Tunnetaan myös nimellä: White God
Maa: Unkari, Saksa, Ruotsi
Genre: Kauhu, eläinkauhu, draama
Ohjaus: Kornél Mundruczó
Käsikirjoitus: Kornél Mundruczó, Viktória Petrányi, Kata Wéber
Kuvaus: Marcell Rév
Leikkaus: Dávid Jancsó
Sävellys: Asher Goldschmidt
Näyttelijät: Zsófia Psotta, Sándor Zsótér, Lili Horváth, Szabolcs Thuróczy, Lili Monori, Erika Bodnár

Juttu liittyy samoihin aikoihin julkaistuihin Espoo Ciné -artikkeleihin nr. 1 ja 2.

”Kun tappaa alistajan, saa kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siinä katoaa niin alistaja kuin alistettukin.” – Jean-Paul Sartre

White Godissa (tietysti myös anagrammi White Dogista) voisi olla potentiaalia kuulua maailman parhaimpien eläinelokuvien pyhään, hurjaan joukkoon (The Turin Horse, Balthazar, White Dog…) jos se ei kallistuisi jatkuvasti enemmän jonkin Disney Kotia kohti-rainan, Hopeanuolen ja Stephen King filmatisoinnin Cujo – kauhun silmät-elokuvan puuroutuvaan symbioosiin päin, samalla kun sitä haalistaa Espoo ciné -elokuville tänä vuonna niin tavanomainen harmaa valo ja lattea visuaalisuus muutamasta näyttävästä kohtauksesta huolimatta (hyvää kirjoitustakaan ei tee yksi tai kaksi hyvää ja todellista lausetta, jos kaikki muut lauseet ovat paskaa – sama pätee elokuvien kohtauksiin: lisäksi että tekee todellisia kohtauksia, täytyy osata laittaa ne oikeaan rytmiin).

Luojan kiitos White God ei missään tapauksessa olisi voinut täysin yrittää inhimillistää eläimiään, kuten niin monet yleisön suosimat Disney-elokuvat ovat tehneet antaen heille ihmisääniä ja muita niille täysin vieraita ominaisuuksia. Se pysyttelee kuitenkin sen verran tervejärkisyyden piirissä, vaikka tekeekin jo alkukohtauksessa selväksi sen, että näemme nyt eräänlaista unta.

White God oli tämän vuoden Espoo Cinén avajaiselokuva, ja se keräsi paria penkkiä vaille täyden salin ihmisiä Tapiolan kulttuurikeskuksen suureen Tapiosaliin. Sen tekijä, josta ei ole vielä ennen tätä elokuvaa kuultu, omisti sen maanmiehelleen Miklós Jancsólle aloittaen myös elokuvansa Rainer Maria Rilken Kirjeistä nuorelle runoilijalle lainatulla lauseella: “Everything terrible is something that needs our love.”

Tätä mottoa en vielä löytänyt elokuvasta toteutuneena. On parempi tietää, kuka Jancsó oli kuin tietää tämän elokuvantekijä. Olisi myös parempi esittää Miklós Jancsón elokuvia kuin White Godia.

Ainakin nyt siihen on vielä parempi syy, kun suurin osa elokuvahulluista on White Godin nähnyt, mutta Jancsón (1921-2014) elokuvat tuntuvat olevan teattereissamme häpeällisesti yhä kiven alla.

Olipa elokuva loistava tai susihuono tai jotakin siltä väliltä, kuten itse luulen sen olleen, se antaa puitteet pienelle pohdiskelulle. Koska oletan, että ihmiset ovat nähneet sen, en ala kerrata sen tapahtumia erikseen synopsiksessa.

Koiria kutsutaan ihmisten parhaiksi ystäviksi, mutta tämä on tullut vasta sen jälkeen kun ihmiset ovat ehdollistaneet he orjuuttamalla heidät toimimaan kuten ihmiset heidän tahtovat, eikö siinä piilekin suuri ironia? Ihmiset kastroivat ja opettavat eläimet täysin pois heidän alkuperäisestä luonnostaan, tekevät mitä tahansa pystyäkseen hallitsemaan mahdollisimman hyvin – eikö sitä olekin juuri sanonta, jota käytetään koirista: ihmisen paras ystävä? Voimmeko mennä jopa niin pitkälle, että ehdollistamme rakkaudenkin? Mutta mitä rakkautta se olisi?

Koirat ovat tässä vain yksi vertauskuva joko jumalalliselle oikeudelle tai luonnon oikeudelle, joita ihminen on alkanut rikkomaan kuvitellen, että suuret aivot oikeuttavat hänen voivan hallita kaikkea maailmassa ilman mitään rajoja. Ensin hylättiin luonto Jumalan tähden, sitten surmattiin Jumala tieteen tähden – mutta mikä näistä kolmesta on horjuvin?

A. Hitchcock esitti jo Linnuissa tämän elokuvan esittämän metaforan, mutta paljon tehokkaammin: entä jos luonto yhtäkkiä kyllästyisi ja ryhtyisi kapinaan? Tuntuu irrationaaliselta, että linnut – maailman viattomimmat eläimet – hyökkäävät kerran ihmisten kimppuun suunnattomalla halulla tappaa, mutta juuri siksi se toimii paremmin kuin White Godin verikoirat: että se on paljon epätodennäköisempää!

Elokuvassa käydään koko sarja saastaisempia ihmisiä, jotka eivät ole vain kykeneviä kiduttamaan toisiaan (silmien puhkaisu, vesikidutus, pallien murskaus…), mutta suuntaavat tässä elokuvassa julmuutensa eläimeen. Eläinkiduttajia, valehtelijoita, sydämettömiä orkesterinjohtajia, sadisteja ja rahanahneita pummeja, itsepäisiä, vertauskuvallisesti sokeita isiä, tappajia.

Tässä filmissä on kaikkia kuoleman syntejä kohtaan yksi ihminen, ja hän toteuttaa ainakin yhtä niistä synneistä. Ihminen oikeasti typistetään julmimmaksi olennoksi maan kamaralla (toki melko liioitellusti, ilman että heidän syitään selvitettäisiin, hieman Lars-sedän Dogvillen tapaan), siitä tehdään itse saatana. Ja sitten heitetään kosto päin katsojia; katsojat saavat tyydytyksensä tai tyytymättömyytensä, osa poistuu salista kesken kelan, osa iloitsee. Kerta toisensa perään yksi elokuvan iljettävistä ihmisistä, tai pikemminkin jonkin sairaan ominaisuuden vertauskuvista, saa yhä hurjemman kuoleman.

Ihmisen ei edes täydy olla kokenut epäoikeudenmukaisuutta toteuttaakseen epäoikeudenmukaisuutta. Toisin sanoen hänellä ei täydy olla edes syitä omaan julmuuteensa – ei ainakaan mitään muita syitä kuin sadismi, tai kenties kaikista sairauksista kuluttavin: kauna. Toisin kuin petoeläimillä on syy olla petoja; heidän vaistonsa ja itsesäilytysvaistonsa sanoo niin. Sadismi on sen sijaan jotakin, johon ihmisen vaisto ei kannusta (eivätkä eläimet toteuta sadismia). Se on vain ihmiselle ominainen mielihyvän tunne, mutta silti tavanomainen ja kulttuurista johtuva; pelkästään nautinnolle hyödyksi. Se on saanut alkunsa varmasti silloin kun ensimmäiset kulttuurit ovat saaneet alkunsa jokilaaksojen varsilla, ja suurin syy sille on johdettavissa ihmisten monimutkaisista ja suurista aivoista, jollaisiksi kulttuurimme ovat ne hyvin paljolti muokanneet. Siitä voi kehittää suurta nautintoa, kuten markiisi De Sade teki. Eikö silloin ole ihan hyvä kysyä, että ”jospa hulluus ja nautiskelu olisivat sama asia?”

Monelta tuntuu jäävän huomaamatta elokuvan tärkeät teemat ulkoisten puitteiden ollessa välillä sitä mitä ne ovat: lähtien näyttelijöistä lähes mitään sanomattomaan visuaalisuuteen tai tarinan ”loogisiin epäkohtiin”, joihin nyt tuskin kannattaa kiinnittää sen enempää huomiota (itse en ainakaan ajatellut niitä kertaakaan elokuvan aikana, ja minulle katsojana se oli hyvä asia), sillä eikö elokuvan alkukohtaus jo ravistele kaikki painavat loogisuusvaatimukset katsojan harteilta?

Minusta tämä elokuva kuvasi unta, erään tytön painajaista hänen puberteettivuosina*, ja samalla myös siitä avautuvia koko maailmaa koskevia teemoja sodan ja julmuuden loppumisesta.

Onko elokuvan loppu jotenkin naiivi? Musiikin avulla tyynnytetään pedot ja saadaan aikaan harmonia, jota ilman maailma luhistuisi kasaan. Harmageddon tyssää. Sen sanoma on ainakin kaunis ja ajankohtainen, mutta loppukuva kaikista nöyrinä istuvista koirista trumpettia soittavan tytön edessä ja isä liekinheitin kädessä… Voin tietysti olla väärässä kaiken yllä kirjoittamani suhteen, mutta he jotka näissä karmeissa alkavat valittaa niistä pienistä virheistä loogisuudessa, joita näkevät kaikkialla, ovat varmaan myös tyytymättömiä omiin uniinsa, jos ne ylipäätään näyttävät heistä käsittämättömiltä.

Se ei tietenkään ole huono asia.

* Siinä on melko klassinen lapsikauhuelokuvarakenne: keskiössä on lapsi, ja pahoja asioita alkaa vasta sitten ilmetä, kun toinen vanhemmista katoaa jotenkin kuvioista, joko lähtien, kuten tässä tapauksessa, työmatkalle, tai avioeron kautta; sellaisia ovat esimerkiksi Manaaja, loistava Mehiläispesän henki tai melko huono Bad Seed, joskin viimeisessä omituiset tapahtumat ovat ajoittautuneet – dialogitakauma paljastaa – jo ennen isän työmatkalle lähtöä.