Viisiosaisen Espoo Ciné 2013 -raporttimme ovat koonneet Jens Hattuniemi, Tuomas Porttila, Miikka Mononen ja Joonas Nykänen. Laajakuvan historiassa ensimmäistä kertaa käymme toimittajien elokuvajuhlilla näkemät filmit läpi esitysjärjestyksessä. Tämä toinen osa käsittää festareiden ensimmäisen sunnuntain sekä ainoan maanantain. Sivustolla on myös Miikka Monosen suurempi teksti Ciné-maanantaina esitetystä elokuvasta Child’s Pose.
Dormant Beauty (2012)
Italiasta kajahtaa Marco Bellocchion pöhköllä melodraamalla, jossa seurataan muutamaa ihmistä Italiassa vuoden 2009 helmikuussa kuuluisan koomapotilas Eluana Englaron viimeisinä päivinä. Tietääkseni puhtaan fiktiiviset hahmot joutuvat jokainen “sattumanvaraisesti” kohtaamaan ympärillä Englaron eutanasiamahdollisuudesta kuohuvan yhteiskunnan kautta omia eutanasiaan liittyviä kokemuksia. Lääkäri päättää pelastaa narkkarin, Englaron isän eutanasiapyynnöstä äänestävä senaattori pohtii meneekö puolueensa mukana asiassa vai ei, ja toisaalla näyttelijäperheen poika yrittää auttaa kauttaaltaan halvaantunutta vihannessiskoaan kuolemaan, jotta hänen äitinsä palaisi teatterin lavalle.
Bellocchio yrittää säveltäjä Carlo Crivellin kanssa parhaansa mukaan kanavoida tarinaansa esimerkiksi Kieślowskin Veronikan kaksoiselämän tyylistä musiikillista tunteiden kuohua, välillä jopa siinä onnistuen. Päällimmäiseksi vertauskohteeksi jää kuitenkin Paul Haggisin tympeä Oscar-rosvo Crash, sillä Dormant Beauty on välillä toimivista puitteistaan huolimatta täysin munaton ja yhdentekevä elokuva. Jokainen hahmo joutuu lopulta päättämään miten toimia jonkinasteisessa eutanasiatilanteessa, ja he kaikki päättävät sitä vastaan. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta perustelut päätökselle pyörivät joko sen ympärillä, että hyvä ihminen ei tapa edes pyynnöstä, tai sen, että jos tappaa toisen siitä voi tulla paha mieli. Aiheen käsittelyssä filmi jää siis hyvinkin paljon aiemmin mainitun Crashin tasolle, ja ohjaajaa tuntuu enemmän kiehtovan näyttää ihmisiä rukoilemassa eutanasiauhan alla olevan Englaron puolesta erinäisissä montaaseissa. Iljettävän rajamaille homma menee siinä vaiheessa, kun huomaa ohjaajan jättäneen elokuvasta kokonaan pois kaikki maininnat siitä, että todellisuudessa naisen eutanasiaa halusi tytön isä, koska tyttö oli ennen koomaan vajoamista todennut ettei haluaisi koskaan kokea samaa. Ruumiinavauksessa nainen todettiin myöhemmin lähes aivokuolleeksi.
Totuuden vääntelystä voi olla montaa mieltä, mutta valitettavasti elokuvan perimmäistä pulmaa – tylsyyttä – ei parantaisi edes se, että se myöntäisi tosiasiat oman agendansa varsin väkinäisen ajamisen sijasta. Ohjaajalla kun ei tunnu olevan mitään käsitystä elokuvansa dramaturgiasta. Hän tuo esimerkiksi näyttelijäperheen hahmot elokuvaan vasta sen puolivälissä. Montaaseissa nopeasti vilahtaminen ei oikein toimi esittelynä, vaikka niin tunnutaan ajattelevan. Viimeinenkin mielenkiinto tapahtumia kohtaan katoaa siinä vaiheessa, kun Bellocchio yrittää väkinäisesti istuttaa elokuvaansa poliittista sanomaa laittamalla moraalejaan miettivän senaattorin Silvio Berlusconin seinälle heijastetun kuvan vierelle. Kyseessä lienee samalla koko elokuvan uskaliain kohtaus, mutta tätäkään kommentaaria ei kehitellä ideatasoa pidemmälle. (MM)
Baby Blues (2012)
Nuorison tai teini-ikäisten rappiosta on puhuttu niin kauan, kuin on ollut olemassa termi nuoriso tai teini-ikä tai kun nuorisokulttuuri syntyi länsimaihin 1950-luvulla. Jokainen sukupolvi on edellistä huonompi, ilkeämpi ja moraalittomampi, vaikka useiden tutkimusten perusteella ainakin 2000-luvun suomalaisnuoret ovat keskimäärin fiksumpia ja paremmin voivia kuin esimerkiksi parikymmentä vuotta sitten. Puolalaisen Katarzyna Rosłaniecin Baby Blues ei näytä kotimaansa nuorison henkistä tilaa mairittelevassa valossa.
Natalia on teiniäiti, jokseenkin onnettomassa kodissa kasvanut nuori naisen alku, joka hankki lapsen, jotta joku rakastaisi häntä. Äiti on töissä Saksassa ja lapsen isä, pilveä poltteleva skeittarihulivili Kuba on Nataliaakin vähemmän vastuullisempi mitä tulee lapsen hoitamiseen. Natalia ja Kuba eivät ole täysin tuuliajolla olevia teinejä, joilla ei ole mitään tulevaisuutta, mutta kumpikaan ei sisäistä, että lapsen hankkiminen on valinta, joka sulkee pois joukon muita valintoja. Heille lapsi on vain yksi materialistinen hankinta, kuten farkut tai takki. Kuba pystyy puhumaan tiensä ulos vastuusta, joten Natalia jää yksin lapsensa kanssa eikä aikaakaan, kun äidin elämä käy tylsäksi ja haluttaisi olla nuorikin.
Kynttilää ei voi polttaa molemmista päistä, kuuluu vanha sananlasku, mikä tuntuu olevan Baby Bluesin ydin. Natalia ja Kuba ovat sen verran nuoria, että he eivät muista Neuvostoliittoa, vaan ovat eläneet koko ikänsä kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa ihminen ei elä yhteiskuntaa varten, vaan itseään varten. Natalia ei kykene hyväksymään mahdollisuutta, että vauvan pitäisi rajoittaa hänen elämäänsä millään tasolla ja yrittää esimerkiksi hankkia mallin töitä, lapsen ollessa osa lookia.
Verrattuna suomalaisiin nuorisokuvauksiin, kuten Sisko tahtoisin jäädä, Baby Blues on pökerryttävän pessimistinen. Rosłaniecinin nuoret eivät opi mitään vakavammistakin takaiskuista huolimatta, vaan elinehtona säilyvät muotireleet, biletys. (JH)
Facing Mirrors (2011)
Jos ajattelee modernia iranilaista elokuvaa, ensimmäinen mieleen tuleva asia ei välttämättä ole transgenderin ja vanhoillisen taksikuskinaisen ystävyyteen keskittyvä road-movie. Facing Mirrorsin jälkeen se tulee mieleen vielä vähemmän. Elokuvassa iranilaisen naisen mies on joutunut vankilaan, joten nainen ajaa miehen taksia tuodakseen leipää pöytään. Kyytiin voi ottaa vain naisia, etteivät kiihkouskovaiset kävisi käsiksi. Hänen kyytiläisekseen päätyy parin mutkan kautta muunsukupuolinen nainen, joka yrittää päästä pois maasta välttääkseen pakkonaittamisen ja päästäkseen sukupuolileikkaukseen muuttuakseen lopullisesti mieheksi. Kaksikko ajelee pitkin Iranin komeita vuoristomaisemia ja ystävystyy matkalla.
Pian road trip kuitenkin keskeytyy ja parivaljakko palaa kotikaupunkiin, jossa taksikuski joutuu päättämään miten pitkälle hän on valmis menemään uutta ystäväänsä auttaakseen, vaikka kumpikaan heistä ei tunnu täysin ymmärtävän toisen elämänkatsomusta. Tarina itsessään on potentiaalia täynnä, vaikka noudattaakin sekä LBGT- että road-elokuvien konventioita orjallisesti, joskin kesysti. Facing Mirrorsin maailmankuva on kuitenkin onnistunut ja siitä ilmenee jonkinasteinen aito sympatia hahmojen kohtaamia vaikeita tilanteita kohtaan, vaikka se ei sanokaan mitään mitä sadat vastaavien genrejen elokuvat eivät ole jo sanoneet.
Valitettavasti tämä kaikki on hieman hyödytöntä, sillä elokuva on teknisiltä ansioiltaan lähes katsomiskelvotonta kuonaa. Iranilainen elokuva on viime vuosina kehittynyt suurin harppauksin, josta kirkkaimpana todisteena lienee parin vuoden takainen A Separation, että näin alkeellisen ja ruman elokuvan heikkouksia on vaikea antaa anteeksi. Leikkaus ontuu jatkuvasti, ja kamera tuntuu seuraavan jokaista kohdettaan useita sekuntejakin liian pitkään. Dialogikohtaukset on aseteltu kasvolähikuvin kuin pahimmissa suomifilmeissä ikään, ja lopputuloksesta jää parhaiten mieleen puhuvat, kehnosti näyttelevät päät. Facing Mirrors saattaa olla jälleen yksi lähtölaukaus uudelle, rohkeammalle iranilaiselle elokuvalle, mutta toivottavasti meidän ei tarvitse katsoa tätä elokuvaa nauttiaksemme sen seuraajista. (MM)
————
Raportin muut osat luettavissa Laajakuvassa: