän, niin kuin vapaaottelulle asemansa menettänyt paini, onkin liian kaunis tähän maailmaan.
En kerro, miten käy Johnille, koska se on varsin yllätyksellistä, vaikka tämä tositarina onkin. Mutta kyllä siinäkin katsotaan asteroidia:
“Suurin osa pikku vintiöistä tahtoo ennen kaikkea päästä käsiksi sieluun, toiset vasta jonkin aikaa ponnisteltuaan, toiset heti paikalla. Leikkikalun elinikä riippuukin siitä miten nopeasti se tyydyttää tämän halun. […] Lapsi kääntelee leluaan ylös ja alas, raapii ja ravistelee sitä, hakkaa sitä seinään, paiskaa sen maahan. Välillä hän panee sen tekemään mekaaniset liikkeensä alusta uudelleen, joskus käänteisessäkin järjestyksessä. Vihdoin ihmeellinen elämä pysähtyy. Lapsi on ryhtynyt äärimmäiseen koitokseen — niin kuin Tuileries’n linnoitusta piirittävä väkijoukko — ja lopulta hän saa lelun raottumaan, hän on vahvin. Mutta missä on sielu? — Näin saavat alkunsa turtumus ja ikävä.”[4]
[1] Baudelaire, Charles (2001), Leikkikalun opetus. Teoksessa: Modernin elämän maalari ja muita kertomuksia. Suomeksi kääntänyt Antti Nylén. Tallinna: Sammakko. S. 79.
[2] Every Frame is a Painting -videoesseesarjan – kuin Crackedin artikkeli – Jackie Chan -video summaa, miksi toiminta on usein niin huonoa (amerikkalaisissa) toimintaelokuvissa.
[3] Vanhat radiolähetykset kuulostavat paremmalta, koska niistä editoitiin tyhjäkäynti, täytesanat ja puhekielisyydet. Muistan lukeneeni, että tällainen poistettujen hetkien raita on esitetty radiossa. Mika Taanila on tehnyt installaation My Silence elokuvasta Ilta Andrén kanssa, ja tämä uusi leikkaus sisältää elokuvasta kaiken muun paitsi puhutut sanat. Jäljelle jäävät, katalogikuvauksen mukaan: kehonkieli, kameran liikkeet, taustamelu, hiljaisuus.
[4] Baudelaire, Charles (2001), Leikkikalun opetus. Teoksessa: Modernin elämän maalari ja muita kertomuksia. Suomeksi kääntänyt Antti Nylén. Tallinna: Sammakko. S. 84-5.