Jokainen enemmän tai vähemmän syvällä elokuvamaailman syövereissä sukellellut tietää epäilemättä ainakin nimeltä E.T.:n, tuon Steven Spielbergin koko perheen iloksi vuonna 1982 valkokankaalle herättäneen rusehtavasävyisen avaruusolennon. Harva vannoutuneempikaan underground-elokuvan harrastaja sen sijaan aavistaa, miten tähtitieteellisen määrän toinen toistaan mielikuvituksettomampia ja lahjattomampia jäljittelijöitä reippaat kolmekymmentä vuotta kyyneleitä vuodattanut matkailija on kintereilleen saanut. Pakkohan sitä kovan luokan roskadiggarina sitten oli tähänkin ilmiöön muovipintaa syvemmälle pureutua. Seuraavassa tekstissäni käyn päällisin puolin läpi seitsemän tarkasteluni alla ollutta E.T.-plagiaattia.

Aloitetaan sieltä kovimmasta ääripäästä. Aiheesta, mistä moni filmiholisti on ainakin joskus kuullut jotain. Aiheesta, joka sekä hämmentää että saa pohtimaan ihmisolennon seksuaalisuuden synkimpiä kammioita. Puhun siis E.T.-pornosta, jollaisia liikkuu allekirjoittaneen tietämyksen mukaan tahmeiden vhs-kasettien muodossa sekä internetin epäilyttävien latauspalveluiden siimeksissä ainakin kaksin kappalein.

Huomattavasti kiinnostavampaa kamaa näistä kummajaisista edustaa Saksanmaalla vuonna 1996 valmistunut Extra Terrestrian: Die Ausserirdische, jossa naaraspuolinen avaruusmatkaaja saapuu Maa-planeetalle selvittämään homo sapiensin keinoja nauttia elämästään.

Elokuvan sijoittaminen 19. vuosisadalle linnassaan muhinoivan aateliston pariin on valintana vähintään absurdi. Ei silti puoliksikaan yhtä absurdi kuin ajatus siitä, että täältä ilmeisesti löytyy ainakin jokunen ihminen, jonka tapa kiihottua ei ole aivan tästä maailmasta. Ikään kuin jätesäkeillä kelmutettu ja paskalla maalattu E.T. kun ei jää pelkäksi oven suussa masturboivaksi statistiksi – mainoskikaksi, jolla yksi tyhjänpäiväinen pornoelokuva saadaan erottumaan muiden joukosta.

Pelottavasilmäinen kuvatus tosiaan ängetään mukaan joka ainoaan pätkän aktiin, eikä iljetystä pysty tämän niellessä lähikuvassa ruumiineritteitä verrata huonovointisimpaankaan krapula-aamuun. Myös miespuolisten hahmojen vuolaat kehut E.T.:n suun ihanuudesta ovat paitsi todella noloja, vielä sitäkin hämmentävämpiä.

Pari hyvääkin sanaa tästä kuvatuksesta voi toki virkkoa. Naamiaisasut ja antiikkisen näköiset huonekalut ajavat epookin asiaa kiitettävästi ja E.T.:n pään toteutusta joutuu hirviön muuhun ulkomuoteen nähden jopa hivenen kehumaan. Pahviset planeetat ja kummajaisen teleporttaillessa runsaassa käytössä oleva savukone jaksavat naurattaa. Myös lopun avaruuslaiva on melkoisen psykedeelinen ilmestys. Silti on paha sivuttaa faktaa, että silkasta tylsästä, juonettomasta jyystämisestähän Extra Terrestrianissa loppujen lopuksi on kyse, eikä filmi parin naurahduksen jälkeen tarjoa nopean unentulon ohella kuin ikävän läjän painajaisia.

Germaanien eroottisia visioita tulee silti nopeasti ikävä, mikäli muistelee vuosimallia -86 olevaa brassiversiota Keep Up the Lust, E.T. (Etesao, quanto mais sexo melhor). Jossain brasilialaisen lapsivankilan askartelukerhossa tehty isopää istuskelee puussa katselemassa lisääntymistä harjoittelevia ihmisiä. Nämä persoonat siinä hommailunsa ohessa puolestaan itsekin tuijottavat samaa toimintaa telttoihinsa roudatuista televisioista. Muodonmuutoksen ihmismäisemmän näköiseksi taitava E.T. käy pari kertaa hänkin tökkimässä jotakuta kahdella päällekkäin kasvavalla kepillään ja voilà – siinäpä se. Itse en pornografiasta myönnä perinteisemmässäkään muodossa kicksejä kerääväni, mutta näiden 75:n kehosta karkaavan alkoholin sävyttämän minuutin ajan mietin jo vakavasti testailla, millaisia säväreitä leivänpaahtimeen työnnetty haarukka voisi terveydelleni aiheuttaa.

Mikään pimeys ei onneksi kestä ikuisesti, ja aikuisviihteen lokakaivosta päästään nousemaan seuraavan elokuvan hahmossa pelkän kiltin eksploitaation katutasolle. Espanjan lahja törkyteollisuudelle, vuonna 2011 menehtynyt Juan Piquer Simon, nauttii ohjaajana sen verran kovaa kulttistatusta, että tämän E.T.-ripp off on jo pidemmän aikaa ollut ihan henkilökohtaisella katselulistallani asti. Eihän herran ansioita tappajaetanoiden, ihmispalapelien tai pahvilaatikkorobottien nuhjuisessa maailmassa käy kiistäminen.

Extraterrestrial Visitors (Los nuevos extraterrestres, 1983) on eräänlainen pehmokauhulla kuorrutettu lastenleffa. Meno alkaa lupaavasti ajalleen tyypillisten syntikkamusiikkien yhtyessä hykerryttävästi psyykkeeseen vetoavaan sinivihreän sumuun ynnä punaisten valojen väriloistoon. Leffan monimuotoisessa juonessa meteoriitti iskee jonnekinpäin Jenkkilän perämetsiä. Tämän jäljiltä alueen paikallisväestö alkaa törmäilemään sekä suurikokoisiin muniin, että moisista kuoriutuviin kaljupäisiin, isojalkaa muistuttaviin kärsäkkäisiin. Pian jengiä löytyy elottomana mystinen valopisterivi otsassaan ja lauma (mm. “I’m virgin”-iskulauseilla koristettuihin paitoihin pynttäytyneitä) teinejä hakee suojaa kuusikon keskellä nököttävästä tönöstä. Talon isäntäkään ei olkaansa kohauta todetessaan puhelimen menneen arkisesti mykäksi. Niinhän sitä tälläisissä elokuvissa tuppaa tapahtumaan..

Alienia rosvoamaan saapuneen riistäjä-Piquerin kohtalo oli E.T.:n suosion ja tuottajien painostuksen alla päätyä puhdasta b-luokan scifikauhua kesymmille teille. Niinpä tarinaan piti skriivailla mukaan pikkupoika, jonka kotio kantaman munan sisuksista tupsahtaneen muukalaislapsen hyväntahtoisuudesta noin puolet rainasta kertoo. Toinen katsoja voi saada moisesta paiseita, mutta itse ainakin nauroin makeasti makaaberin E.T.-näyn imiessä kärsällään maitoa ja pähkinöitä sisuksiinsa, näyttäessä “wauta” huokailevalle pojalle kaukoputkella Afrikan eläimiä tai kasatessa telekineettisillä voimillaan palapeliä todella tökeröiden stop motion-efektien turvin.

Savukonetta käytetään elokuvassa hyvin, hyvin runsaasti. Surullista loppua ei voi millään tapittaa naama peruslukemilla ja jokapäiväinen camp-annos tulee täytetyksi viimeistään siinä vaiheessa, kun ystävyyttä ja ymmärtäväisyyttä pursuavaa lasten maailmaa aletaan rinnastaa väkivaltaa ja vihaa tulvivaan aikuisten elämään.

Hymyn hyytymisen voi kuitenkin laskea minuuteissa, kun estradin valtaa Boy Matiasin ja Gin-Ginin tapaisten huippunimien tähdittämä filippiiniläinen Little Boy Blue: Tiny Terrestrial (1990). Rannalla istuskelevien ihmisten hämmästykseksi merestä sinkoaa välkkyvää meduusaa muistuttavaksi animoitu raketti, minkä uumenista ulostautuva sininen säkki ryntää häiritsemään lähitalon lasten harrasta Jeesus-patsaan rukoilua. Apinan ja kanan sekoitusta muistuttavalla kaikuvalla äänellä kimittävä lepakonkorva näyttää ulkomuodoltaan eräänlaiselta siniseltä Yodalta. Jälleen esiin kaivettua savukonetta voi tässä välissä alkaa jo kutsumaan E.T.-genren kliseeksi.

Little Boy Blue on katastrofi sanan varsinaisessa merkityksessä. Paskanjauhannan ja Filippiinien vääpeli Körmyyn rinnastettavan huumorin seassa lauletaan “Piippolan vaaria”, pelastetaan sillalta jokeen putoava homo violetilla säteellä plus ihmetellään, mistäköhän leffasta tutunoloisen mahtipontiset musiikit on pöllitty. Filkan esikuvasta ainakin on käännetty kohtaus jos toinenkin. Sitä haluaisi myös päästä tekijöiden kallon sisälle ymmärtääkseen, miksi yksi kersa aina puhuessaan heiluttaa käsiä korvillaan tai kuka käsikirjoittaja nimeää pahiksensa Crocodile Dandingiksi. Niin ja mikä kitara se sellainen on, josta tulee aina eri ääni kuin näppäillyistä kielistä?

Tiny Terrestrial jättää paitsi väsyneen ja voimattoman olon, myös pelottavia ensioireita ilmeisen kytevästä paniikkihäiriöstäni. Sitä oikeasti hätkähtää kiljaistessaan ääneen “ei!” itkevien nappuloiden ruinatessa huussia muistuttavan avaruuslaivan edessä “please stay Little Boy Blue”. Myös leffan viimeinen vitsi, jossa Pieneksi Sinipojaksi luultu kääpiö kiljaisee “I’m extra for this film!” on niin toimiva, etten kirjoittaisi tätä tekstiä, mikäli tuolloin kätteni ulottuvilta olisi revolveri sattunut löytymään. No, ainakin tästä elokuvasta opimme, että titi tarkoittaa tagalogiksi miehen alapäätä.

Totaalinen epätoivo ja pakokauhu alkavat vallata nuppia samaan tahtiin, kuin Argentiinassa 1983 tuotettu “musikaaliparodia” Los Extraterrestres tv-ruutua. Todella yllättäen discovalojen sekä runsaanlaisesti tuprutellun savun lomassa kruisiva, jotain huvipuistohärveliä muistuttava lentävä objekti tuo hymyilevältä penikseltä (jälleen yksi yhteys aiempiin taideteoksiin) näyttävän vierailijan stalkkaamaan ohikulkijoita pensaikoista ja huhuilemaan näille. Suurin osa filmiä tapahtuu lukuisten ja sitäkin masentavempien musikaalinumeroiden parissa, ankeuden perikuvaa edustavassa hotellissa. Rakennus onkin kuvauksellisuutensa puolesta sitä luokkaa, että pelkkä kymmenen sekunnin mittainen otos ulkona heiluvasta kasvista piristää mieltä huimasti.

Huumoria revitään irti hyväksi havaitusti naaman vääntelystä, kompastelusta, maljakoiden viskelystä sekä muusta yleisestä sähläämisestä. Budspencermainen slapstick viedään lopputaistelussa yhdentekevyyden äärirajoille ja mikäpä se sellainen editoija olisi, joka ei nopeutetun kuvan tarjoamia rajattomia mahdollisuuksia tajuaisi?

Lapsosia ei kammottavuudesta sentään löydy, mutta tuo ei paljoa jeesaa näyttelijäkaartin ollessa kokonaisuudessaan armoa antamaton pallinaamojen erikoisyksikkö. Ja sitten vielä se E.T., jonka ystävyyden metsässä hiippaileva lihava äijä saavuttaa silmäänä vinkkaamalla… Kaapuun sonnustautunut, sinisilmäinen ja lopulta puhumaankin oppiva kuvatus vetää jäykällä muovinaamallaan eloisuudessaan vertoja vaikka Action Manille. Turpa pysyy hievahtamatta typerässä hymyssä ulkolaisemme manipuloidessa ihmisten ajatuksia, pistäessä auton lentämään Buenos Airesin yllä ja… Hei! Sen silmäthän liikahtivat!

Vaikkei Los Extraterrestres olekaan poikkeus, vahvistaa se silti kirjoittamattoman säännön, miten argentiinalainen eksploitaatio on karseinta filmille kuuna päivänä tallennettua sontaa.

Tänne asti päästessään on vaikea yllättyä enää mistään. Edes siitä, että häikäilemättömintä kassamagneettien kopioijaa edustavat turkkilaiset ovat suoneet meille peräti kaksin kappalein näkemyksensä aiheesta.

Omatunnottomuuden ja tekijänoikeuksien ivaamisen ruumiillistuma, Badi (1983), on lajityypin toteutusta surkeimmillaan, mutta turkkilaisista namuista nauttivalle peräti maukas kalkkunanpala. Ilmeisesti paperimassasta muovattu E.T. selailee pornolehteä, käynnistää taikavoimillaan huvipuistolaitteita ja lentää genren ikimuistoisimpiin lukeutuvassa skenessä härkävankkureilla Istanbulin yötaivaan yllä. Badin suurhetki on kuitenkin hysteerisen hauska kohtaus, jossa öisessä talossa vaappuva ja savua sisuksistaan sylkevä paskakasa onnistuu säikäyttämään perheen vaimonhakkaajapaitoja suosivan viiksekkään isäukon perinpohjaisesti. Badia parempaa näyttelyä näkee selvitettäessä ala-asteen koulukiusaamisjupakkaa ja kokonaiset kohtaukset on kopioitu Spielbergin filmistä aina päähenkilöpojan ilmeitä myöten.

Oma huumorintajuni ei kuitenkaan kestä enää Homotia, turkkilaista homo-E.T.:tä. Vuodelta 1987 olevan komedian nimikkosankari on suippopäinen, isoperseinen ja naisellisesti sipsuttava viirusilmä, joka syystä tai toisesta päätyy bunkkaamaan punaista nahkaa suosivan ja moottoroidulla kolmipyörällä liikkuvan äijän kämpille. Homoti puhuu kaikuvalla äänellä, iskee silmää vilttiin kääriytyneenä ja hörppii meikatun aamutakkihomoseksuaalin kanssa teetä pienistä kupeista. Muutakin aiheeseen liittyvää kamaa tulvii ruudulle, mm. lentävän maton, sekä sateenkaaren värisistä päivänvarjoista ja siitä helvetin savukoneesta rakennetun UFO:n muodossa. Joku panttivankitarinakin umpitylsään filkkaan on mahdutettu.

Tekniseltä kantilta pätkä ei ole enää edes hauska, ainoastaan epätoivoinen. Alf-tyylisen tv-sarjan jaksoa muistuttavan räpellyksen kuvallinen laatu on kotivideotasoa, eikä heiluvan ja nykivän kameran puolesta ilmeisesti kuvaajaakaan sen kauempaa ole tarvinnut etsiä. Epäsynkassa oleva ääni saa vihaiseksi ja kokonaisuuteen satunnaisesti leikellyt pelikortteja sekä discopalloja esittelevät välianimaatiot jättävät jälkeensä suuren kysymysmerkin. Homotin selässä oleva vetoketjukin kertoo jotain paksuhuulen anatomiasta. Kummajaisen päähän sentään on liikkuvine suineen nähty enemmän vaivaa. Jos lopputuloksesta jotain positiivista väkisin pitää keksiä, tulevat ainoina mieleen Homotin samppanjasta saama hikka ja tämän niiskutus Tappajahain äärellä.

Loppuyhteenvetona voin vain todeta E.T.-variaatioiden olevan genrenä isojalkaelokuviakin tuskaisempaa kuraa liki laidasta laitaan. Niitä on periaatteessa mahdotonta käydä vilpittömästi suosittelemaan yhtään kellekään, vaikka marginaalikatsoja voikin Extraterrestrial Visitorsin tai Badin aiheuttamista tahattomista nauruista piristyä. Tunnuksenomaisia piirteitä näille leffoille ovat originellin E.T.:n kohtausten pöllimisen lisäksi kautta linjain ala-arvoinen toteutus, pikkulapsiin vetoava huumori, tästä huolimatta enemmän tai vähemmän näkyvästi esillä oleva seksuaalinen sisältö, sekä nollabudjetin tuhlaaminen äärimmäisen runsaaseen savutteluun. Hyödyllistä on myös varoittaa genren mahdollisista haittavaikutuksesta niin henkiselle kuin fyysisellekin terveydelle. Itse ainakin oksensin E.T.-maratoniani seuranneena yönä kolmesti ja vietin seuraavan päivän reippaassa 38 asteen kuumeessa.

Vielähän tämä projektini ei takana ole, vaan katselua odottavat yhä sellaiset klassikot, kuin Danik, El Viajero Del Tempo (1996) Meksikosta, Espanjan El E.T.E. y El Oto (1983), eteläafrikkalaista tuotantoa osittain oleva Nukie (1988), samana vuonna jenkkien tehtailema Mac & Me ja… ei perkele, minäpä taidan tästä ottaa puhelun kotiin ja anella, että viimeinkin tulisivat hakemaan nahkani toiseen galaksiin.